Ensimmäinen sopeutumispäivä kotona leirin jälkeen on sujunut väsyä lukuun ottamatta hyvin. Oltiin siis kotona vasta puolen yön jälkeen, ja puhtaisiin lakanoihin ei tehnyt mieli mennä ennen saunaa ja jalkojen kuuraamista. Eli myöhään meni nukkumaan pääsemisen kanssa. Onneksemme lapset nukkuivat tänä aamuna kymmeneen!
Jo reilun viikon metsäilyn jälkeen sitä näkee maailmaa taas vähän eri tavoin. Oma koti tuntuu valtavan suurelta ja puhtaalta. Havunneulasia ja hiekkaa kun on kuitenkin huomattavan paljon vähemmän kodin, kuin metsän lattialla. Kun astuttiin yöllä sisään kotiin, hyssyttelin riemusta hihkuvia lapsia hiljaisemmiksi, jottei naapurit heräisi... Unohdin, että meillä on seinät ja monta metriä tonttia joka suuntaan. Lasten mielestä kotona tuoksui ihanalta. Lättytaikinalta ja Faarilta. (Jonka todettiin käyneen tuomassa esikoiselle myöhästyneenä synttärilahjana boksillisen nauloja. Todettiin siis ensin naulat, mutta pienin kai luuli meidän haistavan käynnin, ja yhtyi luulemaansa tarinaan sujuvasti ja toisteli Faarin hajua moneen kertaan.)
Kuopuksen oli vaikea sopeutua juomaan janojuomaa mukista. Yölläkin olisi pitänyt saada nuhjuinen juomapullo käteen, ja innottomuuteni lähteä sitä etsimään aiheutti yöllisen pimahduksen pyytäjässä. Itseä hämmensi yöllä oudot äänet, kuten ilmalämpöpumppu (oih, häntä oli ikävä) ja leiripyykkiä pyörittävä pesukone. Tutuksi käyneiden äänien puuttuminen häiritsi myös, kuten itkevät naapurin vauvat, etäinen popinjytke ja biletyskiljahdukset, joutsenen (tai jonkun muun ison linnun) aamuhuudot ja bajamajan tyhjennykset kello 6 joka aamu.
Kotimatkalla käytiin lasten toiveesta (!) Ikeassa syömässä. Ensimmäinen posliinivessakäynti sujui muuten hurmoksessa hyvin, mutta vielä liukuportaissa heiluttelin märkiä käsiäni ja harmittelin, kun en voi hetkeen koskea mihinkään. Äkkiäpä sitä unohtaa käsienkuivausvälineiden olemassaolon. Vähän päätettiin siinä syömisen jälkeen kurkata huonekalunäyttelyn puolellekin. (!?!) Muka silleen nopeasti. Juostiin esikoisen kanssa täsmänä tsekkaamaan pari juttua. Sohvatyynyjen kohdalla kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni kaupan kovaäänisestä oman lapseni nimen. Odotteli kuulemma vaatekaappiosastolla. Ei sitten ollutkaan iskän kanssa hän. Oli kuulemma mennyt piiloon, "melkein vähän itkenyt" ja tullut löydetyksi sivullisen toimesta. Raukka, sydäntä särki jo nyt, saati sitten, kun vielä pian poltti kätensä kuumalla teevedellä. No, hoidin häntä erityishellästi, vaikka huomasin, ettei käsiin oikeasti edes enää sattunut.
Juttuni käyvät uskomattomiksi viimeistään nyt, kun kerron, että ostettiin tietenkin täyteen tupattuun autoon sohva (!). Odotin kyllä kaupan puolesta konfettisadetta parkkipaikalle tai vähintään vastapäisestä autosta tilannetta seuranneilta aplodeja, kun sain laatikon ja kaikki sen tieltä purkamani kamat lopulta takaisin autoon. Jouduin tyytymään omaan riemutanssiin.
Tänään on siis paitsi pesty 4 koneellista leirihiekkaa ja säkillinen kenkiä, myös koottu söpö iltasatusohva. Hyvä me. Ja mikä parasta, tunne on ennakko-odotuksista poiketen, että "vielä on kesää jäljellä". Lomamoodi pysyy vielä. Keho ja pää rauhoittuu pyykinpesun lomassa paremmin terassilla, kuin sohvalla, ja tuuli tuntuu iholla erilaiselta, kuin ennen leiriä. Menee jotenkin tunteisiin ja saa pysähymään ja kuuntelemaan. On olo, kuin olisin yhtä luonnon, sään ja jonkin ison, ajattoman kanssa. Puheissa pyörii tulevat telttaretket ja partioaiheiset visiot. Metsäily tekee hyvää(kin).
 |
| Tässä kuvassa näkyy meidän leirikoti (teltta), alakerran olohuone (alempi riippumatto), vierashuone (kassissa roikkuva ilmatuoli), vaatekaappi (lenkkinaru), ilmastointilaite (märkä huivi päässä) ja naapuri. Näiden jälkeen 160 neliötä asuintilaa tuntuu aika paljolta... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti