Hämmentää. Oon yllättäen alkanut oivaltaa, että opettajuus saattaakin olla mun kutsumus, eikä vain "työ", jota päädyin sattumien (?) kautta tekemään. Ja samalla oon ymmärtänyt, ettei tässä voikaan toimia tunteella, tai edes maalaisjärjellä, vaan on kaikenlaiset ope-etiketit ja lakipykälät, jotka tekee simppeleistä tilanteista ja lapsen parhaan ajattelemisesta kauhean monimutkaista. Enkä nyt millään tapaa vihjaa, että meneillään olisi mitään erityisiä vaikeita asioita, vaan nimenomaan ne jotkut arkisetkin jutut on niin mutkikkaita, että mulla on hankaluuksia suoriutua aivan oppikirjan mukaisesti. Ei riitä pelkkä vilpittömyys, vaan toimiminen vaatii taitoa ja tietämystäkin.
Mutta että kutsumus? Hassua. Mistähän sekin ajatus putkahti ja meneeköhän se ohi? Se nimittäin saattaisi olla Se Juttu, jonka voimin pysyisinkin tässä työssä eläkeikään. Pelkään nimittäin aika paljon sitä, millaiseksi tämä toimenkuva tulee vuosien saatossa muuttumaan... No, nähtäväksi jää, miten käy.
Tänään on ollut tunne, että tämä suutari on huoltanut päivän aikana sen verran muiden lasten kenkiä, että omien varpaita paleltaa. Yhelläkin tulee melkein varpaat lenkkareista läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti