Tänäänkin

Tykkäsin työstäni tänäänkin.

Kutsumus?

Hämmentää. Oon yllättäen alkanut oivaltaa, että opettajuus saattaakin olla mun kutsumus, eikä vain "työ", jota päädyin sattumien (?) kautta tekemään. Ja samalla oon ymmärtänyt, ettei tässä voikaan toimia tunteella, tai edes maalaisjärjellä, vaan on kaikenlaiset ope-etiketit ja lakipykälät, jotka tekee simppeleistä tilanteista ja lapsen parhaan ajattelemisesta kauhean monimutkaista. Enkä nyt millään tapaa vihjaa, että meneillään olisi mitään erityisiä vaikeita asioita, vaan nimenomaan ne jotkut arkisetkin jutut on niin mutkikkaita, että mulla on hankaluuksia suoriutua aivan oppikirjan mukaisesti. Ei riitä pelkkä vilpittömyys, vaan toimiminen vaatii taitoa ja tietämystäkin.

Mutta että kutsumus? Hassua. Mistähän sekin ajatus putkahti ja meneeköhän se ohi? Se nimittäin saattaisi olla Se Juttu, jonka voimin pysyisinkin tässä työssä eläkeikään. Pelkään nimittäin aika paljon sitä, millaiseksi tämä toimenkuva tulee vuosien saatossa muuttumaan... No, nähtäväksi jää, miten käy.

Tänään on ollut tunne, että tämä suutari on huoltanut päivän aikana sen verran muiden lasten kenkiä, että omien varpaita paleltaa. Yhelläkin tulee melkein varpaat lenkkareista läpi.

Hiljaisuus

Kuskasin muutama viikko sitten lapsia aamulla hoitoon. Jumahdin perinteisesti kuuntelemaan radiosta jonninjoutavuuksia. Kunnes tajusin, että enhän mä ehtinyt puhua lapsille vielä aamuhässäkässä mitään. Suljin radion, jututin takapenkkiä ja jatkoin hoitopaikan jälkeen yksin töihin. Hiljaa.

Sen koommin en oo YleX:ää kaivannut matkaseuraksi, vaan oon nauttinut hiljaisuudesta. Suosittelen. Lepoa ajatuksille, nollausta. Nollasin oppilaidenkin päät, kun yhden koulupäivän päätteeksi jäi 5 toimetonta minuuttia. Käsivarret pulpetille ristiin. Pää käsiä vasten. Silmät kiinni. Hiljaisuus. Häkellyttävän hiljaa ja liikkumatta olivat. Näytti, että tuli tarpeeseen, yksi taisi oikeasti nukahtaa.

Nykypäivänä, aistiärsykkeiden tauottoman tulvan aikana voisin enemmänkin julistaa hiljaisuuden ja toimettomuuden, aistien nollaamisen ilosanomaa. Ehkä tuonnempana taas, koska tähän olisi teemansa puitteissa sopinut paremmin hyvin hyvin lyhyt ja ytimekäs, painokkaan hiljainen, lörpöttelemättömämpi teksti.

Kyllä kelpaa tällaisella työmatkalla lepuutella korvien lisäksi silmiä.
(Kuva ei nyt ihan oo uunituore, joku agrologi ehkä huomasikin.)

Säälistä

Meinasin aloittaa, että "tykkään inhimillistää tavaroita". Mutta totesin heti, että en todellakaan tykkää siitä, että teen niin. Olisi paljon kivempaa, jollen tuntisi sääliä vähän käytettyjä lakanoita tai kaapin perälle hautautuvia astioita kohtaan. Samasta syystä pienenä jouduin ottamaan kaikki nallet unikavereiksi, sen yhden ja ainoan tarpeellisen lisäksi.

Mutta kun nuo reppanat eivät ole vuosikausiin päässeet petiin, ehkä johonkin yhden yön reissuun tai vieraslakanoiksi. Surku. Ja nuo söpöt tyynynliinat ovat lasten saamia lahjoja, mutta koska heillä ei vielä ole tuon kokoisia tyynyjä, kävi tietysti niidenkin toimettomuutta sääliksi.

Vaan näyttäähän tää nyt ihan hauskaltakin? Jollei muuten, niin surkuhupaisalla tavalla.

Miten te huomioitte tavaroidenne tunteet?

