Ennustus vuodelle 2019 ja arvonta

Uudenvuodenennustus kuuluu jo perinteisiin Päikkäreillä. Tänä vuonna lähetän sinulle ennustuksen kortilla. Valitsin korttikätköistä hassuja, käyttämättömäksi jääneitä aarteita ja toisaalta myös lasten saamia ihania onnittelukortteja. Valitse numero väliltä 1-27 ja kurkkaa TÄNNE nähdäksesi, mikä kortti ennustaa tulevan vuotesi maisemat. Tulkinnan saat tehdä itse, tai antaa muille mietittäväksi.

Tämän vuoden ennustuspostauksen yhteydessä päätin järjestää lisäjännitykseksi arvonnan. Palkintona Marimekon "silmälasipussukka". Eli öh, penaalin. Ostin sen itselleni, mutta huolellisesta valikoinnista huolimatta tulin kotona tulokseen, että haluankin eri värisen. Mietin pussukalle uutta kotia, ja vaihtoehtoja tuli liikaakin mieleen. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Tiedän teistä lukijoista monta, joille tuo passaisi väreistään oikeinkin hyvin! Eli ei muuta, kuin arvontajännitystä Päikkäreihinkin pitkästä aikaa.

Osallistut arvontaan jättämällä sähköpostiosoitteen, ellet  sitten tiedä, että tarvittaessa saan sut kiinni vaikka puhelimitse tai kotiovelta. Sekä tämän, että linkin takaa aukeavan ennustussivun alle jätetyt kommentit huomioidaan. Arvonta päättyy 13.1.

Menneiden vuosien arvontoja pääset kurkkimaan täältä:

Vuodelle 2018
Vuodelle 2017
Vuodelle 2016
Vuodelle 2015
Vuodelle 2014
Vuodelle 2013

Tupsupipot ipanoille

Tytöt valitsivat kaupasta itselleen kimallelangat lempiväreissään. Tein niistä pipot. Sen kummempia suunnittelematta niistä putkahti tällaiset. Molemmat olivat tyytyväisiä omiinsa, eikä kutita, puhdasta akryylia kun ovat.. No, ehkä heistäkin joskus vielä tulee villafiilistelijöitä.

Nolostelin ensin, että johan on kököt ulkovaatteet kuvissa, mutta haloo, ihan sama! Sitä paitsi nehän rimmaa lopulta ihan kivasti, vaikkei kokonaisuutta nyt harmoniseksi tai tyylikkääksi pystykään sanomaan.

Nyt porukka asettuilee olohuoneen lattialle patjalle. Keskisiskon haaveena on ollut herätä kuusen alta aattoaamuun. Riemu on ollut railakasta jo tänään, joten tsemppiä huomiseen meille, ja muille samanlaisen jännityksen keskellä eläville.

Erilaisia joulutunnelmia

Joululoma alkoi. Lomamoodi iski heti, mikä on mulle tarkemmin ajateltuna melko lailla ennenkuulumatonta. Ei taitteen kriisiä ja kiukkupäivää. Töistä lähdin hyvillä mielin. Olin onnellinen siitä, miten onnellisia oppilaat olivat pehmolelukaksikosta, jonka ostin heille lahjaksi luokkaan. Hellyydenharjoittelukavereiksi ja kanssaeläjiksi kaikenlaiseen. Oppilaista on tullut niin omia. Sen tietää siitä, että tykkää niistä ihan hirveästi silloinkin, kun ne ovat ihan sietämättömiä ja saa sanottua enää "voi hyvää päivää tätä touhua". Voisi toki keksiä jonkin iskevämmän ja uskottavamman tuhahduksen.

Kotona sain siivousrauhan, muut evakuoivat itsensä. Tänään oon jatkanut siivoilua, mutta en tunne mitään inhottavaa painetta mistään. Luulen, että suru vaikuttaa siihen, että on helpompi antaa joulun vaan tulla, sellaisena, kuin on tullakseen.

Isä on ollut mun unissa, puheissa ja ajatuksissa. Unet menevät yleensä niin, että isä on jossain porukkamme mukana omana itsenään. Minä kuittailen kepeästi, että eihän sun pitäisi täällä olla. Ja se myhäilee silmät tuikkien, että ei niin. Ja silti on. Tai ei ole, mutta on. Sellaista läsnäoloa haluankin tuntea, siinä olossa on hyvä olla. Se tarttuu unista päivänkin oloon.

Joulu voi tulla. Olen valmis sen itketettäväksi, hellittäväksi ja rauhoiteltavaksi.

Pulppuilen tänne vähän

Nyt on hirveä hinku kirjoittaa. Päivittää muka kaikki, ja valmiiksi tietää, ettei sormet tule pysymään mukana. Pulppuaa niin holtittomasti, enkä hahmota kerrottavalleni mitään punaista lankaa ja rakennetta.

