Vauvantuoksu

Tuoksuuko vauvat teidän mielestänne vauvoilta? Siis muultakin, kuin puklulta, maidolta tai kakalta? Jotkut väittävät, että olisi jonkinlainen ominaistuoksu noiden tilapäistuoksujen lisäksi. Itse en ole minkäänsortin nenäihminen, hajuaistini toimii vain välttävästi, enkä niin ollen haista vauvoissa mitään erityistä "vauvuutta". Poika sen sijaan on tarkkanenäinen ja herkkä hajuille, ja ihmettelinkin, kun se erään Vauvala-vierailun jälkeen mietti, että siellä haisi vauvalta. Eli miltä?! Kertokaa mulle, jotka tiedätte!

Luulin joskus, että haistoin pienimmässä siskossa vauvantuoksun, mutta kun se edelleenkin tuoksuu samalta, niin kyseessä taitaa olla vain pesuaine tai muu ominaistuoksu.... Höhöh.

Voi nuuh tuota suppusuuta puolentoista vuoden takaa... Kyllä mäkin vauvamuruja nuuhkuttelen ja nenuttelen, mutta enemmänkin väin visuaalisin ja hipsuttelullisin aistein.

Isoveli huolehtii

Sovittiin, että otetaan välipalaksi vähän jäätelöä, kunhan ensin syödään pienet leivät alle. Pienempi ryhtyi Tinttaliisaksi ja heitteli leipäänsä ympäri keittiötä. Minä tietenkin komensin, käytin jäähylläkin ties kuinka monennen leipälennon jälkeen. Suuhun ei mennyt mitään, ja itsekin ehdin jo kyseenalaistaa, kuinka tämä "et sitten saa jäätelöäkään" -uhkaus tulee päättymään omalta osaltani. Että olisinko osannut pitää sanani (kun aloin jo muutenkin epäillä, ettei Pieni edes ymmärrä mun vaatimustani, vaikka jo muuten tuntuukin kaiken tajuavan).

Meidän perheessä aikuiset pysyvät omasta mielestäni yhtenä rintamana tällaisissa tilanteissa, joten ainakaan meiltä opittua ei ollut, kun Isoveli keksi pyytää, että "Äiti, antaisit nyt Siskolle jäätelöä. Se ei vain tykkää tuosta leivästä." Ja jatkoi perään mutisten itsekseen: "Jos äiti ei näkisi... hmm... joku vois viedä salaa tuolta pöydän alta... hmmm..." Niin se otti varovasti sivupöydältä valmiiksi katetun jätskikipon, lähti ääneti hiippailemaan pöydän alle (vaikka jonkinlaista ääntä piti pöydän pohjaan kumahteleva päälaki). Tässä kohtaa vähän mietin, että pitäisikö mun kieltää toiminta ja pysytellä leipävaatimuksessa. Totesin tilanteen kuitenkin varsin söpöksi ja päätin esittää, etten huomaa tapahtumaa ennen kuin olisi jo myöhäistä kieltää. Kohta nousi Siskon tuolin vierestä pienessä kädessä jäätelökippo ja mysteeriksi jäänyt ojentaja katosi takaisin samaa reittiä, kuin oli tullutkin. Omalle paikalle päästyään tämä Robin Hood hihkui hyvästä teostaan onnellisena: "Hih! Äiti, näinkin voi käydä! Joskus vain käy näin!"

No niinpä. Ja hyvä, jos jatkossakin käy noin, että sisarukset puolustavat toisiaan ja pitävät yhtä.

Aamuista ja idyllistä

Vaikka olisi ollut ihan kiva nukkua tänään vähän myöhempään, ei kuitenkaan ollut kaikkein pahin vaihtoehto kiskoa sängyn viereen tepsutellut kolmevuotias kainaloiseksi seitsemältä ja sietää tunti torkun rajamailla mutinaa, höpinää, (vähän kitinääkin,) kiemurtelua, peiton varastelua ja teräviä kyynär- ja kantapääiskuja. Ja siitä sitten siirtyä Pikku Kakkosen verran sohvalle lojumaan, sen kolmevuotiaan lisäksi Pikkiriikkinenkin kainaloisena.

Viikonloppuaamuissa on taikaa. (Vaikka kyllä arkiaamuihinkin tuo merkittävää uutta hohtoa se, että aurinko heräilee edes suunnilleen samoihin aikoihin, kuin me.)

Toi isompi lapsista on innostunut Putouksesta, mutta eihän se oikein lastenohjelma ole... Koska itse halusin sitä vilkuilla, annoin noidenkin katsoa ekaan mainoskatkoon asti. Ja totesin, että idyllisemmin olisi ilta päättynyt, jos oltaisiin suljettu telkkari Avaran luonnon jälkeen. Putous kirvoitti muun muassa hämmentyneen kysymyksen, että "tietääkö toi esittelijä, että sen pylly näkyy". Niin... (Vaikka olihan se aika hauska...)

