Perhevaellus ja karhunkakkaa

Käytiin lauantaina nostalgioimassa vaellustapahtumassa, jossa ollaan mr Piin kanssa teineinä oltu mukana. Ja mr Pii jo pikkupoikana, sattuneesta syystä. Oli kivaa osallistua perheenä, vaikka pitikin mennä jälkikasvun ehdoilla. Kun jo ensimmäisellä rastivälillä esikoinen monkuu "mä en jaksa kävellä", ei kannata kuvitella kiertävänsä kaikkia kymmentä rastia. Kierrettiin kolme.

Nähtiin hirvenpapanaröykkiöiden lisäksi muutama karhunläjä. Ensimmäinen niistä oli vielä varmasti lämmin (en sentään kokeillut, mutta ainakin se myöhemmällä tarkastelukerralla näytti kuivahtaneemmalta). Jotenkin siistiä, jotenkin karmivaa. Lapsien takia pelkäsin, mutta jos olisin ollut metsässä pelkästään aikuisessa seurassa, olisin saattanut toivoa näkeväni metsän reunassa vilahduksen otuksesta. No, parempi silti, ettei törmätty läjiä lähemmin petoihin.

Pienin matkusti ja otti päiväunet Savotassa, jossa minäkin olen saman ikäisenä nuokkunut. Nostalgiaa sekin.

Perillä odotti maailman hienoin nuotiopaikka. Vaikea sanoa, onko mahtavampaa saapua sinne päivän vaelluksen päätteksi, jo melkein pimeällä, nälkäisenä ja väsyneenä, vai selkääni vasten kuorsaava nyssykkä repussa ja reippaasti tarpovat Meidän Miehet tietä näyttäen. No, molempi parempi. Ja samat hymyilevät naamat ovat olleet vastaanottamassa kaikilla näillä kerroilla.

Käsi ylös, kaikki saman tapahtuman fiiliksen kokeneet!

"Mr Pii, voinks mä nyt tulla näin epäuskottavan vaeltajan näkösenä?
Tai siis tuun joka tapauksessa, mut et nolottaaks se sua?"

Kukkuu! Pienin viihtyi repussa mainiosti!

Siinä se on, lämmin läjä.

Ja tässä taas se lämmin vastaanotto.
(Näitä tulia on laavurykelmän keskellä monta. Näyttävä ilmestys.)

Kroohpyyh...

Hiu diSign

Tänään ommeltiin Eenamaaritin kanssa, suunniteltiin ja touhuttiin koko keittiön leveydeltä. Itse en saanut mitään esiteltäväksi asti, inspiraatiota, ideoita ja oppia kyllä paljonkin. Mutta ajattelinpa teemaan liittyen esitellä merkin, jota olen ommellut kiinni tähänastisiin aikaansaannoksiini:

Hiu diSign.

Ajatus lähti vitsistä, kun joskus 10 vuotta (?) sitten ompelin pikkusiskon barbeille vaatteita, ja mallisto tarvitsi nimen. Väänsin Hiudi-lempinimestä designiin viittaavan nimen. Teidän toki, ettei engalnnin sign tarkoita merkkiä vaatemerkkimielessä, mutta musta se oli hauskasti muotoiltu silti. Tai siis siksi juuri. Vitsi jatkui, kun myöhemmin tilasin kangasmerkkejä tuolla elämään jääneellä tuotenimellä, muistaakseni 100 kpl. Nyt niitä voi bongata mm. lapasista, kaikenmaailman ompeluksista (osa hyvinkin surkeita räpellyksiä) ja neuvolakorteista, joihin kiinnittämistä kyllä vähän epäröin. Kun idea ei kuitenkaan ollut oma. Mutta toisaalta moni muukin teki samalla idealla, mallilla ja omalla signeerauksella, joten niinpä minäkin sitten... Enkä nyt kymmenkaupalla tehnyt jne seliseli.

Joten jos on käynyt niin, että nämä tuotteet ovat maailmalla kiertäessään (tsihih) hukanneet syntytarinansa, ja joku sattuu googlailemaan Hiu diSignia, haluan suoda hänelle edes yhden googleosuman tämän postauksen muodossa.

Nyt ovatkin näiden suhteen vitsit vähissä: merkkejä on jäljellä enää 10. Pitääpä katsoa, saanko aikaiseksi tilattua uusia, vai haluanko peräti keksiä uuden tunnuksen ompelusteni koristeiksi. Voipi olla, etten malta, vaikka jotain mieleen tulisikin...

Oikeita paikkoja

Inhoan kasoja. Haluaisin, että jokaiselle tavaralle olisi kodissa oikea paikka ja että ne tavarat aina menisivät sinne paikkaansa, automaattisesti, heti käytön jälkeen. No, eivät mene, toisinaan minusta riippumattomista syistä, mutta usein myös ihan oman laiskuuden takia. Olen nöyrtynyt: vaikka en halua, että olohuoneeseen jää lojumaan leluja ja yksittäisiä päiväuniaikaan käytettäviä vaatekappaleita, tajuan niiden pyörivän siellä päivästä toiseen. Siispä olen tuonut olkkariin korin näille epämääräisille lasten romppeille. Kori EI ole niiden oikea paikka, vaan välisijoituskohde, joka pitää lattian siistinä ja josta tavarat (muka) tyhjätään muutaman päivän välein oikeille paikoille.

Samaan ratkaisuun olen päätynyt vaatehuoneessa: paita- ja housupinojen lisäksi on kori, johon laitan puolipitoiset: ei vielä pyykkiä, mutta joita en halua erehtyä luulemaan pesunraikkaaksikaan. Semmoiset vaatteet, joita muuten tulisi kiusaus säilyttää muka vain huomiseen asti tuolin selkänojilla tai makkarin pöydällä. (Tähän liittyen tulikin mieleen vinkata mr Piille: sullekin olisi semmoinen kori, muistatko...?) Tänään löysinkin muuten ko. korin pohjalta sen sinisen villatakin, jota edellisessä tekstissä kaipailin.

