Perinteinen enteilyleikki vuodelle 2017 ja katsaus edelliseen

(Eikö hyvä ajoitus rakettikuvaajalla, hah, pah...)

En ole tainnut aiemmin kirjoitella mitään kokoavia katsauksia menneeseen vuoteen ja toiveita tulevaan. Nyt voisi olla hyvä hetki pysähtyä, ja kurkata olan yli, miltä viimeiset 12 kuukautta näyttivätkään.

Vuosi sitten meillä oli perheessä puolivuotias, mikä määritti perhedynamiikkaa ja päivärytmiä paljon enemmän, kuin tämä 1½-vuotias, joka jo menee monessa tilanteessa joukon jatkona. Isommat lapset kulkivat kevään ajan hoidossa 10 päivää kuukaudessa, joskin ahkeran sairastelun seurauksena hoitopäiviä kertyi paljon vähemmän. Esikoisen uhma hellitti ja päiväkodista tuli hyvää palautetta tasoittuneesta tunteiden- ja käytöksen hallinnasta. Toki tilanteita edelleen tuli ja tulee vastaan, mutta ihan eri mittakaavassa. Keskimmäiselle yritimme keksiä omia kavereita, kun veli ja kaverit eivät aina innostuneet pienestä seuraajasta, joka puolestaan oli valmis tekemään mitä vaan päästäkseen leikkiin mukaan...

Kauhean pieneltä tuo keskimmäinen näyttää vielä vuoden takaisissa kuvissa. Hassua, miten paljon se tosiaan on vuodessa kasvanut, verrattuna taas isoveljessä tapahtuneisiin vähäisempiin (ulkoisiin) muutoksiin. Pienin toki on muuttunut eniten, mutta siinä nyt ei ole mitään yllättävää.

Kevään aikana perheen isä alkoi olla aika tööt, joten kesälomaa odotettiin innolla. Loma ei sitten tuonutkaan sitä toivottua rentoutumista. Kotona lojui lomallakin stressaantunut ja kireä tyyppi, joka ei jaksanut tehdä mitään, muttei myöskään osannut antaa itselleen lupaa olla toimettomana. Minä kyllä lupailin ja vakuuttelin, ettei tarvi tehdä, jos ei jaksa. Mutta sitten reissussa oli aina  mukavaa. Ensin käytiin Raumalla, joskin vietimme kyseisen ajan eri osoitteissa miehen tavatessa kavereitaan ja loppuperheen yöpyessä hotellissa. Juhannuksena juhlimme Miukun 1-vuotissynttäreitä ja isäni kuuskymppisiä Viron Haapsalussa. Reissu oli ikimuistoinen monellakin tapaa. Ensinnäkin ollen emmäinen laajan perhekunnan yhteisreissu. Lisäksi Miuku oli kovassa kuumeessa, joka paljastui myöhemmin vauvarokoksi.

Heinäkuun loppupuolella vietimme ne kuuluisat 11 päivää telttaillen Roihulla. Ikimuistoinen reissu oli sekin, voitte vaan kuvitella. Kaikki meni hienosti ja partiokärpänenkin puraisi. Ja ampiaiset pistivät, kuten aurinkokin ilmeisesti yhtä, joka kauhuksemme oksensi yllättäen keskelle leirikatua. Tästä kokemuksesta aion olla ikuisesti ylpeä. Lähteä nyt leirille 1-, 4- ja 6-vuotiaiden kanssa. Joskaan suorituksemme ei ollut mitään verrattuna moneen muuhun hc-suoritukseen, joita perheleirissäkin nähtiin esimerkiksi ihan pienten vauvojen kanssa, tai viimeisillään raskaana olevien toimesta.

Kotiin toimme leiriflunssan ja pian sen jälkeen sairastimme mahataudin 3/5 perheen voimin Pikkiriikkisen 4-vuotissynttäreiden paikkeilla. Synttäreiden perumisen lohtupalkinnoksi järjestimme isoille lapsille uudet, omat huoneet. Pian Miukukin siirtyi tyttöjen huoneeseen. Ihan yhtä yllättäen kävi tämä muutos meidän huonekaverista siskon huonekaveriksi, kuin imetyksenkin lopetus alkukesästä.

