Koristeita päiväuinujan himmeliin

Meillä kesä jaksottuu kolmiin synttäreihin. Alussa, keskellä ja lopussa. Tosin nämä viimeiset vietetään vasta koulujen juuri alettua.

Ensimmäisten juhlien koristeet ripustin lastenhuoneen roikotinväkkärään seuraavien juhlien tieltä, kun en roskiinkaan viitsinyt heittää. Siihen edellisvuotisten viereen, joita liioin en viitsinyt roskiin laittaa ja siinäpä ovat vuoden könöttäneet. Aikamoinen miukunsynttärimuistoväkkyrä tullut tuosta.

Vierellä roikkuu Isosiskon askarteluja ja itselleen valitsema synttärimekko, jossa hän kuulemma näyttää sitten morsiamelta. Viisivuotias. Aika iso jo. Ei sentään ihan morsiusikäinen vielä, mutta kuuleman mukaan sellaiseenkaan ikään ei oo matkaa kuin yksi hujaus vain.

Tarkkasilmäiset ehkä hoksasivat, että Miuku nukkuu siellä päikkäreitä Koppotiansa kanssa pinnasängyssä. Isommat ovat siirtyneet lastensänkyihin siinä kaksivuotissynttäreiden kieppeillä. Tämän kanssa en ole pitänyt kiirettä, kun ei se itse yhtään moiti, eikä edes kiipeile sisarustensa tavoin pois. Rauhoittaa varmasti nukkuma-aikoja, kun tietää yhden pysyvän varmuudella aloillaan aamuun saakka. Missä vaiheessa teillä muilla on siirrytty isojen sänkyihin, ja millaisin kokemuksin?

Mitäs tänne nyt tavattiinkaan kirjoittaa?

En ole osannut tuoda arkeni asioita blogiin samalla tavalla, kuin ennen. Luulen, että syynä on tuo mieliala, jonka puiminen vei täältäkin ison tilan. En hoksaa, että voin kirjoittaa muustakin. Varsinkin, kun uupumus ei enää niin vaivaa, eikä sikäli ole juuri kirjoitettavaa.

Oon neulonut ja viipottanut. Kerrottavaa olisi siis valmiista käsitöistä ja reissukuulumisista. Powerparkin suosikkilaitteista, Wanhan markin puuhista ja alennusmyyntilöydöistä. Kerrottavaa olisi myös kasvatuksellisista oivalluksista ja pulmista. Mutta jotenkin en oo muistanut, että nekin ovat tavanneet kuulua tänne Päikkäreille. Tosin nyt, kun on kyse isommista lapsista, vedän tietoisesti selkeämpää rajaa siihen, mikä kuuluu nettiin ja mitkä pohdinnat mulla on lupa käydä vain suullisissa vertaistukikeskusteluissa. Siksikin medioissa esiintyy muita lapsia tiheämmin tuo pienin pellavapää, joka ei oman arvioni mukaan voisi tehdä vielä mitään, minkä paljastuminen häntä isompana nolottaisi.

Tiedän senkin, että töiden alku laittaa taas ajatuksia sekaisin sen suhteen, mitä uskallan jakaa itsestäni. Niin on käynyt aina, kun olen mennyt takaisin töihin. Lyön hetkeksi liinat kiinni ja pelkään sanoa mitään. Mutta täällä ollaan yhä, entistä avoimempina. Ehken siis tänäkään syksynä päädy klikkaamaan blogiani piiloon.

Noin. Piti itsellekin kartoittaa, missä mennään. Teille samalla. Ehkä ne Powerpark-kertomukset ja kesäkäsityöt tulevat tänne takautuvasti, ehkä eivät. Ehkä töiden alettua hilliinnyn entisestään, ehkä päinvastoin. Pääasia, että teitä on ollut siellä taustalla tsemppaamassa ja myötäelämässä, oli meneillään mitä vaan. Pus ja kiitos.

Kuvassa kurkistus tähän päivään: Uutta sukkaa uuden lähileikkipuiston penkillä, melkein viisivuotiaan kuvaamana. Keltaista kerrakseen!

Vaateinventaariota ja skarppiuden kaipuuta

Alkaa olla levoton olo. Sellainen, että mieli täpisee työmaata kohti. Levottomuus tekee olosta myös keskittymättömän. Toivon, että edellinen ope on jättänyt skarppiuden työpöydän ylälaatikkoon ja voin poimia sen sieltä itselleni vähän ennen töiden alkua. Jännittää hirveästi, miten kaikki lähtee käyntiin. Vähän on toki haikeaa ja pelottaakin, vaikka päällimmäinen fiilis on luottamus siihen, että kaikki sujuu hyvin.

En tiedä vielä, minkä luokan saan opetettavakseni. Mikä ihana tekosyy olla valmistautumatta. Jotenkin ajattelen, että ehdin saada paketin kasaan, kun alan elokuun aikana selvittää ja hahmotella uutta opsia ja omia suunnitelmiani tarkemmin. Oonhan riittävän oikeassa?

Kotona haluaisin saada taattua sujuvan perusarjen sillä, että inventoin lasten tavarat ja järjestän vaatteet. Ei oo muuten iisi homma. On monenlaista säilöä ja läjää, säästettäviä, kierrätettäviä ja käyttökelvottomia. Kaikelle pitäisi löytää oikea jatkosijoituspaikka ja kaapintäydennystäkin olisi hankittava ainakin ulkovarusteiden osalta.

