Nälkäkiukku

Kysymys.

Kun meillä tuo pikkuisin, puolitoistavuotias, saa välillä, jollei jopa päivittäin jotain ihmeellisiä verensokerikohtauksia. Tai nälkään ainakin sen tulkitsen liittyvän, vaikka voisi kai mennä jonkinlaisen uhmakohtauksenkin piikkiin. Mikäli siis ruoka-aika on syystä tai toisesta venähtänyt liian pitkälle, niin siihen asti täysin tyytyväisenä (tai korkeintaan kevyen tyytymättömänä) oleillut lapsi alkaa hysteerisen kiljunnan välittömästi pöytään nostettaessa. Riippumatta siitä, onko tarjolla lempiruokaa vai inhokkia. Viskelee tavarat menemään ja heittäytyy selkä kaarella kiemurtelemaan ja ulvomaan. Kiukku saattaa hyvinkin kestää kymmenen minuuttia, vaikka sitten nostaisin tuolistakin välillä pois tai lohduttaisin ihan rauhallisesti sylissäni. En onnekseni ole näissä vielä itse hiiltynyt, vaikka kyllä silmiä pyörittelenkin pienen selän takana. Kokemuksesta jo olen oppinut, että silloin on suuhun vain tökättävä jotain, vaikka väkisin. Äsken esimerkiksi lääkeruiskullinen jugurttia (tykkää siis lääkeruiskuista, siksi sitä kokeilinkin) ja sitä edellisellä kerralla lusikallinen luumuhilloa. Melkein heti ensimmäisen nielaisun jälkeen tokenee ja alkaa hyvillä mielin syödä ihan itse ruokaansa.

Isoveli oli pienempänä samanlainen. Saattoi mennä tärinäksi, nyyhkytykseksi tai edellämainitunlaiseksi raivariksi, jos nälkä ehti kasvaa liian isoksi. Suupalan jälkeen ja hengityksen tasaannuttua kaveri vaikutti unohtaneen, että oli edes raivonnut. Ainakin, kun puhumaan opittuaan joskus kysyin, että miksi suutuit, niin hän vain ihmetteli, että miten niin suutuin? Ja että enpäs huutanut. Nyttemmin hänellä tuo on vähentynyt, ja osaa itsekin yhdistää kiukuttelun nälkään ja jopa ennakoi sitä ottamalla itse välipalaa. Häneltä mitattiin verensokerit pienempänä, eikä mistään vakavasta ainakaan niiden perusteella ollut kyse, vaikka paastosokeri olikin siinä normaalin rajoilla. Mutta erikoiselta tämä kyllä itsestä kuulostaa. Kohtalotovereita ja vertaiskokemuksia?

Vaikka ei sillä, kuten kaikki miestäni tuntevat tietävät, niin taitaa olla perinnöllinen taipumus. Mutta missä vaiheessa se ylittää normaalin rajan? Lapsella tai aikuisella...