Kesän jälkeen koitti uusi elämänvaihe tässä talossa: lapsen koulunkäyntiura. Esikoinen aloitti eskarin ja kasvoi silmissä. Alku oli odotetun tahmea, (tai ehkä kuitenkin odotettua vähemmän,) mutta ollaan opittu yhteiset tavat arjen sujuvoittamiseen. Aamut on liian aikaisia meille kaikille, mutta tähän on jouduttu vaan sopeutumaan. Aamupäivisin tytöt leikkivät keskenään ja isompi odottaa malttamattona veljeä kotiin. Ja kun se sitten lopulta tulee, menee alle kymmenen minuuttia, että on ensimmäinen riita pystyssä. Mikäli muistetaan ottaa rauhoittumisaika heti tähän taitteeseen, sujuu yhteisleikit sen jälkeen ihanan mutkattomasti joko kahdella isommalla tai koko katraalla. Keskimmäinen kerhoilee kahtena päivänä viikossa ja alkuun jännitti kovasti. Ihanat tädit kuitenkin voittivat lapsen puolelleen ja jännitys hellitti. Kerhossa käyminen on hänelle tärkeä harrastus, josta aina kivoimpina juttuina mainitaan askartelu ja eväät.

Syksy on sisältänyt paljon sairastelua. Enterorokko viipyi jokaisessa lapsessa, pienimmässä kovimmalla volyymilla. Jokainen sai jonkin jälkitaudinkin (tai sattumalta sopivaan kohtaan uuden flunssan), ja ennen kunnon toipumista tuli taas uusi kuumetta ja räkäriesaa aiheuttava pöpö jokaiselle. Pienimmälle jäi yskä päälle, ja nyt, yli 1½ kuukauden yskimisen ja yhden antibiooteilla hoidetun korvatulehduksen jälkeen alkaa ehkä varovaisesti tulkittuna näyttää paremmalta. Mun mielestä tässä olisi riittävästi flunssia nyt ollut yhdelle perheelle, vai mitä?

Sairastelukategoriaan menee varmasti myös mr Piin työuupumus, joka kevään, kesän ja syksyn oireilun myötä poksahti marraskuussa käsiin. Kolmen viikon sairasloma ja asiasta tuntikaupalla puhuminen teki kuitenkin tehtävänsä ja olo alkoi hiljalleen helpottua. Puheen sävy on muuttunut positiivisemmaksi ja tilannekomiikkaa ja itseironiaa löytyy enemmän, kuin raiteilta suistumista ja itsesääliä. Itse olen näissä kuvioissa kokenut olevani se voimistaan ylpeä panssarilaiva, joka kyllä hoitaa ja jaksaa. Itse asiassa olen ollut miehen sairastumisesta vähän kiitollinenkin. Sen myötä ollaan opittu paljon meistä. Kumpikin paitsi itsestään, myös toisesta. Sanoisin, että mieheen on ladattu tämän myötä monta siistiä uutta päivitystä, varsinkin sellaisia tunteista puhumiseen liittyviä. On puhuttu ja jauhettu, ja hoidettu parisuhdettakin uudenlaisilla keinoilla. Meillä on ollut oikeasti tosi kivaa yhdessä. Ja silloin, kun on ollut tympeää, oon useimmiten osannut olla ottamatta itseeni. Ja toisaalta oon kilahdellutkin, koska en oo halunnut huolehtia toisesta täysin oman hyvinvointini kustannuksella.

Ja tästä päästäänkin tulevan vuoden miettimiseen. Työuupumuksen myötä pöydälle on nostettu pari isoa kissaa, jotka pitäisi selvittää mielellään tulevan (puolen) vuoden aikana. Se jännittää tosi paljon. On mahdollista, että selvittelyn tuloksena ne kissat lasketaan vähin äänin lattialle ja lakaistaan karvat pöydältä. Ollaan niin kuin ennenkin. Tai sitten voi olla, että kissat pistävätkin juttuja ihan uuteen uskoon. Vaikea sanoa. Mielenrauhaa ja viisautta tulevaan vuoteen kyllä ehdottomasti kaivataan, kävi kummin päin vaan. Ja jos toivoa saa, niin laitanpa tilaukseen muutaman valaisevan oivalluksen ja kenties pari selkeää opastemerkkiä matkan varrelle. Kristallipalloja en oo vielä nähnyt missään myytävän, mutta sellainenkin voisi olla ihan kiva...