Jostain se on tämäkin homma aloitettava, ja tänään oli helteiden peruunnuttua hyvä päivä ryhtyä pyykkihommiin. Kone on surrannut koko päivän. Pojan kaappi alkaa olla järjestyksessä. Seuraavana vuorossa pari muuta kaappia, ja veikkaan, että oma pääkin oikenee entisestään tässä puuhailun ohessa. Ja hyvä niin, sillä elokuuhan on jo aivan nurkan takana.

Villasukkia ja palelevia jalkoja

Mä oon taas palellut, kuin pakkasilla konsanaan. Eilen menin nukkumaan kaksissa villasukissa ja merinovillahousuissa. Sukkiin laitoin vielä ne sellaiset pikkulämmittimet. Ihan hirvittävä tunne olla niin kylmissään. Se jo ihan sattuu kaikkialle.

No, siitä pääsemmekin seuraavaan aiheeseen:

Lankakerho kokoontuu kesätyyliin extemporepäätöksellä TÄNÄÄN Siskolassa klo 18. Itselläni on punaiset villasukat puikoilla. Selvästikin noita sukkia tarvitaan täällä taloudessa jokaiseen asukokonaisuuteen mätsäävinä.

Jatkoa eiliseen...

Jossain se Miukunkin eläinrakkauden raja menee. Nimittäin ötököissä. Mönkivä ötökkä on aina "riisi" ja lentävä ötökkä "hytty".

Tänä aamuna herättiin hätääntyneeseen itkuun. Huoneessa surrasi kovaääninen kärpänen. Käsimerkkien perusteella se oli laskeutunut kaulalle.

Koska optimaalista uniaikaa oli melkein 3 tuntia jäljellä, nappasin pois pyrkivän Miukun ja mukaan tarratun Koppotian omiksi kainaloisiksi. Kerrankos sitä nyt itsekin nukkuu keppihevonen kainalossaan.

Yksisarvinen Koppotia

Ei ole epäilystäkään, että kuka lapsistamme tulee tulevaisuudessa vaatimaan itselleen lemmikin. Pienin rakastaa kaikenlaisia eläimiä. Ylistaron Wanhalla Markilla (täydet suositukseni muuten paikasta!) halusi silittää ja ruokkia kaikkia mahdollisia otuksia. Valtava jättisika, jota itse lähinnä pelkäsin, kirvoitti onnenhuokauksia siinä, missä söpöt puput, karvaiset kanat ja komeat polletkin.

Kotona leikit pyörivät pehmokoirien (kaara), keppihevosen (koppotia) ja muiden eläinlelujen ympärillä. Niitä hoidetaan, nukutetaan ja harjataan. Välillä "koppotia ikkee" ja sitä täytyy helliä ja välillä "kaara syä" ja sille työnnetään suuhun pierutyynyä tai muuta ruuaksi sopivaa ja hoetaan "SYÄ! SYÄ!"

Ihana Miuku!

Lapsemme saivat isomummiltaan synttärilahjoiksi lahjakortit, joilla sitten annoin heidän ostaa (liki) itse valitsemansa lelut isosta kaupasta. Miuku halusi välittömästi vaaleanpunaisen keppihevosen. Se kainalossaan hän jotenkuten jaksoi odottaa sen kaksi tuntia, minkä isommilla kesti omiensa valitsemisessa... Tähänastisissa yhteisleikeissä isosisko on tietenkin ollut oikeutettu ratsastamaan oikealla kepparilla ja pienemmälle on jäänyt pikkuinen lattiaharja tai nokkahuilu jalkojen väliin laitettavaksi. Vaikkei se ole leikkiä erityisemmin haitannutkaan, niin nyt on oma Koppotia pienemmällekin!

"Äiti, et sä meidän oo antanut ottaa tollaisia unileluiksi", totesi esikoinen, kun näki kuopuksen asettelevan Koppotiaa sänkyynsä illalla. Voi olla. Mutten nyt voinut kieltääkään, kun onhan toi nyt aika liikkis!

Bruneten tunnustukset

Nyt on vähän tyhmä juttu tämä seuraava.

Samalla oon harmissani ja suruissani, ja samalla nolostelen ja vähän itselleni hyväntahtoisesti hymähtelenkin. Syystä, että en pääse sinuiksi näiden hiusteni kanssa. Tein virheen. Tykkäsin maantienharmaasta. En yhtään kaivannut uutta väriä. Tai ainakaan tämäntyyppistä. En tiedä, mitä oikein ajattelin. Ja maksoikin ihan kauheasti. Eniten harmittaa, että oon kokenut tämän kerran aikaisemminkin turhantummaksi värjätessäni. Tosin siitä on jo kymmenisen vuotta, joten kerrankos kymmeneen vuoteen käy tukantummennusmoka.

Nyt toivon, että tämä purkaus pehmentäisi pettymyksen kovimman kerroksen pois ja jäljelle jäisi korkeintaan hapan huvitus. Koska oikeasti, tukkaahan tämä vain on. Pinnallista kaikki. Get over it and make it work. Sitä paitsi kuvissa ja punaisten vaatteiden kanssa näyttää oikeasti ihan kivalta. Kunnes silmiin osuu joku vanha kuva, jossa näyttää vielä kivemmalta... No, ehkä otan siis sata uutta sopeutumisselfietä ja testailen vaatekaappia uudelleen punabruneten näkökulmasta.