Tällä hetkellä oon Pelkkä Ope.

Otsikko tarkoittaa toisin sanottuna sitä, että äitinä olemiseen ei riitä aika ja energia. Kurjaa. Mutta toisaalta olin varannut kalenteriin tammikuun juurikin tällaiseen. Tämän tiedettiin tulevan.

Töissä on siis totaaliset ruuhkaviikot. Puurran arviointikeskusteluja. Tuntitolkulla olen niihin käyttänyt iltapäiviä ja iltoja, vähän yli puolivälin olen nyt päässyt. Kokonaisuudessaan tulen järjestämään parikymmentä vähintään puolen tunnin mittaista tapaamista, kirjoittamaan parikymmentä laajaa arviointilomaketta, joiden valmisteluun olen varmasti käyttänyt parisenkymmentä työtuntia...

Sen lisäksi, että päivät on venyneet ylipitkiksi, on oppilaidenkin kanssa vietetyt koulupäivät olleet jostain syystä erityisen raskaita nyt. Kurkku on käheänä, ja se kertoo siitä, miten suuren metelin yli oma ääni on pitänyt saada kantamaan. Se taas kertoo, että meneillään on jotain, mikä minun pitäisi koittaa saada ratkaistua ja hoidettua. Huoli rakkaiksi tulleiden opetuslapsien murheista, käytöksestä ja hyvinvoinnista vie kohtuuttomasti omaa energiaa ja aikaa myös vapaa-ajastani.

Kaikesta huolimatta olen ja toistaiseksi pysyn kutsumusammatissani. En tiedä, nautinko enemmän niistä hetkistä, kun saan ohjattua takkuun mennyttä ihmisen taimea oikeaan suuntaan, vai niistä hetkistä, kun inspiroidun yhteiskuntaopin projektista itsekin niin paljon, että väännän ja viilaan siihen tehtäviä vielä puolen yön aikaan. Mutta sen kyllä sanon, että nämä työn kaksi puolta, opetus ja kasvatus, ovat laajuudeltaan kumpainenkin sellaisia, että niihin pitäisi palkata kaksi eri henkilöä. Tai sitten pitäisi opettajana osata laittaa niihin osa-alueisiin 50 % energiastaan kumpaankin. 100% opetustyöhön + 100 % kasvatustyöhön tarkoittaa nimittäin sitä, että opelta loppuu paukut ja väsyneen open perheeltä loppuu paukut. Ne pari tuntia, jotka ehtii päivässä viettää kotona, menee uudella villamatolla naamallaan maaten, odottaen särkylääkkeen tehoamista. Onneksi kolmevuotias koki siinä kohtaa vahvasti, että olen aktiivinen osa yhteistä maton reunalla tapahtuvaa junanrataleikkiä.

(Oli muuten hyvä matto makoiluun se villamatto. Mmm... Makoilua... Mmm... *haukotus* Ärsyttävää, kun en väsyltäni meinaisi jaksaa mennä katsomaan tälle illalle suunnittelemaani telkkariohjelmaa...)

Maanantaina arvon teille Uudenvuodenyllärini, Arvon Osallistujat!

Kuvituksena tietenkin työjuttuja.

Huikea mankelikaappini

Sain joskus muutama vuosi sitten ilmaiseksi mankelin. Olen käyttänyt sitä lähinnä lakanoiden mankelointiin. Mankelia on säilytetty rumuutensa takia varastossa ja näin ollen olen ollut riippuvainen Voimamiehestä mankelointiajan koittaessa. Se kun painaa ehkä pari tonnia. Mankeloitavaa on siis kertynyt aina röykkiöllinen mankelointipäivään (-viikoon) mennessä, eikä urakka ole sikäli ollut kauhean houkutteleva, eikä varsinkaan nopea!

Kauan olen haudutellut ajatusta mankelin paremmasta säilyttämisestä. Ja hyvä, että haudoin pitkään, sillä tänä syksynä nuo mutkikkaista visioista lähteneet ajatukset yksinkertaistuivat riittävästi, ja hoksasin, millainen kaapin pitäisi yksinkertaisimmillaan olla. Selitin ja piirsin Mr Piille, ja kuinka ollakaan, joulupukki kiikutti tällaisen kaapin meille joulunalusviikolla!

Kyllä nyt kelpaa mankeloida lakanoita sitä mukaa, kun pestään! Ei muuta kuin kansi auki, töpseli seinään ja huristelemaan. Niin siistiä! Ja sileää.

Kohti tulevaa vuotta

Vuosi vaihtui. Viime vuoden viimeisenä yönä näin kokonaisvaltaisesti ahdistavaa unta töihin paluusta (joka tapahtuu siis huomenna) ja mieli oli muutenkin jotenkin kipeä. Tiedän toki miksi. Paitsi, että töiden alku pyrkii stressiksi mieleen, niin kuluvaa vuotta ei ole ollut helppo käydä läpi. Ja sitähän tässä taitteessa kaikki tekevät, ja omilta ajatuksilta ja kokemusten kertaamiselta on mahdotonta välttyä. Välillä jo vahvalta tuntunut olo käy taas huteraksi.

Vaikka perusturvallisuudentunne on järkkynyt ja tulevan vuoden kohtaamiseen liittyy paljon epämukavia ajatuksia, on mieli kuitenkin lopulta luottavainen tulevaisuuden suhteen. Saman olen kuullut muidenkin kriisin kokeneiden suusta ja on hassua, että sanon sen nyt itsekin: Pelkään vähemmän. Kauheaa on tapahtunut, enkä olisi voinut sille mitään. Joten miksi rimpuilla, miksi pelätä? Sitä tulee, mitä on tullakseen, ja pyrin olemaan mahdollisimman vähän vastarintana sellaiselle, minkä suhteen en voi mitään tehdä. Luotan yhä hyvään. Otan surkean laulun, ja yritän tehdä siitä paremman.

Ostin itselleni joululahjaksi sivellintussit. Opettelen koukertamaan. Ei ole niin helppoa, kuin luulisi. Yleensä en innostu tekemään asioita, jotka eivät heti suju haluamallani tavalla. Nyt kuitenkin saan intoa ajatuksesta, että olen tässä huono, mutta tulen paremmaksi, kun ahkerasti harjoittelen. Sillä asenteella vuoteen 2019? 

(Osallistukaas muuten eilen julkaisemaani ennustusleikkiin ja arvontaan! Hauskinta on aina lukea ajatuksianne, joita tämä leikki teissä herättää!)

Ennustus vuodelle 2019 ja arvonta

Uudenvuodenennustus kuuluu jo perinteisiin Päikkäreillä. Tänä vuonna lähetän sinulle ennustuksen kortilla. Valitsin korttikätköistä hassuja, käyttämättömäksi jääneitä aarteita ja toisaalta myös lasten saamia ihania onnittelukortteja. Valitse numero väliltä 1-27 ja kurkkaa TÄNNE nähdäksesi, mikä kortti ennustaa tulevan vuotesi maisemat. Tulkinnan saat tehdä itse, tai antaa muille mietittäväksi.

Tämän vuoden ennustuspostauksen yhteydessä päätin järjestää lisäjännitykseksi arvonnan. Palkintona Marimekon "silmälasipussukka". Eli öh, penaalin. Ostin sen itselleni, mutta huolellisesta valikoinnista huolimatta tulin kotona tulokseen, että haluankin eri värisen. Mietin pussukalle uutta kotia, ja vaihtoehtoja tuli liikaakin mieleen. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Tiedän teistä lukijoista monta, joille tuo passaisi väreistään oikeinkin hyvin! Eli ei muuta, kuin arvontajännitystä Päikkäreihinkin pitkästä aikaa.

Osallistut arvontaan jättämällä sähköpostiosoitteen, ellet  sitten tiedä, että tarvittaessa saan sut kiinni vaikka puhelimitse tai kotiovelta. Sekä tämän, että linkin takaa aukeavan ennustussivun alle jätetyt kommentit huomioidaan. Arvonta päättyy 13.1.

Menneiden vuosien arvontoja pääset kurkkimaan täältä:

Vuodelle 2018
Vuodelle 2017
Vuodelle 2016
Vuodelle 2015
Vuodelle 2014
Vuodelle 2013

Tupsupipot ipanoille

Tytöt valitsivat kaupasta itselleen kimallelangat lempiväreissään. Tein niistä pipot. Sen kummempia suunnittelematta niistä putkahti tällaiset. Molemmat olivat tyytyväisiä omiinsa, eikä kutita, puhdasta akryylia kun ovat.. No, ehkä heistäkin joskus vielä tulee villafiilistelijöitä.

Nolostelin ensin, että johan on kököt ulkovaatteet kuvissa, mutta haloo, ihan sama! Sitä paitsi nehän rimmaa lopulta ihan kivasti, vaikkei kokonaisuutta nyt harmoniseksi tai tyylikkääksi pystykään sanomaan.

Nyt porukka asettuilee olohuoneen lattialle patjalle. Keskisiskon haaveena on ollut herätä kuusen alta aattoaamuun. Riemu on ollut railakasta jo tänään, joten tsemppiä huomiseen meille, ja muille samanlaisen jännityksen keskellä eläville.

Erilaisia joulutunnelmia

Joululoma alkoi. Lomamoodi iski heti, mikä on mulle tarkemmin ajateltuna melko lailla ennenkuulumatonta. Ei taitteen kriisiä ja kiukkupäivää. Töistä lähdin hyvillä mielin. Olin onnellinen siitä, miten onnellisia oppilaat olivat pehmolelukaksikosta, jonka ostin heille lahjaksi luokkaan. Hellyydenharjoittelukavereiksi ja kanssaeläjiksi kaikenlaiseen. Oppilaista on tullut niin omia. Sen tietää siitä, että tykkää niistä ihan hirveästi silloinkin, kun ne ovat ihan sietämättömiä ja saa sanottua enää "voi hyvää päivää tätä touhua". Voisi toki keksiä jonkin iskevämmän ja uskottavamman tuhahduksen.