Lauantaitöllöttelyä

Ja eilen osui ihan huikee arpaonnileisson kohdalle, kerron siitä vaikka lisää, kun voittoni kulkeutuu kotiin asti, hihii!

Läkälötsit

"Ne on niiin hienoja ne läkälötsit! Ja niillä on se niiden oma palas paikka, se loskakoli. Se loskakoli on niiiiin ihana! Me leikittiin niin, että ne läkälötsit ja nolsu meni sinne melilosvolaivaan ja ne kaappasi sen. Niillä ei ollut ne tavalliset tykit, vaan toisenlaiset pyssyt, ja ne sai sen laivan kokonaan omaksi, ne läkälötsit ja se nolsu. *ihastuksesta huokaileva naurahdus* Voisko ne hoitokavelit tulla meille joskus kylään? Ja ne läkälötsit valmaan vois tulla kans, ne on niiiiin ihania."

Mua häkellyttää, että toi Poika on noin iso. Ja että se on niin innoissaan räkälötseistä, merirosvoleikeistä ja uusista leikkikavereista. Olivat ne löytäneet metsästä aarteenkin: sotapoikien jättämän keltaisen merkkausnarun, joka oli sittemmin mitattu 140-senttiseksi ja katkaistu kahdeksi 70-senttiseksi aarteeksi kaverusten kotiinviemisiksi. "Että voin sitten jatkaa sen tutkimista kotona", hän tuumasi.

Vähä rehevää

Paikallisidentiteetti löytyi pitkästä aikaa jostain puskan takaa. Tai no kyllähän mä tiedän, mistä se löytyi. Siitä 20 kilometrin lakeuksilta, jotka kahdesti päivässä halkaisen Pikkumonolla. Ja niistä suloisen luontevasti murtavista seuralaisista, joiden kanssa päiväni vietän. On leventynyt omakin ääntämys iloisesti. "Mihinä" alkaa palautua sanavarastoon, oonkin sitä odotellut.

Hassua, että hetki sitten olin vain niiiiiin äiti, enkä sitten oikein muuta. Näin itseni vain koti-identiteetissä ja aika vahvasti myös virtuaali-identiteetissä. Arkeeni putkahtaneiden uusien ihmisten ja roolien myötä oonkin nyt yhtäkkiä saanut uusia määrittäviä ja kuvailevia titteleitä ja nimikkeitä roppakaupalla. Pontevimmin otan vastaan sen tutun, joskin välillä olemuksesta hiipuneen määritelmän "pohojalaanen".

Ja kyllä moon sitte rehevää.

Ailahtelevaa väkeä

"Yää, Äiti, minne ilo meni? Yäää!! Se katosi minusta, yää..."

Pomputin pari kertaa käsistä ilmaan, ja totesinkin arvanneeni, että sieltä se ilo taas löytyy. Kovin kauaa ei kylläkään pysynyt tallessa. Ollaan menty väsyn ja riemun ääripäistä toiseen itse kukin viimepäivien aikana. Muistelin tänään, että osasin muka epäillä tämmöistä tulevaksi. Silti huomaan ihmetteleväni, että mitä varten toi ja tuo ja se ja mä ollaan kukin vuorollaan mörköjä tai riehupellejä.

Vilukissanpentukuume

Mulla on sitten porttikielto kaikkiin kyläpaikkoihin, joissa on kissanpentuja. Ihan vain tiedoksenne... Etten tee kaappauksia, joita myöhemmin kadun (tai joista saan muuten vain kuulla kotona kunniani).

Oon sanonut, että haluan antaa lapsilleni mahdollisuuden lemmikkiin, jos sellaista toivovat. Viimeviikkoina mut on vallannut ihan kumma, vastustamaton kissakuume. Ja eilenpä sitten kuului ensimmäistä kertaa auton takapenkiltä taikasanat: "Äiti, minä haluaisin, että meillä olisi kissa."

Illalla keskustelu jatkui saunan lauteilla:
"Äiti minä tuun sun kanssa saunaan, kun minäkin oon semmoinen vulu... vilikis.... vulikis.... vulukussa, vul... vul... vii, vilukissa."
Ai ootko säkin vilukissa? Mä kyllä tosiaanki oon!
"No eeei, ei tässä nyt mistään kissoista ole kyse, vaan koirista. Mä oon ainaki vilukoira."

(Viimeviikkoisen kyläpaikan kissanpentu ei onneksi ollut kaupan. Ja kuvan salamaton kännykkälaatu takaa, ettei tarvi piirtää Pikkiriikkiselle naamaria (nimellisen) anonymiteetin säilymistä varten.)