Työhön paluu sairasloman jälkeen sujui kohtuullisen hyvin. Tuntuu, että ehdin toeta jotenkin jaloilleni. Mielen lisäksi sain sairasloman ajaksi myös fyysistä sairastettavaa, enkä siltä osin ole kunnossa vieläkään. On tuntunut hengästyttävältä ajatus, että työ on tällä hetkellä kuormittavaa, perhe-elämä on kuormittavaa (uhmaikä ja erityisesti sen mukanaan tuomat sietämättömät nukahtamiskaaokset ja minun oman väsyni vaikutukset muun perheen hyvinvointiin) ja terveyshuoletkin kuormittavat. Ja näiden lisäksi vielä tosiaan elämän muita kriisejä on puskenut lupaa kysymättä päälle. Sairasloma oli hengenpelastaja ja selviydyn varmastikin jouluun asti ladatuilla akuillani.

Mutta kovilla kierroksilla menen, ja pitääkin mennä, että tulee valmista. Töissä on ruuhkaviikot, ja rumbaan tulee muuttuvia osasia jatkuvasti. Joulujuhlaa, sen harjoittelemista, muutoksia ja muuttoja, arviointia, kokeita, vihkon- ja kirjantarkistuksia, joulunaluslevottomuutta, kirittäviä sisältöjä ja muuta hömppää ja humppaa.

Unetkaan eivät mua viisaammaksi tee, kun mulla ei ole aikaa miettiä niitä tarkemmin. On ollut hukattu lapsi, irti pureskeltu kieli (ruma ja ruskea sellainen), tuntemattoman lapsen irtopää kangaskassissa ja huoli päättömästä vartalosta jossakin, rikkinäiset silmälasit ja mitä vielä. Taloja, mäkiä, matkustajalentokoneen harjoituslentoja.

Tosielämän kohokohtia on ollut Miukun ja Keskisiskon kanssa tavatut Mimi ja Kuku, ja äidin kanssa koettu Juha Tapion keikka. En ole itse ollut koskaan kovin kova fanittaja. Tykkäsin teininäkin niistä bändeistä, joita sisko tai kaverit fanittivat. Tämän hetken fanituksen kohteet poimin siis tyttäriltäni ja äidiltäni. Molemmat konsertit ja kohtaamiset olivat hoitavia ja ilostuttavia. Ja mr Piin kanssa vietetty ammattiyhdistyksen pikkujoulukin oli kiva. Ja se on tehnyt mulle kivan joulukalenterin, jossa saan yllätyksiä joka päivä. Ja sekin on hauskaa, että Keskisiskolta irtosi ensimmäinen hammas ja se, että minä ostin hulvattoman hulmuhihaisen kukkapaidan! Se on mulla tuossa alla olevassa kuvassa, jonka olen ottanut Mäkkärin vessassa Juha Tapion konsertin jälkeen.

Elämä pulppuaa ja rönsyilee. Ja välillä itkettää ihan holtittomasti. Mutta näillä mennään. Joulu tulee vaivihkaa ja vähän silloin tällöin halaa, kun kohtaillaan oviaukossa tai illansuussa.

Jatketaan toiste, kun löytyy pätkä sopivaa punaista lankaa seurattavaksi. Moikkelis.

Kissapetohavainto takametsässä

Viime viikolla tapahtui se, mitä olen pitkään pelännyt. Jonkin aikaa jo aavistelin, että se olisi väistämätöntä, mutta silti se, että se tuli näin varoittamatta ja äkkiä, yllätti.

Nimittäin ompelin kaappiini jo vuosia sitten päätyneestä äidin vanhasta pantterikankaasta mekon itselleni. Ja olen käyttänyt sitä julkisesti moneen kertaan, vaikka lupasin itselleni, etten... Etten ompelisi ja etten käyttäisi. Mutta oi kyllä, riittaväisänen minussa hihkuu riemua.

Kuvat otin tinttiterapiaistunnon aikana takametsässä. Itselaukaisijalla puolukkapuskasta, mikä selittää päättömyyden ja oudosti ajoitetut poseeraukset. (Viisi sekuntia ja korolliset saappaat mättäillä...) Uskomaton metsä, minun Taikametsäni. Niin kotoisa käpytikan nakutus ja jäisissä puissa rapistelevat, koko ajan lähemmäs uskaltavat tiaiset. Kuvittelin jo päässäni, kuinka istahtavat kohta olkapäälle ja saan kuiskailla niille kuulumiseni. Eivät istahtaneet, ja korvat alkoivat jäätyä, mutta ei se mitään. Hoiduin silti vähän aikasempaa seesteisemmäksi.

Pieni paussi

Nyt on pieni paussi. Se tuntuu tyhmältä. En tiedä, mistä olosta ottaa kiinni. Relata, siivota, fiilistellä, surra vai kiukutella. Pää on yhä puuroa, joten tuskin mitään tietoista päätöstä pystyn olemiseni suhteen tekemään, liekö tarvekaan. Aamutuimaan menin ulos kuuntelemaan tinttejä ja hyppimään skeittilaudalle tyttären opettamaa temppua.

