Eilinen oli monella tapaa erikoinen ja tunnekylläinen päivä. Monenlaisia kohtaamisia, keskusteluja ja tapahtumia. Illalla yllätettiin onnistuneesti ystävä vauvakutsuilla ja nautittiin hyvästä seurasta, herkuista ja menneiden muisteluista. (Eilisen ainoassa kuvassa ihmisten sijaan ruokaa. Toki.)
Päivällä fiilisteltiin töissä wanhoja tanssijoita. Ne, ja eiliset penkkarit saivat ajatukset pehmeiksi ja jotenkin liikutuin oudon paljon.
Näiden kivojen juttujen lisäksi eilisen harmittaviin fiiliksiin kuului toteamus, että olen tahtomattani ja huomaamattani joutunut mukaan yhdenlaiseen Survivors-showhun. Aion pelata sen samoin, kuin telkkariversiossakin pelaisin: yritän olla mahdollisimman reilu, ystävällinen, ymmärtävä ja rehellinen. Pelin kannalta se ei toki ole taktisesti hyvä veto, mutta toisaalta en koe tarvetta jäädä peliin, jossa noilla avuilla ei pärjää. Ja toisaalta aion ottaa överit käänteet viihteen kannalta.
Ei siitä sen enempää. Nyt laavulle aurinkoista talvipäivää viettämään.
Mäkin vietin oikein tunnerikkaan viikonlopun.
VastaaPoistaLauantaina oltiin kotonakotona puuhastelemassa sorvatulla sakilla, eli äitin ja isän lisäksi vanhee siskoo poikiensa kans ja minä ukkelin kanssa. Oli kiva touhuta ja välillä aivan unohdin, että en asu siellä enää. Oli jotenkin niin luontevaa suunnitella "tuonne kukkapurkit, tänne kottikärryt" ja saada valmista aikaan. :) Oikein tuli haikea mieli, muistot helmeili silmänurkassa. Ja hyvä niin. :)
Siskon pojat on kertakaikkiastansa hellyttävän ihania ja niillä on mielensäpahoittajakarvalakit ja "yhtään ei oo kylmä"-asenne.
Ja kyllä niin sydämestä karvasteli seurata vierestä näiden sinisilmäisesti ympärillään pyöriviin ihmisiin luottamista ja sitä räikeää luottamuksen kolhimista. Isommat pojat laskettelee näille pienille luikuria ja "pata kattilaa soimasi". Oikein piti tädin pidellä itteään, ettei olisi sanonut. Ehkä olis pitäny. Ehkä isommat joskus ymmärtävät hävetä. Tai ehkä sitten sanon, kun pienet alkaa kunnolla ymmärtää tuota aasimaista käytöstä. Tai sitten sanon myöhemmin kahden kesken, että se asia oikein uppoaisi ajateltavaksi.
Kun tietäisikin, koska se on oikea hetki puuttua tuollaiseen käytökseen.... Ja kyllä, meidän suvussa hyvään ja huonoon käytökseen puuttuu täditkin.
:P
-Akka-
Voi, kurjan tuntu tarttui itseenkin, kun miettii tuota viattoman mielen ja sinisilmäisyyden kolhiintumista. 😔 Esikoisen kohdalla se tuntui itsestä kurjemmalta, kuin seuraavien lasten kanssa, koska ne kolhut tulivat perheen ulkopuolelta. Pienemmät on "koulittu ja koulutettu" isosisarustensa toimesta jo ihan syntymästä asti. Huomaamatta. Jotenkin muka luonnollisesti ja silti sellaisella rakkauden sävyttämällä ilkeydellä. 😄 Mutta toisaalta oon ajatellut, että ne tilanteet, niin kurjia kuin ne onkin, on tarpeen: siinä opitaan sosiaalisia taitoja ja kartutetaan pettymyksensietokykyä. Jos ne jää harjoittelematta pienenä, voi isona olla vähän vaikea oppia uutta. Elämä on kovaa, ja sitä on vaikea katsoa vierestä, että kuinkakohan nuo pienimmät ja rakkaimmat oppivat tulemaan siinö toimeen... ❤💔❤💔
PoistaIhania kakkuja! Minä en ole ikinä ollut vauvakutsuilla, mutta olisi kiva joskus päästä. Ihan vaan, koska erilaiset juhlat ovat yleensä kivoja.
VastaaPoistaVoi, iski melkein haikeus sillä tänä vuonna missasin ensimmäisen kerran sekä Wanhat että penkkarit. Onneksi taas ensi vuonna olen kotona, niin pääsee ainakin penkkarit seuraamaan.
Tsemppiä selviytyjiin!
Oho, sullapa onkin ollut hyvä penkkari- ja tanssiputki!
PoistaMeillä on iso suku ja paljon vauvan saavia, ja nyt parin vuoden aikana näitä kutsuja on alettu pitää. Se on kyllä kivaa! Juhlat on aina kivoja! 😊 Mitkähän ne olikaan nimeltä ne ei-enää-vauvoja -juhlat, nekin vois olla hauskat ja vauhdikkaat!😄
Selviytyjät on vauhdikkaat myös, tsempit kerään talteen ja käytän heikolla hetkellä! 😄
Nuo siskonpojat on niinkuin omia ja niiden henkiset kolahdukset tuntuu kaikkein kauheimmilta. Nimenomaan, kun eivät osaa siinä vielä puoliaan pitää. Neljä on vielä niin vähän vuotta ikää.
VastaaPoistaOsais ne tapella, tai jos vaikka painittais! :D Tai olis puremiskilpailu! Tai "keksi toisesta typerin pilkkanimi"-kilpailu (kuten vaikka kutale tai rosmo).
Mutta se on niin kamalaa seurata vierestä, kun isommat, melkein idolit sanoo: "sä et meidän kans leiki" ja se vaikein on mun itte aikuisena käsitellä omia tunteitani asiassa! Ne omat kokemukset rojahtaa käsiteltävien laatikkoon, pois piilosta ja aikuisiällä niihin liittyy vielä aivan kauheasti kaikkea ylimääräistä!
Huh huh. Raskasta kasvaa isoksi, minun siis.
-Akka-
Tuo on kyllä ihan totta, että monesti nuo kaverin puolesta koetut kurjat tunteet on erityisen kurjia juuri siksi, että ne herättävät sieltä niitä omia tunteita. Mutta hienosti me tässä kasvamme kaikin niitä pitkin isoiksi. Aattele, mikä ONNI, että voidaan ottaa ne käsiteltäväksi VASTA nyt, kaiken keräämämme viisauden jälkeen. :)
Poista