Uhmaikä (mulla)

- No, lähetäänkö vaikka Seinäjoelle?
- Äh, ei...
- Käydään jossain ulkojätskillä.
- Eikä, tulee kylmä.
- Tehäänkö kahestaan jotain?
- ....
- Vietäis nää hoitoon jonnekin.
- Ei.
- Mennään mökille?
- Ei.
- Kutsutaan vieraita.
- Ei.
- Mä voin kyllä siivota.
- EI!!
- Ollaanko sitte vaan kotona?
- Ei.
- Toki sä voit koteloitua siihen sohvalle ja kiukutella mulle illalla, ku lapset nukkuu.

KUVA 1

 
Koteloiduin (KUVA 1). Lupasin miettiä vartin (ja tulin tietenkin tänne miettimään). Ois ihan kivaa, jos lopputulos ois jotain muuta, kuin tuo iltakiukutteluun johtava vaihtoehto. Ehkä pitää vaan pakata auto ja lähteä huristelemaan. Katsoa, mihin päädytään. Lakata vinkumasta.

Sitä u:lla alkavaa se tiesi tällä kertaa onneksi olla ehdottamatta.

Kirjavinkki

Ainainen tuska, kun aamunavauslistassa näkyy oma nimi... Onko teillä kollegoilla luottotarinoita, joita osaisitte vinkata mulle tulevaisuuden varalle?

Minä tarjoan vastavinkiksi oman suosikkini: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia (Monica Vikström-Jokela ja Eero Jokela). Tämän suosikin puoleen aina lopulta päädyn, kun ensin olen tuossa "ainaisessa tuskassani" tonkinut koulun aamunavausvihot tyytymättömänä läpi. Silläkin uhalla, etten muista, mitä juttuja luen jo samalle porukalle monetta kertaa.

Kirja sisältää useamman luvun mittaisen tarinan hassusta Kuningas Tollosta, joka opettelee käytöstapoja opettavaisten ja hauskojen tarinoiden avulla. Kirjan toisessa osiossa käsitellään myös lapsille sopivalla tavalla hengen hedelmiä. Tarinat kyllä puhuttelevat aikuisiakin. Ainakin yksi tarina piti skipata tänään siksi, että oli vähän turhan herkkä omalle mielentilalle. Kirjan lopussa on vielä kahdeksan satua otsikolla "Satuja oikeasta, väärästä ja ihmisiksi elämisestä". Varsinkin nuo hengen hedelmä -tarinat ja sadut oikeasta ja väärästä sopivat loistavasti yksittäisiksi aamunavauksiksi. Ja ihania kuviakin kirjassa on.

Ottaisin tähän kirjasta kuvan, mutta jätin sen töihin. Aion nimittäin tuoda Kuningas Tollon opetuksineen luokkaan loppukevääksi, kun saatiin juuri edellinen tarina kuunneltua loppuun. Siispä varastin kuvan Lastenkeskuksen Kirjakorista, ja hyvitykseksi laitan TÄHÄN suoran linkin Kirjakoriin, jossa myyvät Kuningas Tolloa nyt erittäinkin kivaan alehintaan 18,55 euroa! Tämä on ehdottomasti suosittelujen arvoinen kirja, eli ei muuta kuin tilaamaan! Linkin takaa löytyy pari kuvaa, joista voi kerrontatyyliäkin kurkistaa.

Jutellaan jostain

On taas näitä päiviä, kun roikun yömyöhään bloggerin kulmilla. On tunne, että jotain haluaisin sanoa, mutta se ei millään muotoudu ajatukseksi. Olisi parempi jättää edes aloittamatta, tai keksiä joku pieni simppeli aihe ja sanoa siitä jotain. Mutta ei jotenkin riitä. Kaipaan jotain keskustelua, jota en oikein osaa määritellä miksikään. Silleen, kun joskus illalla nukkumaan mennessä toivoo, ettei toinen siinä vieressä nukahtaisi vielä. Että juteltais jotain. Vaikkei itekään tiedä toivepuheenaihetta, tai mitä oikein odottaa, muttei halua sen silti vielä nukahtavan.

Kevätstressi kurkkii nurkan takaa.

Selkä jumittaa. Niska jumittaa.

Työjutut seuraavat kotiin.

Aivot jäätyi läpivedossa urheilukentällä ja loppupäivän on särkenyt päätä. Kesä vaihtuikin takaisin kevääksi.

Ärrätaidoton hihkuu, että pellot jo viheltää ja että niillä mulkuilla oli tosi iso pesä.