Tällaisia toivotuksia toivon itselleni. Teille teen perinteisen (nyt voi jo niin sanoa) uudenvuodenennustuksen tällä kertaa näin: Valitse numero väliltä 1-20 ja sen jälkeen kurkista kommenttiboksista, millaisen toivotuksen minulta numerollasi saat. Seassa on merkattuna kolme spesiaalitoivotusta, jotka pyysin perheen pieniltä. Kerro vähän, mikä sulle osui, ja millaista uutta vuotta itse mieluiten toivoisit.

Nälkäkiukku

Kysymys.

Kun meillä tuo pikkuisin, puolitoistavuotias, saa välillä, jollei jopa päivittäin jotain ihmeellisiä verensokerikohtauksia. Tai nälkään ainakin sen tulkitsen liittyvän, vaikka voisi kai mennä jonkinlaisen uhmakohtauksenkin piikkiin. Mikäli siis ruoka-aika on syystä tai toisesta venähtänyt liian pitkälle, niin siihen asti täysin tyytyväisenä (tai korkeintaan kevyen tyytymättömänä) oleillut lapsi alkaa hysteerisen kiljunnan välittömästi pöytään nostettaessa. Riippumatta siitä, onko tarjolla lempiruokaa vai inhokkia. Viskelee tavarat menemään ja heittäytyy selkä kaarella kiemurtelemaan ja ulvomaan. Kiukku saattaa hyvinkin kestää kymmenen minuuttia, vaikka sitten nostaisin tuolistakin välillä pois tai lohduttaisin ihan rauhallisesti sylissäni. En onnekseni ole näissä vielä itse hiiltynyt, vaikka kyllä silmiä pyörittelenkin pienen selän takana. Kokemuksesta jo olen oppinut, että silloin on suuhun vain tökättävä jotain, vaikka väkisin. Äsken esimerkiksi lääkeruiskullinen jugurttia (tykkää siis lääkeruiskuista, siksi sitä kokeilinkin) ja sitä edellisellä kerralla lusikallinen luumuhilloa. Melkein heti ensimmäisen nielaisun jälkeen tokenee ja alkaa hyvillä mielin syödä ihan itse ruokaansa.

Isoveli oli pienempänä samanlainen. Saattoi mennä tärinäksi, nyyhkytykseksi tai edellämainitunlaiseksi raivariksi, jos nälkä ehti kasvaa liian isoksi. Suupalan jälkeen ja hengityksen tasaannuttua kaveri vaikutti unohtaneen, että oli edes raivonnut. Ainakin, kun puhumaan opittuaan joskus kysyin, että miksi suutuit, niin hän vain ihmetteli, että miten niin suutuin? Ja että enpäs huutanut. Nyttemmin hänellä tuo on vähentynyt, ja osaa itsekin yhdistää kiukuttelun nälkään ja jopa ennakoi sitä ottamalla itse välipalaa. Häneltä mitattiin verensokerit pienempänä, eikä mistään vakavasta ainakaan niiden perusteella ollut kyse, vaikka paastosokeri olikin siinä normaalin rajoilla. Mutta erikoiselta tämä kyllä itsestä kuulostaa. Kohtalotovereita ja vertaiskokemuksia?

Vaikka ei sillä, kuten kaikki miestäni tuntevat tietävät, niin taitaa olla perinnöllinen taipumus. Mutta missä vaiheessa se ylittää normaalin rajan? Lapsella tai aikuisella...

Kuka osaa näin?

Ihan vain mielenkiinnosta:

Kuka saa kielen näin?

Ja ihan vain tasoitellakseni apinannaamaisuutta lisään tämmöisen normaali-ilmeisen kuvan tähän:

Muumimamman laukku

Oon aika herkkä ihastumaan muumiaiheisiin juttuihin. Niinpä huikkasin mr Piille uuden MOOMIN -korusarjan nähtyäni, että siinä voisi olla mun joululahjatoive.

Aattona sitte somasta paketista paljastui tämä hopeinen Muumimamman käsilaukku -koru. Ooh!

