Varastetut kengät

Oon iltaisin esittänyt alitajunnalleni toiveita, että toisi hyviä ja puhuttelevia unia. Niitä on tullut, ja niistä olen saanut uutta otetta elämäntilanteemme tulkitsemiseen.

Viimeisimmässä olin jättänyt uudet kenkäni jonkin näyttelykierroksen ajaksi kyseisen rakennuksen eteiseen. Kun pääsin kierrokselta, huomasin kenkäni varastetuiksi. Hätäännyin ja hermostuin. Uudet, käyttöä vasta odotelleet mustat, laadukkaat nahkakenkäni... Kaikkivaltiasta edustava henkilö kyllä lupasi, että saisin niistä korvaukseksi 40 euroa. Väitin vähän vihaisena niiden maksaneen 80 euroa, vaikka oikeasti muistelinkin hinnan olleen 70 euroa.

Siinä sitten rauhoituttuani mietin, että onneksi mulla sentään on toiset kengät, vaikkakin olivat nuhjuiset tennarit. Ja toisaalta voisin kyllä muutenkin tykätä vähän toisenlaisista juhlakengistä.

Ehkä siis alan ajatella elämänikin suhteen, että oikeastaan näin on ihan hyvä.

Ja tiedättekös, mikä on ollut hyvää myös ahdistuksessa? Kotoa karkailut ovat vieneet mut lenkeille lähimetsään ja ajeluille uusille metsäteille, lähikaupunkeihin ja tuntemattomien peltojen poikki. Täällä on kaunista. Sekin on ollut hyvä huomata.

(Sovituskoppihöpöilyä)

Puhuminen helpottaa

Sitä odottaa kaikkein lähimmiltä usein eniten apua, kun on hankalaa. Mies on ollut isona tukena näissä oloissani, ja onni onnettomuudessa on, että hän valitettavasti kokemuksen kautta hiukan tietääkin, mistä on kyse. Rauhoittaa, kun se sanoo, että "mä muistan kyllä ton tunteen" ja tietää kertoa, että mun todella täytyy saada nollata ja antaa arjen vastuut vuorostani sille. On helppo uskoa häntä, koska ei ole pitkä aika siitä, kun sanoin hänelle samoin.

Mutta silti ajoittain kilahdan sille. Kun se jollain hetkellä ei ymmärräkään tarpeeksi tai riittävän nopeasti. Tai kun välillä vain on pakottava tarve kilahtaa jollekin muulle, kuin itselle. Tai jollei se osaakaan taikoa päätä puristavaa ja ajatuksia sumentavaa järjettömyyttäni pois... (Jo nyt on kumma.)

Oon huomannut, että on tosi tärkeää puhua avoimesti. Ja oikeastaan melkein kenelle vain. Jokainen puhuu eri tavalla, ja uudet näkökulmat ovat tervetulleita omien ajatussohjojen sekaan. Joidenkin kanssa juttu jää yhdeksi vaihdetuksi lauseeksi ja hämmentyneiksi kattolistojen tuijotteluksi, ja joidenkin kanssa mennään yllättäen äkkiä syvälle. Joltakin riittää katse, joka kertoo ihan kaiken tarpeellisen. Useat ovat selvästikin lukeneet iltapäivälehtien "Miten puhua masentuneelle - älä  ainakaan sano näitä asioita" -artikkelit. Ja harmillisen monet myöntävät tietävänsä oman kokemuksen kautta tarkalleen, mistä puhun. Ja kertovat paljon syvemmistäkin vesistä, kuin tämä omani on. Ja monen kanssa voidaan puhua mieluummin ihan kaikkea muuta, sekin on tärkeää tuulettumista.

Rohkaisen kaikkia murheisiin musertuvia ja huolista halkeavia puhumaan jollekin. Et tee itsestäsi noloa, vaan annat muille mahdollisuuden ymmärtää sua ja tulla lähelle. Saatat jopa auttaa toista samalla, kun saat apua itsellesi. Ja sille "kaikkein lähimmälle" on myös etua siitä, ettei se ole ainoa, joka yrittää ymmärtää, kannatella ja rohkaista.

