Perhevaellus ja karhunkakkaa

Käytiin lauantaina nostalgioimassa vaellustapahtumassa, jossa ollaan mr Piin kanssa teineinä oltu mukana. Ja mr Pii jo pikkupoikana, sattuneesta syystä. Oli kivaa osallistua perheenä, vaikka pitikin mennä jälkikasvun ehdoilla. Kun jo ensimmäisellä rastivälillä esikoinen monkuu "mä en jaksa kävellä", ei kannata kuvitella kiertävänsä kaikkia kymmentä rastia. Kierrettiin kolme.

Nähtiin hirvenpapanaröykkiöiden lisäksi muutama karhunläjä. Ensimmäinen niistä oli vielä varmasti lämmin (en sentään kokeillut, mutta ainakin se myöhemmällä tarkastelukerralla näytti kuivahtaneemmalta). Jotenkin siistiä, jotenkin karmivaa. Lapsien takia pelkäsin, mutta jos olisin ollut metsässä pelkästään aikuisessa seurassa, olisin saattanut toivoa näkeväni metsän reunassa vilahduksen otuksesta. No, parempi silti, ettei törmätty läjiä lähemmin petoihin.

Pienin matkusti ja otti päiväunet Savotassa, jossa minäkin olen saman ikäisenä nuokkunut. Nostalgiaa sekin.

Perillä odotti maailman hienoin nuotiopaikka. Vaikea sanoa, onko mahtavampaa saapua sinne päivän vaelluksen päätteksi, jo melkein pimeällä, nälkäisenä ja väsyneenä, vai selkääni vasten kuorsaava nyssykkä repussa ja reippaasti tarpovat Meidän Miehet tietä näyttäen. No, molempi parempi. Ja samat hymyilevät naamat ovat olleet vastaanottamassa kaikilla näillä kerroilla.

Käsi ylös, kaikki saman tapahtuman fiiliksen kokeneet!

"Mr Pii, voinks mä nyt tulla näin epäuskottavan vaeltajan näkösenä?
Tai siis tuun joka tapauksessa, mut et nolottaaks se sua?"

Kukkuu! Pienin viihtyi repussa mainiosti!

Siinä se on, lämmin läjä.

Ja tässä taas se lämmin vastaanotto.
(Näitä tulia on laavurykelmän keskellä monta. Näyttävä ilmestys.)

Kroohpyyh...