Eteisen laskutasolle myönnyin tänään laittamaan yhden korin, sinne kun syntyy isoin kaaos johtuen (mun mielestä) miehen tavaroista, joille en tiedä oikeaa paikkaa. Olkoonkin, että haluaisin sen pöydän pysyvän ty-pö-tyh-jä-nä. Mutta kun ei pysy, niin ei sitten pysy. Samaisessa eteisessä (kodinhoitohuoneessa) pipoille, hanskoille ja muille on kaapissa oma tilansa, mutta niinpä vain on työlästä avata kotiintulokiireessä se ovi ja vieläpä vetää sen jälkeen korit esiin. Siispä taas riensi apuun kori, johon kerätään epämääräiset riisuutumismytyt lattialta ja järjestetään sitten sopivan tilaisuuden ja energiapuuskan tullen oikeille paikoille.

Tämmöisiä laiskan äidin ratkaisujahan nämä ovat. Mutta toisaalta auttavat järjestyksen hallinnassa niin hyvin, että välttämättäkin luovat edes vähän mielikuvaa reippaasta kodinhoitajasta. Eikä sillä, kyllä niitä kasoja ja epämääräisempiäkin rykelmiä edelleen löytyy, ihan joka huoneesta varmasti.

Yhteen kasaongelmaan en ole vielä keksinyt toimivaa ratkaisua: postit. Päivän postit kertyvät pöydille odottamaan, että kukin saa vuorollaan käydä ne läpi. Kiinnostavat lehdet haluavat jäädä pyörimään joksikin aikaa pöydille, samoin kirjeet, jotka joihin pitää palata myöhemmin uudelleen. Näistä sitten kertyy keittiön nurkkaan kasa, joka kasvaa viikkokaupalla, ja jota täydennetään muistilapuilla ja kuvioissa pyörivillä papereilla ja kuiteilla. Ja se näyttää kamalalta.

Tältä kasa näyttää inventaarion JÄLKEEN...

Vinkkejä lehtikasojen hallitsemiseen? Jotenkin ne pitäisi saada pidettyä käden ulottuvilla kuitenkin, mutta siististi. Voisinhan laittaa tuohonkin paikalle korin, mutta elättelen toivetta, että saisin keksittyä jonkin siistimmän ja pöytätilaa viemättömän ratkaisun... Hmmm... Hmm...

(Hih, on taas maailman suurin ongelma tämäkin, ja suorastaan superpitkästyttävän epäkiinnostava! Anteeksipyyntöni teille kaikille tänne asti lukeneille... Nopeimmin pitkästyneet olisivat ansainneet sen eniten, mutta en silti jaksa ruveta tätä pahoittelukappaletta sovittelemaan tuonne alkuun...)

Pulputtelua

Päässä risteilee monta ajatusta, josta voisin kirjoittaa. En pysty keskittymään, valitsemaan aihetta ja syventymään loogisesti, joten pulputan pätkän sieltä ja seuraavan jostain muusta. Voisin tietysti valita olla kirjoittamatta mistään, mutta en taida olla niin hillitty. Pakko päästää ulos jotain pulinaa mielessä pomppivista aiheista:

- Päätin, että tänään en ompele, ainakaan lasten kanssa olemisen kustannuksella. No, Poika vaatimalla vaati, että teen hänelle työliivin, joten niinpä vain levisi kankaat tänäänkin lattialle. Puuhasta tuli kiva yhteinen askarteluhetki.

- Harjoitin tunteitani seuraamalla kotihoidontuen välikysymyksen käsittelyä. Suututti, nauratti, kauhistutti, liikutti, hermostutti, puuskututti ja jännitti. Kaikki tietävät, etten juurikaan reagoi ääneen telkkariohjelmille, joten on varsin yllättävää, että tästä irtosi näinkin paljon näkyviä tunteita. Tätä ennen viimeksi oon nauranut ääneen tuc-keksille, joka lauloi "pure mua". En kyllä yhtään tajua, mitä hauskaa siinäkin oli.

- On jotenkin alkukantaisella (?) tavalla tyydyttävää sekä pukeutua itse, että pukea lapsensa omatekoisiin vaatteisiin. Jee, pystyn vaatettamaan laumani!

- Iltavisiitti leikkipuistoon oli piristävä. Työliiviin (koko päivän) pukeutunut Poika häikäistyi ikätoveristaan, joka puolestaan oli pukeutunut prinsessaksi (myöskin kuulemma koko päivän).

- En tiedä, johtuuko kylmenemisestä, mutta olen alkanut valmistautua jouluun. Apua!

- Ei olisi pitänyt katsoa Black Swania. Öisin ilmaantuva peilikammo sai taas uutta puhtia.

- Ajatukset viipottelee ensi viikon perjantaihin, jee! Ja välillä ne viipottelevat paperille viivoja lastenvaatesuunnitelmien merkeissä.

Kuten näette:
ei mitään logiikkaa ja yhteyttä tässäkään kuvassa. Sininen villatakki on hukassa.
Joskus saa olla epälooginen ja sekava.
Joohan?

Pimatsut

Esittelenpä noiden äskeisten housujen jatkoksi Pikkunaisen mustan haalarin:

Tämä idea lähti taas kankaasta, jota oli tilkku jäljellä. Mustaa... Ei kovin tyttömäinen väri. Päädyin haalariin, joka jättää mahdollisuuden hauskan värisille hihoille. No, pyllyyn ilmaantunut kuvatus vähän rajoittaa paitavalintaa, mutta toisaalta Pikkiriikkisen vaatekaappi on aika vaaleanpunainen, joten aika pieni rajoite sekään on.