Kotona sain siivousrauhan, muut evakuoivat itsensä. Tänään oon jatkanut siivoilua, mutta en tunne mitään inhottavaa painetta mistään. Luulen, että suru vaikuttaa siihen, että on helpompi antaa joulun vaan tulla, sellaisena, kuin on tullakseen.

Isä on ollut mun unissa, puheissa ja ajatuksissa. Unet menevät yleensä niin, että isä on jossain porukkamme mukana omana itsenään. Minä kuittailen kepeästi, että eihän sun pitäisi täällä olla. Ja se myhäilee silmät tuikkien, että ei niin. Ja silti on. Tai ei ole, mutta on. Sellaista läsnäoloa haluankin tuntea, siinä olossa on hyvä olla. Se tarttuu unista päivänkin oloon.

Joulu voi tulla. Olen valmis sen itketettäväksi, hellittäväksi ja rauhoiteltavaksi.

Pulppuilen tänne vähän

Nyt on hirveä hinku kirjoittaa. Päivittää muka kaikki, ja valmiiksi tietää, ettei sormet tule pysymään mukana. Pulppuaa niin holtittomasti, enkä hahmota kerrottavalleni mitään punaista lankaa ja rakennetta.

Työhön paluu sairasloman jälkeen sujui kohtuullisen hyvin. Tuntuu, että ehdin toeta jotenkin jaloilleni. Mielen lisäksi sain sairasloman ajaksi myös fyysistä sairastettavaa, enkä siltä osin ole kunnossa vieläkään. On tuntunut hengästyttävältä ajatus, että työ on tällä hetkellä kuormittavaa, perhe-elämä on kuormittavaa (uhmaikä ja erityisesti sen mukanaan tuomat sietämättömät nukahtamiskaaokset ja minun oman väsyni vaikutukset muun perheen hyvinvointiin) ja terveyshuoletkin kuormittavat. Ja näiden lisäksi vielä tosiaan elämän muita kriisejä on puskenut lupaa kysymättä päälle. Sairasloma oli hengenpelastaja ja selviydyn varmastikin jouluun asti ladatuilla akuillani.

Mutta kovilla kierroksilla menen, ja pitääkin mennä, että tulee valmista. Töissä on ruuhkaviikot, ja rumbaan tulee muuttuvia osasia jatkuvasti. Joulujuhlaa, sen harjoittelemista, muutoksia ja muuttoja, arviointia, kokeita, vihkon- ja kirjantarkistuksia, joulunaluslevottomuutta, kirittäviä sisältöjä ja muuta hömppää ja humppaa.

Unetkaan eivät mua viisaammaksi tee, kun mulla ei ole aikaa miettiä niitä tarkemmin. On ollut hukattu lapsi, irti pureskeltu kieli (ruma ja ruskea sellainen), tuntemattoman lapsen irtopää kangaskassissa ja huoli päättömästä vartalosta jossakin, rikkinäiset silmälasit ja mitä vielä. Taloja, mäkiä, matkustajalentokoneen harjoituslentoja.

Tosielämän kohokohtia on ollut Miukun ja Keskisiskon kanssa tavatut Mimi ja Kuku, ja äidin kanssa koettu Juha Tapion keikka. En ole itse ollut koskaan kovin kova fanittaja. Tykkäsin teininäkin niistä bändeistä, joita sisko tai kaverit fanittivat. Tämän hetken fanituksen kohteet poimin siis tyttäriltäni ja äidiltäni. Molemmat konsertit ja kohtaamiset olivat hoitavia ja ilostuttavia. Ja mr Piin kanssa vietetty ammattiyhdistyksen pikkujoulukin oli kiva. Ja se on tehnyt mulle kivan joulukalenterin, jossa saan yllätyksiä joka päivä. Ja sekin on hauskaa, että Keskisiskolta irtosi ensimmäinen hammas ja se, että minä ostin hulvattoman hulmuhihaisen kukkapaidan! Se on mulla tuossa alla olevassa kuvassa, jonka olen ottanut Mäkkärin vessassa Juha Tapion konsertin jälkeen.

Elämä pulppuaa ja rönsyilee. Ja välillä itkettää ihan holtittomasti. Mutta näillä mennään. Joulu tulee vaivihkaa ja vähän silloin tällöin halaa, kun kohtaillaan oviaukossa tai illansuussa.

Jatketaan toiste, kun löytyy pätkä sopivaa punaista lankaa seurattavaksi. Moikkelis.