Näin viime yönä unta, jossa olin leirillä tai muussa vastaavassa ympäristössä, jossa ilmapiiri on aina epäarkisen iloinen ja kevyt. Itse en tällä kertaa onnistunut viihdyttäjän roolissa, mutta olin tyytyväinen vastaanottajanakin. Nautin olostani. Nukahdin piiriin satojen ihmisten sekaan, kesken hauskuuden ja aloin nähdä unta.
Uneni unessa olin piirretty nalle. Istuin meren pohjassa. Hapen loppuessa aloin rauhallisesti uida kohti pintaa. Pintarajan yläpuolelle päästyäni huomasin, että vastassa olikin lisää vettä. Uin taas kohti pintaa ja jälleen siitä alkoikin vain uusi vesi. Sama jatkui, ja nallen naama kävi surkeaksi ja hätääntyneeksi, kun ilmaa ei tullutkaan. Lisää ja lisää vettä. Happi loppui ja tuli paniikkikohtauksesta tuttu tunne. Tajusin haukkovani unissani henkeä siellä leiripiirissä. Aloin huutaa saadakseni apua, päästäkseni pinnalle tai herätäkseni. Ääntäni ei kukaan kuullut. Ei sitä tainnut edes tulla.
Aamulla ihmettelin, kun unen tunnelma ei vastannut juuri tämän hetken tunteita. Kun eihän mua nyt niin ahdista, ja mullahan on ihan reipas olo. Paitsi että vastaa kuitenkin. Tajusin kunnolla vasta tätä kirjoittaessani (koska tuntui pakottavalta tarpeelta kirjoittaa tämä ennen päivän muita hommia).
Perusoloni on vastannut viimepäivinä (hierojan ja pääsiäistohinoiden myötä) leiri-iloa. Mutta tiedän, että pinnan alla on suuri pelko voimien loppumisesta ja näistä kaikista liikkuvista palasista, joita elämässä tällä hetkellä on auki. Pelkään, ettei elämämme asiat järjestykään helposti. Että jutut loksahtelevat paikoilleen väärässä järjestyksessä ja jumittuvat siksi väärältä tuntuviin kohtiin. Ettei ensin (jos ollenkaan) tulekaan tarjousta talosta, vaan esimerkiksi työtarjous tai täydellinen talo toisaalla. Puhumattakaan siitä, että mistä kaupungista niitä töitä sitten löytyy, ja milloin. Jollei eteen tulekaan selkeää tienviitallista suuntaa, vaan joudummekin arpomaan monen hyvältä näyttävän tien välistä. Tai jos tuleekin tunne lähteä sitä huonokuntoisinta ja pelottavinta tietä pitkin. Jollei kaikki (tai mikään) olekaan selkeää.
Eli juu, tuttu tunne tuo uninallen olo kuitenkin. Monesti oon luullut pidätteleväni hengitystä enää pienen hetken. Että kohta olen pinnalla. Enkä sitten kuitenkaan ole ollut. Nyt odotan pökertymistä varoen, että seuraavan pintarajan yläpuolella olisi hengitettäväksi kelpaavaa ilmaa uuden veden sijaan. Sukeltaminen on kivaa pienissä määrin, mutta ei näin.
Hmm. Niin. Ja sanotaan nyt loppuun vielä, että mikäli olet palkkaamistani miettivä osapuoli, niin jätä päikkärijorinat omaan arvoonsa. Kyllä minä pysyn kasassa, vaikka täällä mietelmissäni tutisenkin. Tiedän, että viimeistään syksyllä nallekin on pinnalla hengittämässä oikeaa ilmaa. En toki pistäisi pahakseni, vaikka jo tällä viikolla olisi tarjolla selvyyttä ja happea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti