Muistan yhdestä kouluaikojeni opettajasta vain sen, että se ryntäsi kerran itkien ulos luokasta. Toinen opettaja on jäänyt mieleen nolosta kiroilusta koulun pihalla, kun liukastui portaissa. Yhdellä oli joskus eri pari kengät. Jollekin naurettiin, kun se käytti montaa kauluspaitaa päällekäin ja jostakin levitettiin kyseenalaisia juoruja ja kutsuttiin pelkän olemuksensa takia pervoksi. Ja yksi nuori naisopettaja kyllä heitti oikeastikin sellaista juttua ihmisbiologian tunnilla yksityiselämästään, että yhä hämmentää. Mutta suurin osa tuomioistamme oli liioiteltuja ja väritettyjä, mutta se kai kuuluu olennaisena osana koululaisena olemiseen. Opettajista valittaminen ja heille nauraminen.
Opettajana joutuu itsetunto koville.
Opettaja joutuu tehdä valinnan: hoitaako työnsä roolin kautta vai omalla persoonallaan. Roolin vetäminen käy varmasti aikaa myöten raskaaksi, mutta omana itsenä ollessaan altistaa itsensä armottomalle kritiikille, joka osuessaan uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Roolia vetäessä olisi edes jonkinlainen panssari välissä.
On raskasta huomata, että se oma persoona ei aina riitäkään kaikkeen. Aina ei onnistu luoda luottamuksellista kontaktia joka oppilaaseen tai vanhempaan. Kaikissa tilanteissa en ehkä toiminutkaan parhaimmalla tavalla ja joskus ratkaisuissani voi nähdä inhimillisiä tunteita kuten kyllästymistä ja kiukkua. Tai sääliä ja suojeluhalua. En voi kuitenkaan vaikuttaa siihen, miten lapset vanhempineen kokevat ratkaisut, joita jokapäiväisissä ennakoimattomissa tilanteissa teen. Päädynkö facebook-päivityksiin tai kopioidaanko lähettämäni wilma-viestit muiden naurettaviksi? Tämänhetkisillä oppilaillani on kyllä tosi ihanat taustajoukot, joten sikäli on ihan luottavainen mieli. Mutta toisaalta itsekin äitinä tiedän, että omasta lapsesta rakkaudellakin annettu palaute voi mennä tunteisiin.
Opettajalta vaatii paljon pokkaa seistä ammattitaitonsa ja itseluottamuksensa takana. Seistä sanojen ja tekojen takan, tai nöyrtyä tarvittaessa myöntämään mokansa. Nykypäivänä sekä monilla oppilailla, että vanhemmilla tuntuu olevan arvosteleva ja syyttävä sormi herkässä. Omat muistot opettajille naureskelusta tuntuvat nyt paitsi vähän kohtuuttomilta, myös melko viattomilta. Itse ainakin kestän, jos ulkonäölleni, sekoiluilleni tai kolmelle päällekäin puetulle villapaidalle nauretaan. Mutta persoonaani ja toimintatapoihini kohdistuvaa kritiikkiä valmistaudun koko ajan kohtaamaan keräämällä ammatillista itseluottamusta. Silti välillä jännittää, että koskakohan kolahtaa ja menee tunteisiin. Mitä enemmän itsestään antaa, sitä kurjemmalta tuntuu, jollei se riitä tai kelpaa.
Ihmiset, olkaa armollisia toisille. Tavoitelkaa ymmärrystä ja ystävyyttä.
(Tämä ei kumpua nyt vain oman työni ajankohtaisista asioista, vaan on yleistä opettajuuden pohdintaa.)
Vakavaksi vetää.
VastaaPoistaSiis mun päässäni. Oon meinaan noita samanlaisia asioita vatvonu mielessäni tässä kuluneina viikkoina.
Eilen siskon kanssa vaihdettiin puhelimessa pari sanaa ja siinä ehdittiin puhua siitä, miten ei koskaan saisi puheillaan tai puheen tyylillä väheksyä toisia. Tai siis toisten valintoja. Meidän luokalla oli niitä, jotka kovaan ääneen pauhasi, että "mähän en tänne käpykylään jää, MÄ uskallan lähteä maailmalle, muualle, jää sä pelkuriraukka säälittävä tänne kärsimään!!". Ja nykyisin ne sanojat asuu perheensä kanssa jossain Viitalankylässä ja viljelee vapaa-aikanaan kasvulaatikoissa porkkanaa ja käy tavallisissa töissä. Ja minä joka jäin, toivotan ne tervetulleiksi takaisin tänne käpykylään. Enkä oikeastikaan yhtään lällätä.
Ensiksikin, haluaisin pyytää anteeksi kaikilta mun vanhoilta opettajilta. Vaikka mä olin aina (siis aina) kiltti ja ystävällinen ja helppo oppilas, niin silti mulla olis tässä tarjolla voimakas tarve olla pahoillani. En oikein tarkalleen ottaen osaa sanoa, että mistä. Varmaan vähän kaikesta. Mä olen kasvanut aikuisemmaksi ja ajattelen elämästä enemmän ja toisin.
Tai ehkä mun pitäis kiittää ennemminkin. Siitä, että mun annettiin olla se, mikä olin. Vaikka itse naureskelin opettajan eriparikengille tai sille, että se sanoi 4000 kertaa tunnin aikana "nytö" kun piti sanoa nyt.
Kiitos opettajat, että te ette naureskelleet (ainakaan päin näköä) meille arkisille, samaan paitaan koko lukuvuoden pukeutuville, murkuiksi muuttuville, hienhajuisille, risakenkäisille lapsille ja nuorille. Vaikka olisitte voineet.
Ja tämän kautta mä sanon, että mä niin ymmärrän sun ajatuksia. Että itsensä joutuu asettamaan maalitauluksi, tahtomattaan suurennuslasin alle ja odottamaan sitä, että mitäs sitten kun ensimmäinen henkinen sohjopallo mäjähtää takaraivoon, ei saakkaan siilipuolustuksen sisältä sanoa, että "niin sullakin! Ja itte oot! Ja äitis oli!" Vaan pitää varautua siihen, että se sanoja onkin itsen ikäinen tai vaikka vanhempikin.
Eikä aina jaksaisi olla ammattilainen.
Vaikka 99% musta haluais olla opettaja, se 1% riittää siihen, että en ole. Tai siis 100% minusta haluaisi opettaa, kun se vaan olis sitä opettamista. Luupäistä lastakin olis mukava opettaa, vaikkei koskaan oppisi aakkosia, jos vaan pelin henki olis reilua.
Että jaksamista!
-Akka-
Hyvä teksti. ❤ Loppuu näpytysteho sormista, mutta tähän voikin julistaa vaan "Aamen!"
VastaaPoistaPS Näytin tänään kieltä oppilaalle, komennettuani sitä ensin kymmenen kertaa kielen näyttämisestä. Hyvä ope. Että "älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon!"
Ja PPS Näkisin sut kyllä alasi opettajana täysin, kokeile... 👍😉😉😉
:D mäkin varmaan näyttäisin kieltä oppilaalle jossainvaiheessa. Pääni sisällä varmaan aika nopeastikin. Jokaisessa meissä asuu sisällä pieni ihminen (tai henkisesti lehmä). :D
VastaaPoistaMä olen nauttinut suunnattomasti oman erikoisalani osastotuntien pitämisestä: joskus ja sillointällöin saan pitää 1-2h oppitunnin omille työkavereilleni itselleni mielenkiintoisesta ja tärkeästä aiheesta. Ja NAUTIN siitä, että yleisö on innostunutta ja kiinnostunutta ja kyselee ja seuraa ja tunnen suunnatonta ILOA tästä työstä.
Ja mikä on sen ihanampaa, kun joku tulee sanomaan, että "oli hyvä ja mielenkiintoinen oppimisen aihe". Haluaisin käyttää sanaa luento, mutta ei ne oikein sellaisiakaan ole.
Mä toteutan mun opettajakutsumustani opiskelijaohjaukseen täällä osastolla. Kyllä mä aina keväällä mietin, että oliskohan mulla joskus aikaa ja mahdollisuus lähteä opin tielle, tulla ihan oikeaksi opettajaksi. On mulla varmaan joskus sitten. :D Ja mä en elä mitään sitkuelämää, vaan se joskus voi olla vaikka huomenna, mutta ken elää, näkee. :)
-Akka-
Onneksi voi olla "opettaja" niin monella muullakin tavalla, kuin esimerkiksi tällä mun valitsemallani tavalla. Sä kyllä olet sellainen opas ja roolimalli, teit mitä työtä vaan. Sulla on niin jotenkin valtavan vahva energia, jonka vanaveteen on helppo tulla ottamaan opetuslapsena mallia. Mahtavaa, että saat tehdä tuota opiskelijaohjausta, oot niin oikealla paikalla siinä!! <3
Poista