Halusin kapeat lahkeet, taskut ja pienen vetoketjun eteen. Tämmöinen siitä tuli. Kuten aina, lopputulos on virheiden, suunnitelmanmuutosten ja kokeiluiden tulos: takakappaleen lahkeet olin leikannut pari senttiä etukappaleen lahkeita pidemmiksi. Saksimisen sijaan kokeilinkin rypyttää takakappaletta sivusaumasta pyllyn kohdalta. Tuli kätevästi vaipalle tilaa. Joku muukin ajatuskatkos oli jossain vaiheessa tullut, kun housuosan koottuani hoksasin lahkeet reiden kohdalta yhtä kapeiksi, kuin nilkasta. Hups. Siispä leikkelin sisäsaumaan koko matkalle kaistaleen. Levensin puolivälistä vähän enemmän, jotta sain haaraan liikkumavaraa. (Jos ymmärrätte, vaikka multa puuttuukin tämä ammattisanasto ja selkeän ilmaisun taito.)

Lopulta tästä tuli ihan suunnitelman näköinen, vaikka onkin aika pimatsuhenkinen. Johtuen varmaankin väristä. Pyllyn kuvaa vähän harmittelin, ja jos nyt päättäisin, jättäisin varmaan kokonaan pois. Mutta ehkä sitten seuraavassa versiossa (jota tuskin koskaan tulee...?) En pysty olla kutsumatta näitä Pimatsuiksi, vaikka se sana ärsyttääkin mua monesta syystä. Pimatsuhaalari tämä on, ei nyt auta.

Meandin housuja matkien

 
Muistanette, kun haikailin Me&I:n everyday yogapantseja, mutta hinnan takia jätin tällä kertaa ostamatta. Ja lähdin kangaskaupoille. No, meandin housut olisivat maksaneet 45 euroa, ja näihin materiaaleihin meni 30 euroa... Joskin about lastenhousujen verran jäi kangasta yli ja resoria vähän enemmän, eli olisikohan nyt jotain 22 euroa tullut sitten näille hinnaksi. Mutta ei kyllä säästömielessä kannata ite tehdä, varsinkin jos onnistumisprosentti ompeluksissa ei oo 100... Vaan jos ei säästömielellä, niin ihan huvin vuoksikin on välillä kiva tehdä. Ja nyt näköjään on joku semmoinen buumi päällä, että olis kiva tehdä ihan vaikka koko ajan jotain.

Mutta sainpas pari etua meandin housuihin verrattuna: Niissä meinasi pituus loppua kesken, joten näihin sain sitä haluamani verran. Lisäksi jätin vyötäröltä nauhat pois, laitoin pelkän resorin. Näin ei mikään pömpöttele tiukan paidan läpi (paitsi mahamakkara). Takapuolen päälle tein pienet kavennukset, että istuu paremmin. Mittasuhteisiin otin mallia vanhoista jumppahousuista, mutta aika fiilispohjalta leikkelin kangasta. Plussaa meandin housuihin verrattuna on myös väri, joka on aivan ihana! Valitettavasti se ei oikein nyt näistä kuvista välity. Tällainen pehmeä hiirenharmaa, aavistuksen ruskeaksi vivahtava. Resoria ei tietenkään löytynyt ihan samaa sävyä, mutta päätin, ettei pieni ero haittaa.

Päällähän nämä on aivan yhtä taivaallisen ihanat, kuin inspiraatiohousunsakin. Ah, taidan muuttaa näihin. Poikakin käy vähän väliä silittelemässä ja huokailemassa, että "äiti, sinä oot niin lämmin ja pehmeä".

 

Tämmöistä päivää.

Aamupäivällä mua vielä nauratti, kun Pieni oli niin kiukkuinen. Raivosi tosissaan pakasterasialle oikeastaan koko aamun. En muista nähneeni sitä noin pahalla tuulella koskaan. Kun sitten Isommallakin ruoka-aikaan alkoi (jo hetken unohduksissa ollut) syömiskiukku ja ruokapöytä-ääliöiminen, rupesi myös mutsin kiukku kuikuilemaan ilmoille. Lopulta ulos pääsi kovaääninen komennus, jota seurasi hyvin sujunut loppuruokailu, äidin anteeksipyyntö ja siitä asti jatkunut pohdinta, että pitääkö äidin pyytää aina anteeksi, kun mokaa. Koin mokaksi sen, että komennus tuli hallitsemattomalla äänellä ja miettimättömillä sanoilla. (Ei nyt mitään vakavaa silti, älkää huolestuko. Mutta se itselle jäänyt tunne tollaisesta tilanteesta ei oo kiva.) Hämmentyykö lapsi, jos pyydän tarpeeseen tullutta komentamista anteeksi? Taisin kyllä saatesanoiksi muotoilla, että käytöksensä oli sopimatonta ja ärsytti mua, mutta en ois silti saanut noin kovasti hermostua. Mutta silti, ei tuntunut ihan oikealta tämä anteeksipyyntö. Kummallista. Olisiko (pienestä) lapsesta turvallisempaa tuntea ja uskoa, että aikuinen toimii aina oikein?

...No, se tietenkin edellyttäisi sitä, että tosiaankin toimisin aina oikein...

Ja sitten ihan ilman aasinsiltoja: en tajua spagettia. Kuka nauttii sen syömisestä? En minä ainakaan. Parhaassa tapauksessa vain koko naama on sotkussa. Ja se lusikkaan kääriminen on niin noloa. Puhumattakaan, että lapsen pitäisi yrittää sitä syödä. Ensin äiti pilkkoo raketeiksi, eikä niidenkään syöminen ole erityisen näppärää. Ja jos jostain kohdasta jäi pätkimättä, niin lapsi yrjöää pöytään, kun spagetin toinen pää on jo mahassa ja toinen vielä ulkona. Ei sillä, olen nähnyt vain tämän tapahtuman vain sieluni silmin, mutta läheltäpititilanteen johdosta. Eikä silläkään, että tänään oltaisiin spagettia syöty, vaan sillä, että edelleen niitä joku päivä sitten syötyjä pätkiä löytyy yllätyksellisistä paikoista pitkin keittiötä.

Hiphip, ja tämmöistä iloa vaan tähänkin päivään ja alkavaan viikkoon. Meille ja teille muillekin. Kahvitaukoni on tulee nyt tarpeeseen. Onnea on, kun se Isompikin pyytää Pienemmän mentyä nukkumaan, että saako hänkin jo mennä päivälevolle. Siellä se nyt istuu kirjakasan keskellä sängyssään.