Olisi pitänyt kirjoittaa postaukseksi vain tuo äskeinen lause. Semmoiseksi pieneksi kevennyspostaukseksi, parempia ajatuksia ja kertomuksia odotellessa. Mutta lipsahti nyt pidemmästi, ja aiheet valuivat aika pahasti epäkiinnostavan ja epäjohdonmukaisen lörpöttelyn puolelle. Jos kuitenkin ajattelen tämän olevan päiväkirja, niin tämmöisiä on ihan ok kirjoittaa. Kyllä. Eikö. Mun paikka, mun puheenvuoro.

Ehkä mä nyt meen tonne makkariin. Ties vaikka tökkisin yhden nukahtaneen hereille. Että se juttelis mun kanssa jostain. Vaikka vähän kevätstressistä ja sitten niistä äsken kuulemistani hauskoista asioista, joita en blogiin viitsi kirjoittaa. Ja voisin kiittää vielä kodinhoitohuoneeseen vaivihkaa ilmaantuneista kenkätuliaisista, joita en eilen itse saanut kenkien täydellisyydestä huolimatta ostettua.

...Äh, en taida viitsiä. Sainpa jauhaa tarpeettomia teille, antaa nukahtaneiden nukkua. (Huomaatteko, en saa lopetettua. Tämmöistä se on se nukkumaanmenohöpöttelykin. Ei lopu koskaan, kun en saa ongittua pointtia enkä siis tuu tyytyväiseksi. Plääh.)

Kevätretkellä

Haaveilin eilen aivojen tuuletuksesta. Siispä lähdettiin vielä illaksi metsään. Muksut ovat väsyneitä epämääräisestä lomarytmistä, ja omaan korvaan niiden kitinä kuulosti ulkoilmassa huomattavasti siedettävämmältä. Ei mennyt hermot, vaikka yksi kymmenkiloinen rimpuili sylissä tai vaihtoehtoisesti kävellessä heittäytyi velliksi. Halusi kaikkea, eikä halunnut mitään. Esiuhmaikää aika vahvasti ollut ilmassa viime aikoina. Itseä lähinnä naurattaa, kun se vetää raivoissaan valtavilla kyynelpalleroilla tehostetun breakdanceshown lattialla, kun ei ois halunnut ottaa paitaa pois tai ois halunnut lukea eri kirjan, kuin minkä veli valitsi. Hän jo tietää, mitä haluaa. Ja mitä ei. Ja se "Ei!" on hyvin napakka.

Mutta metsään palataksemme: nyt ollaan viimein löydetty kotikaupungista metsäpaikka, johon voidaan viedä vieraita! Olipa hieno! Poika löysi matkan varrelta aarrekiven, jota kertoi puolet matkasta säilyttäneensä saappaassa, kun sieltä se ei tipu. Ei ollut kuulemma yhtään häirinnyt. Niin kuin ei sekään, että saappaat olivat koko ajan väärissä jaloissa. Tyttö sen sijaan tunki veljen saappaisiin salaa eväsvoisarvia ja nauroi katketakseen, kun jekku huomattiin. Ja sitten se nappasi tuon ylimmän kuvan, eikös hieno? Naperoperspektiivi.

Metsässä tuoksui jo kuivalta ja lämpimältä. Tarkeni hyvin takitta, jopa minä. Matkan varrella pellot puskivat vihreää. Linnut konsertoivat kilpaa, sekä metsässä, että kotipihassa. Etupihan tuijaan tekee tänäkin keväänä viherpeippo pesää. Toivottavasti tällä kertaa saa valmiiksi asti.

Kevät. Kevätkevätkevät!! Tuntuu oudolta mennä enää töihin. Tuntuu kesäkuulta.

Mummolassa

Käytiin pääsiäisvisiitillä Mummolassa. Poika laski jo pihaan päästessä autoista, ketkä kaikki ovat paikalla. (Kaikki.) Mietti kovasti, että mahdutaankohan me sekaan ollenkaan. Mahduttiin. Mutta päiväkahvien jälkeen piti jo purkautua koko sakilla ulos, metsäretkelle. Blogikuvitukseksi pääsikin tänään innokas retkeläinen, ex-lasteninhoaja, joka on ihailtavalla rauhallisuudella ja hiljaa syttyvällä lämmöllä ottanut vastaan laumansa uudet pikkujäsenet. Siskon Elsa, Mummolan hauhau.

Tukassa tuoksuu savu ja hihassa kummitytön puklu. Kiva päivä, aurinkoinen ja värikäs. Vähän tosin ärsyttää, että musta on tullut se kotihiiri, jonka seikkailunhalu uppoaa mukavuudenhalun alle. Tultiin siis kotiin yöksi, vaikka kyllä sinne Mummolaankin olisi sovittelemalla sopinut. Mieli on kuitenkin omituisen tarvitseva. Sellainen tunkkainen, että pitäisi nyt vielä rauhassa saada tuulettaa. Huomisen ajaksi siis läpiveto ajatuksiin, rauhaa ja loikoilua.

Trulleja

Hirveää vääntöä aamulla. Mennäänkö trullittelemaan vai ei. Ei oo ollenkaan pakko. Mutta kun mä haluan. Mutta kun en halua huivia. Enkä pisteitä. Enkä mennä. Selvä, ei mennä, se on ihan ookoo. Mutta haluan kuitenkin. Mutten kyllä sano mitään. Enkä kyllä laita huivia. Vääntelyn aikana Sisko peilaili tyytyväisenä pisamiaan ja hurjia kulmakarvojaan.

Kun ensimmäiset olivat käyneet ovella, intoutui Poikakin lopulta sen verran, että myöntyi hu(i)viin. Kiersivät neljä lähintä taloa mr Piin kanssa (delegoin, koska mua ei enää huvittanut, kun olin rohkaissut ja taistellut tunnin sitä pukemista ja riisumista ja kiljumista ja haluamista ja ei-haluamista).

Meillä kävi 24 trullia. Onko kellään käynyt koskaan enempää? En aio uskoa, jos joku niin väittää.

Pääsiäisen väriset housut

Vaikka eivät nyt ihan ole juuri tämän päivän väriteemaan sopivat. Itse pukeuduin kyllä aamusta mustaan, kunnioittaakseni pitkääperjantaita, mutta siihenpä se sitten jäikin. Aikomukseni oli kyllä hiljentyä, mutta vahingossa kaivoinkin ompelukoneen esiin. Kohta oli musta mekko neonkirjavassa velourkangasmoskassa. Mutta kunnioitan silti.

Pöksyt tulivat Pikkiriikkiselle ja yhdelle vielä pikkiriikkisemmälle Leppikselle, jos sopivat. Isoveli kyllä ihmetteli rivistöä, että missä hänen omansa ovat.

Lahkeensuissa on trikooresorit, jotka saa ainakin isommassa mallissa käännettyä vielä jonkin aikaa sisälle ilman, että pituus lahkeessa loppuu kesken.

Yritin kyllä etsiä mätsäävää paitaa kuvauspariksi, mutta neiti alkoi olla jo melkoisen väsynyt ja puhtaat vaihtoehdot väärän värisiä nekin. Joten on nyt sitten kaikki kaapin raidat kuvissa edustettuna. Hehe. Ja pianpa malli hyytyikin petiinsä.

Pääsiäiskoristeita on ripoteltu pitkin viikkoa ympäri kotia. Tänä vuonna ne näyttävät niin paljon valoisammilta ja keväisemmiltä kuin viime vuonna. Ihanaa.

Ja nyt kysymys siskolle ja äidille: missä oli tällaiset puput? Meillä? Mummilla? Oranssivaaleanpunakeltaiset? Nämä tulivat nostalgioimaan anoppilan kätköistä ja mä oon ihan hämmentynyt. Kun muistan, mutten sitten kuitenkaan muista. Ihanat silti.

Taivaslaulu soi päässä

Oih, tuota Taivaslaulua. Mä oon ollut ihan sen lumoissa eilisestä asti. Oon uponnut kertomuksen äidin ajatuksiin ja eläytynyt vähän enemmän, kuin olisi varmaan viisasta.

Eilen pimahdin Yhdelle, jota ei nukuttanut, "tsihihi ja hähähä". Tuli paha mieli omasta kiukusta ja hyvittelyksi menin lastenhuoneen nurkkaan lukemaan itsekseni kirjaa. Ihan vain ollakseni siinä. Ja kun nyt kerran olisin jossain sen kirjan kanssa kyhjöttänyt joka tapauksessa. Mua tuijotettiin lumoutuneena ja sain lentopusun ennen pinnistelystä huolimatta toiseenkin pikkusänkyyn lopulta tullutta unta. Luin puoleenyöhön. Ja sitten unissa pyöri sovitusveret ja sielunvihollinen. Ei pahoja unia kuitenkaan. Runollisia.

Tänään iski kirjasta poimittu olo, että "pitää jaksaa", ja siinä puuskassa leivoin omenapiirakan. Ja voisarvia ja pullia. Ja vielä kaurakeksejä ja jopa muusin lopuista perunarieskoja. En mä oikeasti ajatellut, että mun "pitäisi". Mutta niin tuo kirja on tempaissut mukaansa, että haluan ilmeisesti pureskella sitä näinkin konkreettisesti. Laittaa itseni ajattelemaan. Ja näköjään myös tekemään.

Mielessä pyörii välillä, että enhän minä saisi väsyä, mulla on vaan kaks. Ja välillä taas tajuan, kuinka lähellä oon ollut joskus seota. Ja taas toisaalta oon huokaissut helpotuksesta, että en ehkä sittenkään ole ollut silloin "oma itseni", ehkä en ookaan sellainen kamala. Vaan ehkä olisin voinut hakeutua jonkun luo ja sanoa, että auta vähän, auta mut normaaliksi, oon vähän kipee. Yritän vakuutella, että mahdollisella ensi kerralla osaisin toimia niin.

Ja äidinäitiä oon miettinyt, ja muita tuntemiani naisia, joilla vauvoja on tullut joka vuosi. Minkähänlaista se on ollut? Miten he ovat pysyneet järjissään, luottavaisina ja omiin silmiini näyttävät nykyäänkin niin onnellisilta ja tasapainoisilta. Itse en millään pystyisi. Onneksi ei tarvitse. Onneksi oon saanut itse valita (niin kuin käsittääkseni nämä edellä mainitsemani naisetkin ovat valinneet).

Ja onneksi mulla on auringonkannattelija ja tuulenpysäyttäjä kotona. Ilman sitä olisin viime vuonna seonnut, ihan varmasti.

"Kello neljä tulee isi, joka voimallaan pysäyttää yltyvän puuskittaisen pahan tuulen.

Kello neljä tulee isi, joka vahvoilla käsivarsillaan nostaa auringon takaisin taivaalle.

Kello neljä tulee isi, joka antaa ymmärtää, ettei mikään ole mieluisampaa kuin tuulenpysäyttäjän ja auringonkannattelijan työ."

-Pauliina Rauhala, Taivaslaulu

Ja täytyypä vielä sen verran sanoa mun "pitää jaksaa" -illasta, että voisarvet oli mauttomia, piirakka omituisen rakenteinen, pullat kehnoja virityksiä, kaurakeksit sinne päin ja rieskoja kukaan tuskin jaksaa edes syödä. Mutta tulipa tehtyä. Kiva ilta mulla silti oli keittiössä touhutessa ja ajatellessa, kun isi nosteli ulkona pienten kanssa aurinkoa taivaalle.

Runollinen olo

Osaisinpa runoilla. Nyt olisi nimittäin runomuotoa vaativa olotila.
Sellainen omituisen haikea, mutta kuitenkin lämmin syntyisi tämän hetken oloa kuvaavasta runosta. Tässä hetkessä on jotain semmoista, joka tuntuu iholla ja ajatuksissa lämpöiseltä tuulenvireeltä. Josta on vielä vaikea tulkita, mitä se tulee muuttamaan, vai nouseeko kenties myrsky. Tuskin, aika lempeältä se tuntuu.

Sain lainaan Taivaslaulun. Ihana kirja, kaunista tekstiä. Ensimmäisten lukujen perusteella yhtä runoa koko teos. Vaikkei runomuodossa olekaan.

Oppilaiden kanssa runoiltiin myös. Saatiin kolmessa minuutissa aikaiseksi näinkin syvälliset (tsihih) teokset sanoista ruoho ja puut:

Ruoho on tuulen rauhaa,

ruoho on vihreää nauhaa.

Ruoho on lammasten herkku,

        voikukan serkku.

Ruoho on varjoja ja valoja

ruoho piirittää taloja.

***

Puut ovat voimamiehiä

mutta pelkäävät sieniä.

Puut ovat tönkköjä sönkköjä,

tuulessa heiluvia hönttejä.

Puut ovat värien hohde

            metsurin kohde.

...jep.

