Kun kukaan ei huomannut uutta tukkaa.

- Mitä sun tukasta sanottiin?

- Ei mitään, ei kukaan huomannut.

- Mitäs sun uudesta piposta sanottiin?

- Ei mitään, se oli niin tavallinen.

Molempien keskustelujen jälkeen hymyiltiin toisillemme tyytyväisinä. Näytin varmaan peukkuakin Eli just hyvä tukka ja just hyvä pipo tyypille, joka ei siedä mitään kommentteja muuttuneista ulkonäkö- ja pukeutumisasioista. Ei edes positiivisia. Kuiskaan siis vaivihkaa täällä selkänsä takana, että hyvältä näyttää tukkakin taas!

Kohtaaminen kettuaitauksella

Lähdettiin tänään käymään Ähtärin eläinpuistossa. Keskimmäinen halusi ottaa Kettunsa mukaan. "Kun se ei oo pitkään aikaan käynyt siellä."

Ja tottahan se onkin: Kettu on ostettu Ähtärin eläinpuistosta vajaat 5,5 vuotta sitten, saajansa odotusaikana. Isoveli sitten toi Ketun laitokselle tullessaan moikkaamaan tuoretta siskoaan ekan kerran. Eikä Kettu sen koommin ole tainnut käydä kotikonnuillaan eläinpuistossa.

Söpöä, että tarina ketun alkuperästä on jäänyt elämään myös lasten mielissä. Ja söpöä oli, kun lopulta kettuaitauksella nämä lajitoverukset kohtasivat. Oikean ketun käytös oli hyvällä mielikuvituksella tulkittavissa mielenkiinnoksi pehmokettua kohtaan. Lähestyi heti uteliaana meitä.

Ei ollut vaikea arvata, minkä eläimen kyseinen lapsi nimesi lempparikseen vielä kotonakin.

Mun lemppari oli tällä kertaa vaikkapa päästäinen, jonka joku lapsista bongasi majavan pesästä ruokavarkaista. Vaikutti aika hömelöltä otukselta yrittäessään epätoivoisoisesti ja kaikin keinoin tunkea liian isoa jyvää suuhunsa. Pöhkö elukka oli se.

Ja hauska päivä oli. Ähtärin eläinpuisto on iki-ihana, täynnä nostalgiaa ja nyt myös uuden odotusta. Pandatalo oli jo hyvällä mallilla. Ensi vuonna uudestaan siis!

Sopeutumista työrytmiin

Töitä on nyt tehty reilu kaksi viikkoa. Puhuin aiemmin, että luulen saaneeni niin sanotut uomat luotua. Mulla on jonkinlainen hahmotus ja aavistus siitä, millaisiksi tulevan vuoden viikot tulevat muotoutumaan.

Luulen, että tulevat maanantait, tiistait ja keskiviikot oon rättipoikkijapuhki. Päivät ovat pitkiä ja erityissuunnittelua vaativat tunnit ajoittuvat noille päiville. Ajatukset raksuttavat töissä kellon ympäri. Keskiviikkoiltana olen todennäköisesti jatkossakin aina vihainen kuin mikäkin, koska siinä kohtaa alkaa hellittää. (Mistä tulikin mieleeni, että lankakerho on ensi viikolla taas keskiviikkona!) Torstai ja perjantai näyttäisivät olevan lyhyitä ja väljiä päiviä, joina ehdin miettiä välituntien aikana tulevan viikon suuntaviivat. Noina päivinä ehtinen jopa pitää pari kahvitaukoa!

Ei siis huonolta vaikuta yhtään. Kolme raskasta ja hektistä työpäivää, joiden jälkeen kaksi iisiä ja siihen päälle kaksi vapaata. Ajoittaisesta alkuväsystä ja sen tuomista liian tutuista lieveilmiöistä huolimatta oon aika tohkeissani tästä alkaneesta lukuvuodesta.

Yksi huoli mulla kyllä on, ja nyt kun työhöpinät aloitin, niin otanpa senkin esille. Nimittäin pidettävien liikuntatuntien paljous ja erityisesti se, että omat rikkoutuneet korvani eivät kestä pilliin viheltämistä. Oikeassa korvassa varsinkin rätisee kipeästi joka kerta, kun pienestikin vihellän. Tietääkö kukaan onko olemassa korvaystävällisempiä pillejä tai muita äänimerkkitoimintaan sopivia vempaimia...?

Epätarkka kuva jumppakaveriksi lyöttäytyneestä Miukusta ei nyt liity tähän mitenkään, mutta eipä mulla nyt kauheasti työaiheista kuva-aineistoakaan kerry. Toisaalta en tiedä, miten hyvin työaihe nyt muutenkaan sopii tänne blogiin. No, kirjoitan edelleen mieleni päällimmäiset, ja tämä on nyt sitä. Sopeutumista uuteen rooliin.

Ja argh. Nyt katkesi ajatus, ihan tähän paikkaan. Join nimittäin juuri tyhjäksi Sen kahvikupillisen, joka menikin silmien taakse tuikkimaan ja tekemään olosta öllön. Valkoisesta blogipohjasta tuli liian kirkas katsoa ja näppiksen naputusäänestä turhan terävä kuunneltavaksi. Olinpas taas varomaton. Sen siitä saa, kun ehtii pitämään kahvitaukoja niin töissä, kuin kotonakin!

Metsäretkellä

 

Viikonloppuna reissailtiin siskon perheen kanssa Ilveskivellä. Joka siis näköjään ei sijaitsekaan Pietarsaaressa, kuten kuvittelin koko eilispäivän, vaan Pedersöressä. No, sama sen väliä. Ei tämän ole tarkoituskaan olla tietoisku, sen tehnee siskoni tai joku muu sellainen retkeilijä-bloggailija, joka tutustuu kohteeseen ihan liki ja vähän faktammin. Itsehän en edes ottanut kontaktia koko kiveen, vaan söin lähinnä eväitä. Ja luulin olevani Pietarsaaressa. Sentään yhdessä kuvassa vähän näkyy tuo Ilveskiveksi nimetty jyhkeä siirtolohkare.

Lasten kanssa retkeilevillekin tämä oli kiva paikka. Ihan auton ääressä ei eväitä saa syödä, eikä rattaillakaan kannata kuvitella pääsevänsä perille. Kolmevuotias taisi jaksaa itse kävellä koko kinkkisen polun, käsittääkseni noin kilometrin verran. Ja minä jaksoin juuri ja juuri kantaa erään tymäkän kaksivuotiaan perille ilman syliä kummempaa kantovälinettä.

Menkää. Käykää. Oli hieno! Tai jonnekin muualle, mutta metsään ja eväin. Vielä tarkenee!

Aikamatka albumien kautta

Tilasin taas pitkästä aikaa tuhatmäärin kuvia albumeihin. Totesin, että vaikkei albumeilla ikuista arvoa olisikaan, on jo se tärkeää, että lapset itse saavat katsella ja läpikäydä elämäänsä kuvina. Ja sen ovat kyllä ahkerasti ja usein tehneetkin.

Pienimmälle en ole vielä aikaisemmin saanut aloitettua omaa albumia. Mutta sentään nyt. Hänkin ihmeissään kuunteli, kun kuvakasojen keskellä osoitteli vauvoja ja kerroin niiden olevan hän itse. Ja oppi siinä kohta itsekin ajattelemaan niin.

Suurin ahaa-elämys Miukulle tuli, kun hän näki kuvassa pehmolelun, jonka kanssa oli juuri hetki sitten nukkunut päiväunet. Haki sen näytille ja silmät loistaen näytti löytönsä mulle. Että katso nyt, tässä ja tässä, sama kissa! Lämpimät terkut tekijälle!

Eli sama johtopäätös taas: kyllä, albumit on hyvä juttu. Ja itselläkin on ollut ihana aikamatka kahden vuoden taakse. Ihmeellinen ja onnekas elämä on mulla kyllä tähän asti ollut, ei voi muuta sanoa!

Viikko pulkassa

Kiirusta on ollut töiden aloittamisen suhteen. Illat olen käynyt ylikierroksilla ja tehnyt täysin turhaa metatyötä kykenemättä keskittyä esimerkiksi lapsiin lainkaan. Nyt kuitenkin luulen, että himpusti alkaa hellittää. Pääuomat on saatu hahmoteltua syksyä varten ja ajatuksena on nyt letkeästi virrata niitä pitkin tulevat viikot. (Muka...?)

Miukunen on hoitotaipaleen helpon alun jälkeen ottanut takapakkia ja saa tolkuttomia raivareita. Tänään esimerkiksi siitä syystä, että minä aamulla tulin nostamaan sen pois sängystä, eikä isä. Semmoinen kiljunta on kivaa siinä kuuden jälkeen aamulla. Heittelehti lattialla ulvoen kymmenen minuuttia, kunnes vasta rauhoittui syliteltäväksi. Yritin siis sylitellä jo aikaisemmin, mutta en kelvannut ja sain kantapäästä niin tiukkoja osumia, että laskin mieluummin lattialle rimpuilemaan.

Ja ymmärrän toki. Mitäs vein vauvani hoitoon. Enpä sitten saa hoitaa itse enää ollenkaan. Vain isä kelpaa sängystä nostamiseen ja esimerkiksi kaupassa kädestä pitämiseen. Nyyh. Looginen puoleni tietenkin vakuuttaa, että tämä on normaalia ja ymmärrettävää, erillisyyden prosessointia, mutta herkkis minussa on vähän loukkaantunut tästä kaikesta kokemastani syrjimisestä.

Mutta hei, nyt on se hetki, jota tekin ehkä tiedätte mun odottaneen jo pari vuotta: Perjantai-iltapäivä ja aika toivottaa "Hyvää viikonloppua!" Kaikki post it -laput kalenterin välistä saa heittää roskikseen merkiksi siitä, että tehtävät on hoidettu. Kyllä: Hyvää viikonloppua! Ooohhohoo!

Kukkapenkistä pöytään

Meidän kukkapenkit on olleet vuosikausia kauheassa kunnossa, villimaana. Sinnikkäästi kuitenkin liljat puskevat itsensä sieltä läpi. Tänä vuonna kuukauden normikesäaikataulustaan myöhässä. Päätin surutta niittää kukkasia maljakkoon, koska oon paljon enemmän "leikkokukkatyyppi", kuin puutarhurityyppi. Silti jotenkin vieras ajatus, että sitä napsisi omasta penkistä kasvatteja maljakkoon. Mutta kuitenkin kaupasta voi hakea muiden kasvattamia. Vai onko teistä ihan normaalia tehdä noin?

Ja on komeassa kukassa muuten liljat tänä vuonna! Yhdessäkin varressa on seitsemän kukkaa. Ja ehdottomasti pääsevät keittiössä loistamaan paremmin, kuin hiirenvirnan, nokkosten ja horsman keskellä!