Omista toipumiskuulumisista sen verran, että vaikka edelleen kilahtelumoodi voi mennä päälle aivan yllättäen ja överisti, niin nyt oon jo pari kertaa palannut tuulettumisreissuilta kotiin hymyillen. Kotiristeyksen ja oman kodin näkeminen ei ole ahdistanut, vaan tuntunut hyvältä. Siinä yksi tämän päivän isoimmista auringonpilkahduksista. Ja tässä toinen:

Minä ja pikkuinen mummoni, ei kun siis pikkuinen tyttäreni. Molemmat niin viimeisen päälle ysäreissä ja kaikin puolin tyylikkäästi pukeutuneina. Pieni onnistui laittamaan kädet taskuihin ja köpötteli keskittyneesti kumarassa pitkin pihoja. Oman Kukkia ja mehiläisiä -teemaisen ysäritakkini ostin eilen trendikkäästi Prismasta. Markettimuoti on rantautunut jo aallonharjablogeihinkin. Minä olen varmaan ollut heille sellainen suunnannäyttäjä, vai mitä luulette? Höhö.

Creme bruleeta pellolla

Silloin joku aika sitten puhuin niistä auringonpilkahduksista ja marjakimaroista. Siispä poistan tästä tekstistä kokonaan "päivän paskimmat" -kappaleen ja julkaisen pelkästään kännykkäräpsyjä eilisiltaiselta karkumatkaltani pellon reunaan evästelemään.

Oli ihanaa. Rauhoituin itseni äärelle ja tunsin oloni hyväksi ja järkeväksi. Näitä hetkiä mun vain on osattava järjestää enemmän.

Siispä tähän päivään yritän saada pilkahdukset ennen niiden risukasojen syntymistä. Lähden jo ennen puolta päivää lepuuttamaan päätäni. Aion syödä kahvilassa salaattilounaan ja sovitella vaatekaupassa uikkareita.

Mulla on nyt luja luotto siihen, että riittävän monta vastuuvapaata lomapäivää palauttaa mun vieterini oikeaan asentoon.

Olisiko tämä kuitenkin eniten sitä kotiäitityöuupumusta? Ainakin poistuminen sen työn äärestä helpottaa toistaiseksi eniten. (Joskin tuottaa myös syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta. Mutta koska mulla NYT on mahdollisuus poistua, niin unohdan nuo jälkimmäiset tunteet.)

Virkattu koripallokorin verkko

Tein itse ja säästin rahaa ja varmaan vähän aikaakin. Kaupoissa kiertelyn verran. Virkkasin koripallokorin verkon!

Säänkestävyydestä en mene takuuseen (Tennessee ja kalalanka), mutta eipä tällä vaivalla haittaisi virkata joka kesäksi uuttakaan. Alimman kerroksen paino ja tunnelmaa luova kilisyttäjäkettinki pitää varmaan tikata pienillä pistoilla paikoilleen, kun luisuu muuten aina, kun pallo menee läpi.

Mutta eikös menekin ihan täydestä? ...Toisin, kuin mun yritykseni heittää pallo koriin... Liian matalalla, siitä se varmaan johtuu...

Metsäjumppaa ja mankelointia mielen myrskyihin

Mun piti olla tänään ihan muualla. Näkemässä ihmisiä, joita ihan oikeasti olisin NIIN halunnut nähdä. Haikeat erityisterveiset sinne, jos joku teistä käy täällä lukemassa. Kertokaa mullekin hauskimmat muistelot ja tuoreimmat kuulumiset!

Kotiinjäämispäätös oli henkilökohtainen väsytystaistelu. Yöhön asti puntaroin ja päätin vuoroin suuntaan, vuoroin toiseen. Tiesin, että kolmen ja puolen tunnin mittainen ajomatka suuntaansa olisi haaste mun keskittymiskyvylle, väsymykselle ja selälle. Tiesin, että uskaltaisin sanoa muille, että nyt en kyllä jaksa. Mutta sitä en taas tajunnut, miten vaikeaa sitä on lopulta sanoa itselleen.

Kun päätös viimein syntyi, tuli pettymysitkun mukana myös helpotus. Mun on opeteltava myöntämään itsellenikin, että nyt pitää pitää taukoa.