Toisaalta, kuten tiedätte, tunteeni, toiveeni ja pelkoni tapaavat tiivistyä uniin. Viime yönä näin raikasta unta (niiden levottomien ajatuksenpätkien ja havahtumisten välissä), että laitoin katkenneet peikonlehden varret, pienimmätkin, luottavaisena kauniiseen maljakkoon tekemään uusia juuria.

Eli eikö se tästä jotenkin, johonkin, joskus?

Alamäessä, matkalla kohti levähdyspaikkaa.

Vaistoan, että nyt on tulossa se pysähdys, jonka uneksin korkean, pelottavan ylämäen jälkeen tulevan. Olen nyt siinä hurjassa alamäessä ja posotan alas vauhdilla, joka hirvittää. Teen kiireellä töitä, painan ylipitkää päivää ja haen lapset aina myöhässä hoidosta, vastailen wilma- ja whatsapp-viesteihin vielä kotoakin ja aloittelen arviointien kirjoittamista keskellä yötä (voi mikä suo sekin on, miten ikinä selviän?). Oppilaiden asiat menevät tunteisiin ja haluan ratkaista kaiken. Tänä iltana suunnittelin tietokoneella istuen kaksi tuntia, miten kävisin läpi yhtä tärkeää asiaa huomenna. Keskustellen, ryhmissä, draaman avulla, miten ihmeessä? Kunnes taas jotenkin tajusin, että en VOI laittaa tähän työhön näin paljoa aikaa ja energiaa. En vain voi. En saa. Toisaalta ylikierrokset näkyvät myös niin, että googlaan ihan liian kauan ja ihan liian äärimmäisellä vakavuudella, että eikö mistään tosiaan saa pelkkiä varapyyhekumeja lyijytäytekyniini.

Paniikki tuntuu sydämen paikkeilla ja niskassa. Se on merkki, että pitäisi pysähtyä. Ei vain oikein ole sopivaa kohtaa. Siinä unessa se oli jokin bussipysäkki, jolle kurvasin. Joululoma tuntuisi sellaiselta, mutta en kyllä tiedä, miten kädet pysyvät ratissa ja jalka kaasulla sinne asti.

 

Pakko muuten vielä palata viimeyöhön, kun silloin nähty uni nyt äkkiä kääntyikin sanoiksi. Koko päivän oon sitä miettinyt, mutten saanut kiinni oleellisesta. Nyt saan. Oltiin mökillä. Siellä oli asiat eri tavalla, kuin ennen. Oltiin tehty uusi laituri uuteen paikkaan ja katettu juhannuspöytä siihen. Istuttiin siinä kaikin. Isäkin, vaikka tiedettiin toki, ettei hän enää ollut läsnä sellaisena, kuin olisimme halunneet. Samalla ihan omana itsenään ja samalla ihan valtavan haikeuden (joskin lämpimän sellaisen) aiheuttaen. Aallot alkoivat pyyhkiä laituria kesken syömisen. Keinuttiin siinä lempeästi. Hiljalleen lämmin ja täysin kirkas ja läpinäkyvä vesi nousi aaltojen mukana kerta kerralta korkeammalle korkeammalle, välillä kauloihimme asti. Naurettiin yhdessä, eikä ollut lainkaan kamalaa tai pelottavaa, vaikka voisi kuvitella. Hallittua, lempeää, taianomaista. Isää vähän nauratti, että me sählättiin tolleen heti, kun se ei ole tekemässä ja päättämässä. Tehdä nyt tollanen laituri ja päättää nyt siinä syödä. Mutta se kyllä luottaa meihin. On aina luottanut. Tiedettiin se unessakin. Eikä tuossakaan kuinkaan käynyt, kerättiin sitten vain pöytä ja katettiin uudelleen muualle. Pärjättiin. Ja tehtiin liukumäki lapsille terassilta alas.

Toivottavasti surutyö voisi tuntua samalta, kuin unessa laiturilla oleminen. Omituisesti hallitulta ja haikeudessaankin lämpimältä. Kirkkaalta ja kevyeltä, vaikka oltaisiinkin välillä kaulaa myöten vedessä. Eteen päin mennen, taakse päin katsoen, ja isän läsnäolon jotenkin yhtä vahvasti kuullen. Koska jos isä olisi läsnä näissä hetkissämme, se olisi juuri tuollainen: myhäilisi, kuittailisi ja auttaisi kysymättä vaikeimpien paikkojen yli. Ja itsehän tietenkin ajattelen, että jollain tavalla se on läsnä. Muistoissa, ajatuksissa ja unissa, jonkinlaista läsnäoloa sekin on.

(Ja ei, en todellakaan suunnittele mökille uusia laitureita, liukumäkiä tai mitään muitakaan muutoksia, perikunta älköön pelästykö.)