Tunteiden ja mielialojen ylidiagnosointia

Eilen Hyvissä ja huonoissa uutisissa kuulin ensikertaa käsitteen ylidiagnosointi. Tarkoittaen siis oman tulkintani mukaan sitä, että kaikille tavanomaisillekin ominaisuuksille ja tilanteille keksitään lääketieteellinen diagnoosi, joka saakin normaalitilan (tai ainakin ei-vakavan tilan) kuulostamaan sairaudelta.

Nappasin sanan mukaani oitis, koska olin jo päivällä miettinyt samaa aihetta, joskin vähän eri näkökulmasta. Enemmänkin mielenterveydellisestä. Huomaan, että viime vuosina olen oppinut olemaan hyvin dramaattinen. Käytän sujuvasti arkikielessä sanoja ahdistunut, stressaantunut, paniikissa ja niin edelleen. Tai no, ehkä olen ollut sellainen aina: teininä meillä oli harva se päivä depis, depressio, kun ihastusjutut meni mönkään. Ja sitten oltiin vähän skitsoja ja hulluja välillä.

Rupesin miettimään, että ainakin omalla kohdallani voisi syntyä isokin muutos asenteissa, jos depression, ahdistuksen, romahdusten, paniikkien ja masennusten sijaan valitsisin sopivampia ja tilapäisyyttä kuvaavia sanoja. Voisin olla vaikka ihan vain hermostunut ja mua voisi vaikka vaan harmittaa. Voin järkyttyä tai säikähtää (heti ahdistumatta) ja mulle voi tulla paha mieli. Luulen, että käyttämällä tällaisia sanoja muistaisin itsekin paremmin, että tunteet ja tilanteet kuuluvat elämään, ne tulevat ja menevät. Useimmiten vieläpä aika nopeallakin syklillä. Ja kieltämättä helpottaa oloa myös tajuta, etten sekoa välttämättä vain heikon luonteeni takia, vaan todennäköisesti ihan vaan näiden raskaus- ja imetysjaksojen ajan jatkuneiden hormonimyllerrysten takia. (Ei kun hups, lauseeseen lipsahti sana seota, aika dramaattinen. Oisko parempi sanoa esimerkiksi että "mielilalani eivät vaihtele vain heikon luonteeni takia"?)

Päätän siis jättää dramaattiset sanavalinnat vain niihin hetkiin, kun haluan kerronnallisista syistä vähän värittää tarinoita, (aikamoinen porsaanreikä tämä, muuten...) mutta itselleni haluan muistuttaa, että pikkujuttuja useimmat harmitukset ja kiukuttelutkin ovat. Tilapäisiä, hetken tunteita. Eikä heti tarvitse lamaantua näiden ylidiagnosoitujen mielisairauksiensa alle, kun vähän lannistaa.

---

Ja nyt, kun olen tämän kirjoittanut ja lukenut, tämä tuntuu liian henkilökohtaiselta paljastukselta. Kuulostan jälleen aikaisemmin antamaani kuvaa sekavammalta. Ajattelin, että muutan koko tarinan passiiviin, ohjeeksi "meille kaikille" tai "nykyihmisille", mutta en nyt kuulkaa millään jaksa. Toivon vaan hartaasti, että joku kommentoi, että "kuulostaa tutulta/normaalilta", ja vahvistaa, etten ole yhtään (tai ainakaan paljoa) muita hullumpi.