 

Vinkeä A-paita

Maanviljelijähousut ja ompeluinspiraatio saivat jatkoa. Hoksasin, ettei Pojan kaappiin ilmaantunut kovin montaa paitaa pyykkipäivänkään jälkeen, joten uusille oli näköjään tarve. Mikäs sen kivempaa, kuin ompelufiiliksissä löytää hyvä syy vetäytyä koneiden ääreen!

Pianpa koneen alta putkahti esiin peruscollegepaita, johon tuosta edellisen projektin joustofroteesta askartelin A:n. Ja uskokaa tai älkää: ompelukoneessani ei pysty säätämään piston pituutta! Käytin sitten valmista siksakia, mutta nyt voivat kokeneemmat sanoa, onko pisto liian harvaa ja kestääkö kuva noin? Pääntien resori olisi saanut olla kapeampi, vaikkei tuo nyt puettuna niin häiritsevä ookaan, kuin tuossa kuvassa. Tämmöistä tämä arvuuttelu ja omasta päästä kaavoitta tekeminen on. Joskin aika palkitsevaakin, kun odotukset on yleensä semmoista "katsotaan nyt, tuleeko tästä yhtään mitään" -luokkaa.

Valitsemani kirjaimen merkitystä voitte tietysti myös arvuutella, haha!

Nyt olisi saumurissakin mustat langat, vielä pitäisi löytää kangas seuraavaa projektia varten. Lähikangaskaupan tarjonta ei nyt vastannut kysyntää, kun en löytänyt tummaa velouria. Melkein mikä tahansa tumma olisi käynyt. Mutta en mä osaa, en millään, tilata nettikangaskaupoista. Vaikka yritin ja selasin ja valitsinkin muka jo... Taidan olla auttamattomasti hypistelijä ja tuntumaostaja.

Vinkeät maanviljelijähousut

Eilisillä kutsuilla sovitin mielenkiinnosta Pojalle sammakonvihreitä legginsejä. Sovittajan kommentti oli sama, mitä itsekin vähän mietin: "yää, tyttöjen housut!"  Silti jotenkin kiehtovat nuo kapeat poikien housut, joita muodikkaimpien äitien tiedän lapsilleen pukevan. Vaikkei siitä montaa päivää ole, kun viimeksi ääneen sanoin, että en mä kyllä osaa sellaisiin omaani pukea.

Ja niinpä kävi, että kokeilunhalu voitti ja surautin kaapissa odotelleesta vinkeästä joustofroteesta taskulliset leikkimishousut. (Yritän olla sanomatta kalsareiksi, ja legginseiksi en vielä ole valmis poikien housuja kutsumaan. Eikös leikkimishousut oo ihan hyvä nimitys tämmöisille mukaville pilliksille?) Poika itse innostui näistä, koska tehtiin niihin taskut. Ja meneillä olevan leikin vuoksi nimesi nämä heti maanviljelijähousuiksi. Hetipä alkoi epämääräiset vihreät ruudut näyttää peltoplänteiltä.

Ja musta nää näyttä niiiiin hauskoilta! Vaikka onkin kals--- legg--- äh, kapeat.

In action

Uusia boyfriendejä odotellessa...

Illalla kekkeröitiin Me&I -hengessä. Meitä oli vain muutama, monenlaisista syistä. Mutta ei se haitannut. Ja positiivisesti ajatellen parempi niin: se, että mehua ja jäätelöä ei katettu pöytään sitä mukaa, kun loppuivat, harmitti näin ollen varmaan harvempaa. Emännöinti on hirveän vaikeaa: ei pysty keskittymään kunnolla tarjoilemiseen, eikä pysty keskittymään kunnolla vaatteisiin. Vaikka ehkä kivointa onkin keskittyä eniten vieraisiin.

Mutta sain vähän rastittua ostolomakettakin. Boyfriend-farkut lähti tilaukseen, ja pienimmälle naperolle tulee pupuhaalari. Hypistelin tällä kertaa haltioissani kaikkea velourista. Jotenkin se on ihana materiaali näin syksyyn. Olisin niin halunnut itselleni vielä velouriset yogapantsit, semmoiset melkein mustat, mutta en saanut aikaiseksi tilata. Kumma, ainahan mulle niin käy jonkun suhteen. Ja kieltämättä, jos nyt valotan tavoistani poiketen rahatilannettani, niin aika hyvin kulutin liikenevät roposeni jo näihin ostoksiin.

Nämä kuvat ja paljon muuta ihanaa: Me & I

Kutsujen tohinassa peili kaatui lattialle (en hoksannut keskittyä edes sen kauhisteluun, vaikka siinäkin olisi voinut käydä vaikka kuinka!), ja loppuillan vastasiivotussa kodissa lojui metrikaupalla imurinletkua pilaamassa fengshuita. Sirpaleita sentään ei levinnyt kovin laajalle: oltiin onneksi teipattu peilin tausta ilmastointiteipillä, erään viisaan ihmisen vinkistä. Mr Pii lähettikin kiitosviestin heti oikeaan osoitteeseen. Jaan tämän huomionarvoisen neuvon nyt teillekin. Mutta kai nekin lasketaan sirpaleiksi, kai nekin tuovat onnea, eikö niin?

...Ajatus tihkaisee, mutta sormet huitelee kiireellä pitkin näppistä. Yleensä se on merkki, että kannattaisi painaa deleteä, eikä enteriä. Mutta vaikken saakaan tätä tekstiä pelastettua millään kaiken kokoavalla järkevällä pointilla, niin näköjään julkaisen tämän. Vain siksi, että päivä on tuntunut jotenkin niin kivalta, energiseltä ja erityseltä, että sen yksityiskohtia täytyy täälläkin puida ja jakaa. Pointtina todettakoon vaikka, että mulla on hyvä mieli. On virkistävää järjestää, kutsua, kahvitella, seurustella ja sovitella vaatteita. Suosittelen, kaikkea edeltävää. Ja Me&I  käy tähän tarkoitukseen hyvin, suosittelen sitäkin.

Risto...?

Jos meillä olisi toinenkin auto, voitaisiin käydä joka päivä leikkipuistossa (siinä paremmassa, jossa käy muitakin ihmisiä) ja edes silloin tällöin hienostella kahviloissa. Mutta koska ei ole, käydään harvoin ja yritetään fiilistellä senkin edestä. Olipa kivaa. Nähdä ihmisiä, aikuisia ja lapsia. Vanhoja tuttuja ja uusia tuttuja.

Päivälevon kunniaksi katsotaan Pojan kanssa seuraavaksi Risto.... Ristomatti Ratia... Ei... Risto Reipas? (Tätä muotoa käytän hyvin sujuvasti, virhettä huomaamatta.) Risto... Ristoristoooo RÄPPÄÄJÄ! Miten se voi olla niin vaikea muistaa?

Pipotuksia

Tarvitsin pyöräilykypärän alle sopivan pipon. Totesin jo aikoja sitten, että kauppojen perustrikoopipot on pelkästään niitä hiippalakkeja, joita ei kypärän alle oikein saa rytättyä. Ja sainpa viimein aikaiseksi oikein tehtyä sopivan. Ihan itse oivalsin (vaikka varmasti olisin jostain opuksestakin voinut saman oppia), että kaikkein simppelintä pipomallia voi kaventaa sivusaumoista alareunaa kohti, ja piposta tulee napakampi. Pysyy sitten tämmöisen muodottomankin pään ympärillä paremmin, eikä kiipeä törröttämään päälaelle.

Ajattelin tehdä jonkin "kiinteän" koristeen, mutta onneksi muistin ajoissa, että tarkoitus oli tehdä pyöräilypipo. Aina joskus unohtuu tämmöiset jutut ja kriteerit matkan varrella ja varsinainen tarve jääkin täyttämättä... Tämä kukka on siis irrotettava (aikaisemmin Tyttösen kesäpipossa nähty, sittemmin tomaatista ja porkkanoista puhdistettu).


Siinä ohessa surruttelin Tytölle tämmöisen höpöpipon käteen osuneesta kankaasta. Asettelin mannekiinin jokseenkin rauhallista taustaa varten ja yritin ottaa sovituskuvan. No, sehän karkasi koko ajan, tunki päätä vatiin, repi pipoa, hömpötteli ja vipelsi ihan huonoja taustoja vasten. En millään pysynyt kameran kanssa mukana, vaikka otin salamankin lisäavuksi. Joten jouduin asettelemaan pipon lattialle kuvaa varten. Eihän se siinä yhtä hauskalta näytä.

Linssikeitto (vai jauhelihakeitto?)

En muista linssejä juuri syöneeni, enkä varsinkaan ole koskaan niistä itse mitään tehnyt. Oon kuitenkin halunnut tutustua heihin (...niihin, linsseihin..), paikata tämän aukon yleissivistyksessä. Paketin oon ostanut jo ties kuinka kauan sitten, mutta vasta tänään tartuin tuohon pakettiin ja valitsin ensimmäisen googlaamani ohjeen. Sovelsin sen mätsäämään saatavilla oleviin materiaaleihin ja syntyi tällainen ohje:

Kuumenna kattilassa 1rkl juoksevaa voita, ja kuullota siinä yksi sipuli ja purjosipulia.
Ruskista ja mausta mukaan jauheliha. Lisää kattilaan 4 paloiteltua perunaa ja kuumenna. Seuraavaksi mukaan 6 dl vettä, ½ tölkkiä tomaattimurskaa, mustapippuria, 1 tl suolaa ja 2 laakerinlehteä. Huuhdo kylmällä vedellä 1 dl linssejä ja lisää kattilaan. Keittele matalalla lämmöllä n. puoli tuntia. Lisää lopuksi puoli purkkia ruokakermaa.

Ensimaistamisella totesin, että eipä oo paljon blogille kertomista tässä sörsselissä, ja samoin taisi ajatella Poika. Jotenkin keitos kuitenkin vei (jäähtyessään) kielen mukanaan ja lopulta molemmin otettiin vielä lisääkin. Mun tekemäksi oikein maukasta ja rakenne oli kiva. Edelleen on kiva maku suussa, tekisi mieli käydä lusikoimassa vielä vähän... Eli kerroinpa sittenkin blogille, vaikken näitä ruokajuttuja yhtään aikaisempaa enempää hallitsekaan.

Hmm, en hallitse oikein ruokakuviakaan...

Sama pää

 
Taustan photoshoppaus on hyvin kökkö, mutta oli tiätteks aika pelottavaa, kun laitoin kuvat päällekäin: silmät loksahti niin ku palapelissä kohdilleen. Hui. Ja jätski maistuu edelleen, sekään ei oo muuttunut.

Kolmas pyörä: partio

Mulla ei ollut minkäänlaista suhdetta partioon ennen 19-vuotiskesääni. (*) (Jollei Sudenpentujen käsikirjan omistamista lasketa.) Sitten aloin seurustella mr Piin kanssa, ja partio tuli mukaan kolmantena pyöränä. Ensimmäiset seurusteluvuodet olivat käytännön syistä aika partiottomia, mutta seuraavina kesinä sain katkerasti  huomata, että jään helposti kakkoseksi tuolle "tyttöystävälle", joka vie harrastajansa omistautumisen 120-prosenttisesti. Voitte arvata, mutta sanonpa silti ääneenkin, että kaikki partioon liittyvä alkoi ärsyttää kohtuuttomasti.

Ja sitten tätä ette enää voikaan arvata: nyt hingun itse partioon. Mutta mitä vielä, tajusin monen ehdottelun, monkumisen ja tuppautumisyritysten jälkeen, että mr Pii ei taida haluta kolmen kimppaa. Hän suorastaan omii harrastuksensa! Siispä tuppauduin tänään vängällä näyttäytymään ja bondaamaan partiotapahtumaan, jossa hän oli hommissa.

(Ja kyllä musta tuntui, että sen mielestä oli ihan kiva, kun mentiin, kuitenkin.)

Oli mukava katsoa, kun kaiken ikäiset puuhasivat hyvässä hengessä, ilolla ja asenteella. Mä niin mielelläni näkisin omat lapseni partiolaisina. Ja mun puolestani saavat omistautua sille vaikka 130-prosenttisesti. Lapsilla ja nuorilla on niin paljon muitakin houkuttavia vaihtoehtoja, joille omistautua... On pelkästään hyvä asia, jos purkavat kaiken energiansa noinkin opettavaisessa, turvallisessa, monipuolisessa ja reippauttavassa harrastuksessa. Enkä tästä näkökulmasta harmittele enää yhtään, että mieheni lapsuus-, teini- ja jopa ne seurusteluvuodet ovat kuluneet partiohommissa.

(Piti googlailla kuvitus, kun kaikki partiorekvisiitta on nyt tositoimissa metsässä...)

...Ja niin, ei musta mitään uskottavaa eräjormaa varmaan pysty muovailemaan, mutta kyllä musta varmaan ihan kelvollisen partiomutsin pinkissä takissani, kilisevissä korviksissani ja ötökkä-ällötyksineni saisi?

(*) Apua, oonkin ollut 20-vuotias silloin!

Syyskranssi "ihmisten oveen"

Joskus yksityiskohdat ovat kauniimpia, kuin kokonaisuus.

Kuten tämänpäiväisessä syyskranssiaskartelussa. (Johon bongasin idean jostain blogista, nyt en vain muista mistä! Voitte vinkata.) Ja puuhaaminen oli tärkeämpää, kuin lopputulos. Yhteistyö askarteluapulaisen kanssa sujui yhtä kivasti, kuin aina askarrellessa. Eli oikeasti hyvin. Joskin siinä vaiheessa Poika heittäytyi dramaattisesti pihalaatoitukselle nyrkkeilemään, kun ripustin kranssin paraatioveemme, enkä perheen käyttöoveen autotalliin. "Eikäää! Sieltä kulkee vain ihmiset!"

Lähikuvat lupailivat jotain kauniimpaa, vai mitä?

Käsiin jäi näpertelystä ihana koivun, puolukan, kanervan ja syksyn tuoksu.

Vastaus (kaikkeen)

Hormonit vaikuttavat:       päätöksiin           .

Näin oli mr Pii pienenä poikana vastannut biologian kokeeseen. Olisi mielestäni ansainnut pisteen. Minun hormonini vaikuttavat nyt juuri tekemääni päätökseen lähteä ostamaan suklaata.

Ihmeelliset aivot

Katsoin dokumenttia, jossa kerrottiin aisteista ja aivoista. Siinä oli tutkittu tapauksia, joissa esimerkiksi onnettomuuden myötä joku aivojen alue oli vahingoittunut ja ihminen olikin saanut tilalle jonkin yllättävän erikoistaidon. Ja pienemmässä mittakaavassa tuota verrattiin siihen, minkä jo muutenkin tiedämme, että yhden aistin heikentyessä muut vahvistuvat. Aivoissa jää tilaa toisille prosesseille enemmän.

Mietinpä tässä, että olisi tosi kiinnostavaa nähdä, millaisia muutoksia äitiys tekee aivoille. Jo raskausaikana huomasin, että muistitoiminnot ja keskittymiskyky eivät tuntuneet entisiltään. Vauva-aikana tunne-elämä on aivan käsittämätöntä, ihan ennenkokematonta iloineen ja suojeluvietteineen. Ja pelkoineen. Nukkuminen ja unentarve muuttuvat täysin, ja kyllähän senkin täytyy vaikuttaa aivotoimintaan. Kuuloaisti herkistyy, ja sen varassa eläminen jatkuu varmaan koko äitiysuran ajan. Kuunnellen tiedän, mitä seinän takana tapahtuu ja valvon lasteni hengissä pysymistä välillä pelkästään korvilla. Esimerkiksi nyt keskityn ehkä 20-prosenttisesti kirjoittamiseen ja sanojen miettimiseen (mikä varmasti paistaa tuotetusta tekstistä), ja loput prosentit käytän kuulostellessani Pojan kovaäänistä traktorileikkiä, renkaiksi viritetyistä raheista ja kipoista kuuluvia kolahduksia ja niiden takaa pinnistelen kuuntelemaan, mitä Pikkusisko tekee. Ennakoin täältä käsin, milloin ovat väärässä latauksessa liian lähellä toistensa leikkejä. Nyt etäisyys on hyvä ja lataus vielä turvallinen. Pienempi yrittää matkia veljeään ja kolistelee olohuoneeseen viedyllä lelulaatikolla. Tiedän äänistä, millä leluilla kumpikin milloinkin leikkii. Ja toki säännöllisin väliajoin pitää luoda silmäyskin. En nyt aivan katkotta (no okei, en läheskään) saa tätä kirjoitettua.

Liekö siinä syy, miksi olen alkanut tarvita aivan käsittämättömän vahvasti iltaisin hiljaisuutta? En niin, että se olisi pieni toive, että kunpa talo hiljenisi, vaan niin, että on IHAN. PAKKO. saada hetki aikaa, jolloin ei tarvitse kuulla ja kuunnella yhtään mitään. Korkeintaan verkkaista juttelua tai hiljaista telkkarin ääntä. Ei siis siksi, että äänentäyteinen päivä yksistään rasittaisi, vaan se, että pelkän kuulemisen sijaan joudun jatkuvasti kuuntelemaan jokaista niistä äänistä.

Tuossa dokumentissa oli kuvattu aivoja niin, että niillä alueilla oli väriläiskiä, jotka milloinkin olivat aktiivisia. Olisi kiva nähdä vastaavat kuvat omista aivoista näitä pieniä, mutta kymmeniä yhtäaikaisia normipuuhia miettiessä ja hoitaessa.