Päiväkirppis

Hassua, miten ne rakkaat lastenvaatteet muuttuvat heti kirpparipöytään asettuessaan vähän nuhjuisiksi ja ylihinnoitelluiksi. Kirppisvaatteiksi. No, toivottavasti jotain päivän aikana katoaisi, kun tunnearvokin tuntui sillä samaisella hetkellä valahtavan vaatteesta pois. Sehän onkin vain tavaraa. Pitääpä teettää ne valokuvat vihdoin ja viimein, niissä säilyy muistoarvo paljon parempana.

Rahallisesti tuskin päästään plussan puolelle. Naapurimyyjältä nimittäin tarttui mukaan polkutraktori, josta epäilen maksavani enemmän, kuin minkä edestä niitä 0,50 euron bodeja saan myytyä.

Ihana mainos, eikö? Pikkusisko sen repi palasiksi ja Isoveli sitten murehtien teippasi "tärkeän paperin" kuntoon.

Käkkärää

Kuva kertoisi kyllä kaiken, mutta jatketaan nyt vielä sanoinkin: APUA! Auttakaa mua tämän tukan kanssa! Oon aiemminkin jo kertonut hiusteni kihartuneen imetyksen myötä ihan säkkärälle. Aikaisemmin aina haaveilin luonnonkiharoista, joten nyt mun pitäisi olla onneni kukkuloilla. Kun kiharaiset tuskailivat kutrejaan "pörröisiksi", luulin sen tarkoittavan ihania luomukiehkuroita, en kaikkiin ilmansuuntiin sähköisenä sojottavaa räjähtänyttä heinäpaalia. Tätä ei saa kontrolliin millään. Kun oon saanut toisen puolikkaan harjattua, on ensimmäinen puolikas jo samassa takussa, kuin aloittaessa.

Vaihtoehtoja päivälookin suhteen ei juurikaan ole. Kiinni on pakko pitää, ja kun ylipitkä otsatukka, jota silmälasien takia kasvatan kokonaan pois (?) pitää saada mukaan, on ainoa vaihtoehto korkea ponnari. Ja sitä sitten varioin nutturaksi tai letille. Jee, vaihtelu virkistää...

Nyt pörröpäät, jakakaa vinkkejä. Millaiset shampoot ja hoitoaineet kehiin ja mitä muita tuotteita suosittelette? Tai millaista leikkausta? Paikalliset voisivat suositella myös kampaajaa, itse en ole vielä luottomestaani löytänyt... (Kuten kuvasta näkyy ja kuten siitä voi päätellä, että kysyn näitä teiltä, enkä asiantuntijoilta...)

Oppitunti metsässä

Päätin viedä oppilaat lähimetsään, ja ensikommentit oli odotetut "eiiiii" ja "tyyylsää".

Vaan olipa kivaa, kaikilla. Tutkittiin, juostiin ja seikkailtiin, veivät mut tutun metsänsä lempipaikkoihin ja annoin möyriä hiekkarinteissä. (Sori, vanhemmat...) Leikittiin piilosta ja jo löydettyjen kanssa loikoiltiin auringossa ja harmiteltiin, ettei otettu uskonnonkirjoja mukaan, vaan jouduttaisiin menemään seuraavaksi tunniksi takaisin luokkaan.

Paluumatkalla käytiin keskustelu:

Oppilas 1: Mä luulin, että täällä ois ollu ihan tyhmää, mut tää oliki tosi kivaa!
Ope: Joo, niin oliki! Tullaan joku kerta uudestaan.
Oppilas 2: JOO! Tullaan vaikka jo huomenna!
Ope: No ei nyt huom----
Oppilas 3: No perjantaina!
Ope: No ei ehditä tällä viik---
Oppilas 4: Joo huomenna, perjantain kunniaksi!!
Ope: Eipäs--- (ja huomenna on torstai...)
Oppilas 5: Ai mitä, ai pidetäänkö me perjantain uskonto täällä metsässä?
Ope: No ei.
Oppilas 6: HEI KAIKKI, OPE SANOI, ET PIDETÄÄN PERJANTAIN USKONTO TÄÄLLÄ!
Ope: ....


Pääasia, että kaikilla on tosi kivaa. Ja Oppilas 1:n tavoin luulin etukäteen, että kyseinen tunti ois ollut laimee tuntisuunnittelemattomuuden rimanalitus. Ja sitten heti opettajanhuoneeseen päästyäni näin ekaa kertaa tämän lapun seinällä (on kuulemma ollut siinä koko ajan):

Siis näinhän mä tänkin just suunnittelin, eikö?

