Tämmöistä päivää.

Aamupäivällä mua vielä nauratti, kun Pieni oli niin kiukkuinen. Raivosi tosissaan pakasterasialle oikeastaan koko aamun. En muista nähneeni sitä noin pahalla tuulella koskaan. Kun sitten Isommallakin ruoka-aikaan alkoi (jo hetken unohduksissa ollut) syömiskiukku ja ruokapöytä-ääliöiminen, rupesi myös mutsin kiukku kuikuilemaan ilmoille. Lopulta ulos pääsi kovaääninen komennus, jota seurasi hyvin sujunut loppuruokailu, äidin anteeksipyyntö ja siitä asti jatkunut pohdinta, että pitääkö äidin pyytää aina anteeksi, kun mokaa. Koin mokaksi sen, että komennus tuli hallitsemattomalla äänellä ja miettimättömillä sanoilla. (Ei nyt mitään vakavaa silti, älkää huolestuko. Mutta se itselle jäänyt tunne tollaisesta tilanteesta ei oo kiva.) Hämmentyykö lapsi, jos pyydän tarpeeseen tullutta komentamista anteeksi? Taisin kyllä saatesanoiksi muotoilla, että käytöksensä oli sopimatonta ja ärsytti mua, mutta en ois silti saanut noin kovasti hermostua. Mutta silti, ei tuntunut ihan oikealta tämä anteeksipyyntö. Kummallista. Olisiko (pienestä) lapsesta turvallisempaa tuntea ja uskoa, että aikuinen toimii aina oikein?

...No, se tietenkin edellyttäisi sitä, että tosiaankin toimisin aina oikein...

Ja sitten ihan ilman aasinsiltoja: en tajua spagettia. Kuka nauttii sen syömisestä? En minä ainakaan. Parhaassa tapauksessa vain koko naama on sotkussa. Ja se lusikkaan kääriminen on niin noloa. Puhumattakaan, että lapsen pitäisi yrittää sitä syödä. Ensin äiti pilkkoo raketeiksi, eikä niidenkään syöminen ole erityisen näppärää. Ja jos jostain kohdasta jäi pätkimättä, niin lapsi yrjöää pöytään, kun spagetin toinen pää on jo mahassa ja toinen vielä ulkona. Ei sillä, olen nähnyt vain tämän tapahtuman vain sieluni silmin, mutta läheltäpititilanteen johdosta. Eikä silläkään, että tänään oltaisiin spagettia syöty, vaan sillä, että edelleen niitä joku päivä sitten syötyjä pätkiä löytyy yllätyksellisistä paikoista pitkin keittiötä.

Hiphip, ja tämmöistä iloa vaan tähänkin päivään ja alkavaan viikkoon. Meille ja teille muillekin. Kahvitaukoni on tulee nyt tarpeeseen. Onnea on, kun se Isompikin pyytää Pienemmän mentyä nukkumaan, että saako hänkin jo mennä päivälevolle. Siellä se nyt istuu kirjakasan keskellä sängyssään.