Siinä vähän teidänkin aivoille puuhaa.
 Taustateksti on lukemisen arvoinen vain sikäli, että suoritus varmasti suorastaan kasvattaa aivoja.
(Ja aivot varastin sieltä, minne googlen kuvahaku mut ekana johdatti. Anteeksi.)

Ostopaineita ja kutsu kutsuille

Mitä mä nyt tarvitsinkaan? Huomioi realiteetit, huomioi budjetti. Suhteuta. Olikohan nämä hankintalistan jutut välttämättömiä vai oonko vain jankuttamalla saanut ne tuntumaan siltä. Talvihaalari kyllä pitäisi hankkia. Hinta vai laatu? Lempivärinen olisi tietysti kalliimpi. Reilu koko vai sopiva? ...Hmmm, onhan talveen aikaa, mietin vielä. Miksi luulinkaan tarvitsevani tytölle neuletakin? Eikö täältä nyt sitten löydy sellaista? No tässä ois collegetakki, käviskö se? Ostankohan taas vahingossa jotain, mitä en oikeasti tarvitse? Sovitin muuten äskeisessä kaupassa kivaa neuletta, oiskohan täällä jotain samanlaista? No, ei ollut, mutta toi on vähän sinne päin. Sovitan. Hmm... Vähän tylsä... Ottaisinko silti? Tuun järkiini, enkä ota, mutta vähän jo kiukuttaa tämä jahkailuun käytetty aika. Ja sitten tarvittiin se muovikori. Vai käviskö tollainen saavimallinen? Onpa pieni. Ja isompi on ruman värinen. Äh, en ota sittenkään mitään, voi kai niitä pyykkejä säilyttää lattialla läjässäkin. Jaha, ja sitten tultiin ruokaosastolle. Nyt en kyllä selviydy yhdestäkään "mitä tänään syötäisiin" -kysymyksestä ja sitä seuraavasta aineksien keräilystä. Siirrän päätäntävallan toiselle puolikkaalle ja siirryn sovittelemaan aurinkolaseja.

Miten mä meen joskus kaupassa niin sekaisin?

Sentään kahden euron aurinkolasit osasin päättää ostaa, vaikken mihinkään muuhun tällä kertaa kyennyt.

Harvemmin jään mitään ostamatta jättämääni haikailemaan, ja siksi yleensä nautinkin tilanteesta, kun saan jättää ihan kivat vaatteet kauppaan. Mutta Me&I:n mallistosta on pari vaatetta (varsinkin ne farkut) jäänyt kummittelemaan mieleen. Siispä varasin kutsut ensi torstaille (19.9.)! Toivotan teidät tutut tätäkin kautta tervetulleiksi hypistelemään ihania vaatteita! Kynnys on matala, ei ostopaineita, eikä edes hypistely ole pakollista. Voi keskittyä vaikka juomaan kahvia. Tai tarkkailemaan mua, millaisella shoppailutuulella satun silloin olemaan. (Jos teistä joku oikeasti päättää tulla käymään, niin ottaisin jonkinlaisen ilmoittautumisen vastaan, niin en sitten säikähdä, kun kaikki kymmenettuhannet lukijani ovat yhtäkkiä torstaina pihassa.)

Päikkärilapaset

Kuulemma säät loppuu. Piti siis tehdä päikkärilapaset Pikkusiskolle. Semmoiset, jotka ei ekalla kiskaisulla singahda menemään, eli kunnolla vartta. Lankaloodasta löytyi vielä ihanan pehmoista bambulankaa, valitsin sen. Malli oli kyllä taas sellainenkin turbulenssi. Oikein villaantui. Lapaset ei (varresta huolimatta) pysyneet montaakaan sekuntia kädessä, eikä lapsikaan sen puoleen hetkeäkään paikalla.

Tekisi mieli enemmänkin neuloa, virkata tai ommella, mutten saa mistään suunnitelmasta kiinni ja inspiraatio loppuu alkumetreille...

Puutarhajuhlat

Vilvoiteltiin saunan jälkeen takapihalla. Oli viileää, muttei vielä kylmä. Istuttiin taianomaisessa fiiliksessä puutarhajuhlakulisseissa.

Päivällä kaivattiin Pojan kanssa "jotain jännittävää tekemistä" (tällaisen toiveen hän siis esitti heti aamusta). Kaikenlaisten hylättyjen ehdotusten ja suunnitelmien jälkeen päätettiin pitää puutarhajuhlat ja leivoin omenapiirakan. Puuhasteltiin tohkeissamme: viritettiin pitsiä, katettiin pöytää ja Poika sai haluamansa jouluvalotkin. Lopputuloksen muotoutuessa hauskaksi päätettiin kutsua vieraita. Ja tulipas tästä kerrassaan kiva ilta!

 

Välillä ihmettelen, miten jotkut jaksavat nähdä niin paljon vaivaa pienten juttujen eteen. Luoda tunnelmaa ja viilata yksityiskohtia. Mutta nyt taas oivalsin palasen. Kyllä se vaan tekee mielelle hyvää saada uudenlaisia virikkeitä ja kaunista katsottavaa. Vaikkei tämäkään ollut kummoinen viritelmä, oli aikamoisen tunnelmallista istua pimenevässä illassa viltteihin kääriytyneenä pienten valojen tuikkeessa (olkoonkin, että istuin aika lyhyitä pätkiä, kun oli kaikenlaisia nukutus- ja pissaepisodeja). Ja tällä viimeisimmällä ulkoilukerralla, saunavilvoittelukerralla, näkyi tähdetkin. Lasten (ja keppihevosten) äänten tilalla oli vain öisen metsän ääniä. Ajatukset karkasi niin kauas, kuin silmä yletti: eri aurinkokuntiin.


Eipä olisi karannut ilman näitä pöhkötysmielellä puuhattuja puutarhajuhlia. Jos onkin pitkät ja pimeät kuukaudet edessä, niin onpa ainakin vähän osattu näistä pimenevistä illoista nauttia.