Yöpöydät / yleiskalusteet

Makkariremontin yhteydessä hyvästeltiin vanhat yöpöydät, jotka olivat syöneet kilokaupalla vanhoja lehtiä, epämääräisiä nenäliinapaketteja, kyniä ja paperilippusia. Olipa ärsyttävää niitä tyhjätä... Uusia yöpöytävaihtoehtoja miettiessä päätettiin, ettei varsinaiselle säilytystilalle ole sängyn vieressä tarvetta. Lähinnä laskutilaa herätyskelloina toimiville kännyköille, paikka yölampuille ja satunnaiselle iltalukemiselle.

Ensin oli ajatus sängynpäädystä, mutta sitten se muotoutuikin tällaiseksi:

Matala penkki, tai oikeastaan kaksi, kurkistavat vähäsen sängyn molemmista reunoista. Tykätään nukkua niin, että sängyn ja seinän väliin jää tilaa käsien oikomiselle, joten ei tuntunut omituiselta kiskaista sänkyä tämän vaaditun 20 sentin päähän seinästä. Flunssakauden nenäliinat voikin nyt piilottaa tuonne sängyn taakse jäävälle yöpöydän pätkälle.

Vähän mun piti mr Piille tätä ajatusta myydä, että lämpeni. Tosin en ollut itsekään varma, tulenko tykkäämään suunnittelemastani lopputuloksesta, mutta kun näin simppelit kalusteet oli kyseessä, todettiin niille olevan taatusti jotain käyttöä tulevaisuudessa, jos yöpöytinä ei toimikaan. (Ja noihin muihinkin käyttötapoihin toivon voivani nämä aina tarvittaessa napata.)

Näistä on lastenkekkereiden pöydiksi tai tuoleiksi. Voipa näillä penkeillä aikuinenkin istua, jos vaikka saisin aikaiseksi järkätä ne Me&I -kutsut (ja jos tällä kertaa ei vaikka sohvatila riittäisikään). Kivan hoitopöydän tyttö oli näistä keksinyt Lissun vaipanvaihtoa varten. Ja leikkipaikkanakin viihdyttivät kivasti. Kätevä yleiskaluste, jonka voi siirtää huoneeseen kuin huoneeseen.

Vaikka suunnittelemani mittasuhteet korkeuden ja paksuuden osalta olivat vähän erilaiset, on nämä aika täydellisen korkuiset meidän (muuten niin korkealta tuntuvan) sängyn yöpöydiksi, aikuisten istuttavaksi ja lasten kiipeiltäväksi. Viimeisen päälle viilattua Pii-designia, joka muuten mätsää pintakäsittelyltään hyvin pallotuolin designin kanssa.

Lomalook ja pääsiäisboxeja

Näytin viikonloppuna enimmäkseen tämänsuuntaiselta:

Siksi ei taida olla tarpeen kertoa mökkireissustamme tarkemmin.
Ilme oli käsittääkseni kuitenkin hiukan rentoutuneempi suurimman osan ajasta.

Tästä päivästä kerron tämän verran ja laitan linkin muille (pääsiäis)askarteluja miettiville.

Ohje ja kaava täältä.

Näin Nooan

Käytiin työporukalla katsomassa Nooa. Ajatuksia herättävä, mahtipontinen ja visuaalisesti kiehtova. Vähän ahdistava ja vähän pelottava, aika raakakin. Muutama kohta leffassa yllätti, enkä oo varma tarkoitanko hyvällä, vai huonolla tavalla. Tai no, ehkä yllättävyys on ihan hyvä asia.

Näyttelijät olivat aivan uskomattoman taitavia, ja tarkemmin kohtauksia paljastamatta kerron, että jos yleensä pidättelen (lähes poikkeuksetta hyvällä menestyksellä) kyyneleitä, niin nyt valui meikit poskille vängällä ja jouduin tosissani taistelemaan hysteeristä parkua vastaan. (Tosin muihin katsojiin ei tainnut vaikuttaa samoin, outoa. Kertooko se sittenkin jotain musta, eikä heistä?)