Muu väki lähti aamulla mummolaan. Arvelin, että kotiseinät kaatuisivat päälle ja pitäisi ehkä karata. Mutta mitä vielä! Hiljainen koti on ollut ihana! Mankeli hurisee ja saa tuntemaan oloni tehokkaaksi. Kahvi tuoksuu ja lämmintä kesäsadetta ripsahtelee välillä kattoon tuoden siunauksen sille synnille, ettei kesäpäivänä huvita olla koko aikaa ulkona. Vaikka pikkupisaroista huolimatta olin sentään vähän, takapihan suojissa jumppailemassa. Siitä on tullut jokapäiväinen voimaa ja virtaa tuottava arjen osanen.  Aika hienoa. Ja vaikkei olisikaan tässä nyt elinikäinen elämäntapamuutos käsillä, niin aion olla iloinen jo kuukaudesta, jona asahi on inspiroinut mua venymään, taipumaan ja voimailemaan. ...Ja saanut hengityksen ja verenpaineen tasaantumaan. Ja siis nimenomaan inspiroinut niin, että ensin teen asahia, ja sitten en maltakaan lopettaa, vaan alan venyä ja voimailla kehon pyytämillä tavoilla.

(PS Kuvat edustavat soveltavaa jumppatiedettä ja liikunnan poikkitieteellistä friistailia ilman vahvaa teknistä tietämystä. Ja mulla ON housut. Oon myös miettinyt, että pitäisikö näin töihin suuntaamisen kynnyksellä ruveta kuvien ja puheiden osalta sensuroivammaksi? Mutta toisaalta, oon just opetellut ajattelemaan, että oon ihan ookoo näin. Avoimena, väsyneenäkin, hömppänä, itsetutkiskelullisissa selfieissä ja postauksissa. Ja sääret paljaina. Tähänkin aiheeseen voi kollegat kommentoida omia ajatuksiaan.)

Tämä viimeinen kuva on jotenkin raikkaan haikea. Tykkään siitä. Kuvasta ja sanaparista. Itselaukaisija pääsi yllättämään.

Tulipa rönsyilevä teksti. Ei nyt vaan huvita tiivistää tai suodattaa liikaa. Tai edes riittävästi.

Kesän eka lankakerho

Oonpas vähän pantannut tätä tulevaa lankakerhoaikaa, kun kesän aikatauluissa on ollut aaltoilua. Nyt on päivä lyöty lukkoon, vaikka oma kalenteri vielä sekoileekin. Joitakuita paikalla tulee kuitenkin olemaan, sekoilin sitten itse siellä, tai muualla.

Eli to 8.6.2017 klo 18:00, Siskolassa. 

Takki ontelokuteesta

Pitkään pyöritelty Pikkiriikkisen kesätakkiprojekti otti tuossa keskiviikkoaamuna pikaspurtin ja lähdettiin niiltä istumilta lankakaupoille. Väritoive asiakkaalla oli vaaleanpunainen tai keltainen. Kun tulin kaupasta vaaleanpunaisen kudevyyhdin kanssa, ihmetteli ipana, että senhän piti olla keltainen. Hain sitten keltaistakin miniontelokudetta.

Testailin eri tekniikoita ja pintoja virkkauksen ja neulomisen maailmoista, ja ulkonäölliseti olisin halunnut neuloa ihan vain sileää neuletta. Koska se olisi rullaantunut helmasta, päädyin tekemään ainaoikein-neuletta. En hoksannut mittoja ottaessani huomioida, että mallitakissa hiha oli korkeampi, kuin mitä itse olin tekemässä, ja niinpä jäi helma pari senttiä lyhkäisemmäksi, kuin olin ajatellut. Kun siis mittasin vain helma-kainalopituutta siinä vaiheessa. Tosin kude hupeni niin viimeiseen asti, että tuskin olisin edes kahta lisäkerrosta saanut sillä enää tehtyä.

Hiippahupun olisin halunnut purkaa ja tehdä tavallisen tilalle, mutta asiakas vaati saada pitää sen. No olkoon, sopiipa paremmin puutarhatonttuni, Antti Tuiskusen kaveriksi puuvajan seinustalle. Antti vaan on jotenkin kalpea talven jäljiltä. Raukka.

Takin malli on omasta päästä ja työn edetessä suunniteltu. Laatikkomallinen ja yhtenä kappaleena takahelmasta aloittaen tehty. Nyt ranteet ulvoo hädissään, että ei pliis enää mitään yhtä raskasta lanka-askaretta hetkeen! Harmi, kun mulla odottelisi tuolla se vaaleanpunainen vyyhti vastaavaa. Siitä voisi tulla vaikka joku kiva pieni matto. (Enkä tietenkään tunnusta, varsinkaan kotiväelle, että ajattelisin asuntovaunuhaavettani, kun sellaista alkaisin virkata.)