Vasta kuvasta huomasin, että Pikkusisko on taas juomavarkaissa.
Kävi juomassa kai kaikki pikkupöydän kupit vuorollaan tyhjiksi.
(Tai oikeastaan kaatoi ne haalarilleen).

Powerparkin päättäjäiset

Mieletöntä tunnelmaa yövalaistuksessa, yhä yhtä mieletön vuoristorata, mieletön ilotulitus ja mieletön jono kotiin lähtiessä (40 minuuttia tyhjäkäynnillä).

Kiitos vertaisperheelle iloisesta seurasta ja lainavaipasta.

Enpä olisi vielä osallistunut Kesän loppuminen -kuvakilpailuun, tässä olisi ollut räiskyvämpi ehdokas, päättäjäisteemakin täydellisesti nappiin:

Kesäsaappaat on puhki.

Törmäsin kuvakilpailuun, ja haluan osallistua! Ei siksi, että uskoisin olevani taitava kuvaamaan (vaikka kaikki luulevatkin taitojen siirtyvän geeneissä), vaan siksi, että on kivaa olla mukana. Kilpailun aiheena on "Kesän loppuminen", ja mieleeni tulivat nämä kesäsaappaat ja niiden viimeiset askeleet. Saapasressut olivat kovassa käytössä todellakin vain tämän kesän, ja saavat siirtyä nyt kesän loputtua viettämään eläkepäiviä kaatopaikalle. Näillä ei enää syksyyn talsita, kun vesi menee läpi. Vaikka oikeastihan saappaanraadot pitäisi vapauttaa tehtävistään vasta "Syksyn loppuminen" -kuvakisassa.

Ensi vuodeksi ostan laadukkaammat. Mieluummin vaikka kirpparilta, kuin sekundaa, jos alan hinnan suhteen pihiksi. (Ensi vuonna opettelemme myös pukemaan kengät oikeisiin jalkoihin...)

Menkää tekin osallistumaan Karnevaalikausi-blogiin.

Vinkatkaas, viherpeukalot!

Katselin tuossa meidän puutarhaa, ja syksyltä alkaa sielläkin näyttää. Moni juttu repsottaa sinne tänne, mutta en tiedä, mitä niille pitäisi tehdä! Kun etsittiin meille taloa, vannotin isosta tontista haikailevalle mr Piille, että puutarhanhoito jää sitten hänen vastuulleen. Jotain voisin kuitenkin puuhata, aina silloin tällöin. Jos tietäisin, mitä...

Kiertelin kameran kanssa kohteet ja kyselen teiltä, koska tiedän, että täällä blogissani (ja meillä kotona) on ainakin joskus piipahdellut porukkaa, joka osaisi näihinkin kysymyksiin vastata. Edes yhteen tai kahteen.

1. Pitääkö kukkapenkkiä lannoittaa jo syksyllä? Millaisella lannoitteella? (Tämänkesäiset liljaressut olivat paljon nuivempia, kuin viimekesäiset...)
2. Tuolla törröttää ruusunvarsi, jonka en muista näyttäneen hienolta koko kesänä. Jos haluan sen runsaammaksi ja kukkimaan, voinko leikata töröä nyt lyhyeksi? Vai kaivanko koko roskan pois?
3. Tuijista on kasvanut valtavia möhköjä. Voiko niitä klipsiä mistä kohdasta vain? Vasta keväällä?
4. Kuvissa ei näy, mutta kukkapenkeistä löytyy kaksi sellaista matalaa kuusen näköistä syheröä, jotka ovat talven jälkeen muuttuneet kuiviksi ruskeiksi, kuolleiksi. Onko niillä enää mahdollisuuksia, ja miten niitä voisi elvyttää? (Ei sillä, en kyllä edes tykkää niistä.)
5. Vanhat törröttäjät, liljan varret, voiko ne vain katkoa, vai pitääkö antaa lumen haudata?

6. Tuo mäntyhässäkkä pääsi kasvamaan, kun ilmeisesti olisi pitänyt tuoreet kerkät keväällä nyppiä pois. Voiko sitä katkoa enää, vai onko kerkkien kerääminen ainoa tapa rajoittaa kasvua? Samaa voisin kysyä vastaavien kuusisyheröiden suhteen (mm. yläkuvassa alaoikealla).

7. Noi kaksi pikkupusikkoa ovat ymmärtääkseni samaa lajia, kun taaemmat pusikot. Mitä niille on tapahtunut ja elpyvätkö? Mietittiin, että oisko tuohon kohtaan kasattu lunta talvella erityisesti, mutta ei kyllä olla. (Kiva pieni pihlajakin sinne ilmaantunut.)

8. Haketta varmaan kannattaisi lisätä keväällä tuohon pohjalle?

8. Pitääkös tälle kivikkopuutarhaosuudelle tehdä jotain?

9. Haluaisin, että viinimarjapensaat olisivat pieniä ja söpöjä. Eivät vissiin ikuisesti ole? Voiko kuivat oksat karsia syksyllä vai odotetaanko kevääseen?

10. Oho. Siellä kivikossa on lähtenyt elämä rönsyilemään... (Oho, ei tullut kysymystä, mutten jaksa muuttaa numerointia.)

11. Mitäs he ovat nimeltään? Voiko näitä lyhennellä mielensä mukaan? Ilmeisesti keväällä?

Ohhoh. Oonpas mä ihan pihalla näistä asioista... Ja vaikka en (sanottakoon vielä kerran) ole mikään puutarhaihminen, voin todeta, ettei tämä ole unelmapuutarhani. Oikein kun asiaa mietin, huomasin, että havuparatiisin sijaan nauttisin jostain väljemmästä, ja kukkaisammasta. Ja vaikka arvostan haravoinnin vähyyttä, tykkäisin kyllä isoista lehtipuista, vanhoista vaahteroista jne. Mutta en sentään usko, että lähtisin kovin äkkiä muutoksia suunnittelemaan...

12. Mitkä ovat tärkeysjärjestyksessä ekat jutut, jotka pitäisi nyt hoitaa?
13. Kuka haluaa hommiin? (heh...)