Sitä en tiedä, oliko leffa uskonnon oppitunti tai historian oppitunti, mutta ei se nyt ihan pelkkää viihdettäkään ollut. Uskallan suositella, vaikka iltapäivälehti ei suositellutkaan. Paitsi sitten en suosittele, jos haluat edelleen nähdä tarinan mieluummin tällaisena söpöjen otusten väriloistona:

Liukumäki odottaa

Päivänvalo vei taas mennessään kaikki hienot ja viisaat ajatukseni, joita kuvittelin tänne illan telkkariohjelmien jälkeen naputtavani. Ei jäänyt mitään järkevää asiaa mieleen. Paitsi se tuttu torstaifiilis, että edessä on enää lyhyt perjantain muotoinen loppuliuku viikonloppuun. Just ja just kerkiää huutaa "Wihiiii!!!" kun se jo onkin ohi. Se vasta on hyvä fiilis. Ja vielä, kun kotokin saatiin kuosiin (mitä nyt imurin letku lojuu lattialla latistamassa iloa, kuten aina siivouspäivän päätteeksi).

Poikanen laski tänään sormilla, kuinka monta ihmistä meidän perheessä on. Rupesi sitten miettimään, kuka sormista on kukin. Oon vähän lapsellinen, ku mua niin nauratti sen heilutellessa yksinään sojottavaa keskisormeaan mr Piille, että "tämä pisin on Faari".

..Haha.

Olin jo laittamassa tummanpunaisia pussilakanoita, mutta mielentila vaati hempeämpää ja vaaleampaa. Nyt kiiltää lattia ja peitoissa tuoksuu kevät.

Olin vihainen. Oho.

En tiedä, mitä osuutta on tämänpäiväisiin tunteisiin ja niitä seuranneisiin reaktioihin oli sillä, että luen parhaillaan "Tunne lukkosi" -kirjaa.

Ihmettelen, että suutuin töissä. Silleen spontaanisti, ilman että oon viikkokaupalla paisuttanut fiilistä pikkujutuista ja miettinyt rakentavaa rakennetta suuttumiseni ilmaisemiselle. Tuli typerä tilanne, josta (mielestäni varsin aiheellisesti) suutuin ja annoin sen kuulua. Ja aika hallitusti se tunteellisesta olostani huolimatta kuului. Sekin tuntui hassulla tavalla rohkaisevalta.

On eri asia olla vakava ja pitää vihaselta kuulostavaa saarnaa asiasta, joka ei kuitenkaan herätä niin spontaaneita tunteita. Ja on eri asia olla oikeasti tosi vihainen, mutta naamioida se pariin tiukkaan, mutta silti niin vaivaiseen komennukseen ja puhista sitä sitten myöhemmin kollegoille.

Inhoan vihan tunnetta. Oon halunnut aina ajatella, etten vihaisi mitään, enkä ainakaan ketään. Mutta kai mun on myönnettävä, että vaikkei syyt edes olisi mitään mullistavan merkityksellisiä, niin mäkin voin olla vihainen. Tänään olin. En tokikaan "vihainen ensimmäistä kertaa", enkä edes "vihaisempi, kuin koskaan", mutta niin vihainen, että se sai jo ilmetä. Ja vaikka kuinka tuntui karmealta ja tärisyttävältä olla niin tunteella vihainen, ärsyyntynt ja pettynyt, olin kuitenkin jälkeen päin tyytyväinen: näytin vihaisen oloni niille, jotka sen olon olivat aiheuttaneet, enkä surullisen tutusti niille lähimmille, jotka ovat sitten enää se pieni "viimeinen pisara" päivän kiukunaiheissa.

Ja suuttumisen seuraus oli aika puhutteleva sekin. Kohderyhmä vaikutti hyväksyvän kiukkuni ja reaktioni sai aikaan välittömän muutoksen käytöksessä. Vau. Omakin olo laantui taas normaaliksi ja lällyn onnelliseksi, kun menin välkkävalvonnassa keinumaan pienempien oppilaiden kanssa. Tajusin hypätä pois vasta, kun keinujen viereen oli kertynyt jono tokaluokkalaisia, jotka odottivat vuoroaan hämmentyneinä siitä, voiko mua pyytää lopettamaan.

Ja silti musta tuntuu, ettei kukaan tykkää musta hirveän paljon vähempää, kuin ennenkään. Tai oikeestaan tuntuu siltä, ettei kenenkään tarvitsekaan tykätä musta mun omien tunteideni piilottelun kustannuksella. Oho vaan sillekin oivallukselle.

Miul on kai oikeus miun tunteisiin.

(Ja oikeus laittaa ilman mitään aasinsiltoja kuviksi aiheeseen liittymättömiä narsisseja. Kevättä teillekin.)

Sanaton

Olen vähän sanaton. Tämä tuli niin äkkiä.