Jäin miettimään, mikä Mamman käsilaukussa vetosi minuun. Itse kun en ole yhtään mammamainen. En turvaudu isoäidin resepteihin, enkä suhtaudu tyynen rauhallisesti "eväät ensin" -periaatteella katastrofeihin. Saati että lähettäisin turvallisin mielin lapsiani retkille Yksinäisille Vuorille tai että olisin ikinä elämässäni puhunut yhtä rauhallisella äänensävyllä, kuin Muumimamma. Mutta käsilaukku meillä sittenki on samanlainen:

Jos tassuun tulee haava

tai vatsa mouruaa,

Muumimamman laukku

voi kaiken pelastaa:

on kuivia sukkia, ruusunkukkia,

karamellipussi, pullaa ja voita,

rautalankaa ja kauniita simpukoita.

Jos tulee liian kylmä

tai vähän itkettää,

täynnä hellyyslaukku

ja mamma ymmärtää:

on kuivia sukkia, ruusunkukkia,

karamellipussi, pullaa ja voita,

rautalankaa ja kauniita simpukoita.

Niin, kaikenlaista löytyy. Mutta eihän Mammankaan käsilaukkuun mahdu välttämättä esimerkiksi yöreissuksi vaihtovaatteita, kaulureita tai hammasharjoja...

Sitä paitsi Mamma voi olla mun idoli, vaikken (vielä ainakaan) itseäni kovin samanlaisena pitäisikään. Mamma on aika cool. Ja jos vain ottaisi essun pois ja laittaisi helmet, niin sitten voitaisiin olla samiksia. Tai ehkä itse pukeudun joskus vielä raitaessuun helmien sijaan? Mr Piille passaisi myös hyvin piippu ja silinteri, ja meriaiheisten muistelmien kirjoittaminen. Semmoinen Muumipappa sekin vähän on.

Paluu joulusta

Joulu oli ihana. Tunnelmallinen ja tunteikkuudessaan hyvin monenkirjava. Lapset saivat ihania lahjoja ja mielestäni aika sopivan määrän. Jokaiselle tuli muutama lelu ja kirja, jokin tarvelahja, vähän vaatetta ja jokin elämyslahja. Aaton keskipisteeksi muodostui ihmisen kokoinen karhu, jonka Keskimmäinen kummitädiltään sai. Isojen lasten kanssa nukahdettiin kesken iltasadun sen syliin (1½ sivua jäi lukematta).

Oli superhyvä ratkaisu viettää aatto omassa kodissa, vaikkei seuralaisia tällä kertaa saatukaan, ja keskittää sukulointi joulu- ja tapaninpäivään. Lasten hysteria rajoittui kotiin ja sukulointi sujui himpun verran vähemmillä kierroksilla. Joskin tapaninpäivän iltana oli jo itku herkässä monellakin pikkuisella. Mutta siitä viimeistään tiesi, että ajoitukset menivät aika lailla nappiin. Meillä on ihanat suvut, ja lapset tykkäävät isovanhemmista ja meidän sisaruksista puolikkaineen ihan hirveästi. Mutta erityisen söpöä oli huomata yhteys, joka lapsille on muodostunut serkkuunsa, joka on kirinyt omia lapsiamme ja huomaamatta kasvanut ihan isoksi tytöksi. Ihania leikkejä leikkivät varsinkin Keskimmäisemme kanssa.


Oma väsyni oli aaton jäljiltä aika sietämätön. En ymmärrä, miten mummoloissa äidit jaksoivat kestitä porukkoja peräti kolme päivää. No, ehkä kartutan vuosi vuodelta lisää hyysäyskokemusta ja toisaalta saan ehkä tulevaisuuden jouluina nukkua parempia öitä, kuin limayskäipanoiden kanssa tänä vuonna onnistuin nukkumaan.

Mutta argh, miksi en osaa siirtää kuvia kännykältä koneelle? Miksi, argh?!! Vain jouluneulekuva siis tähän tekstin kylkeen tällä erää. Lisäksi on ripittäydyttävä näin julkisesti (otan vastaan myös vertaistukea muilta langenneilta), että pääsisin piinaavista mielikuvista: katsoin Pete Parkkosen musiikkivideon. Ei, eiei, ei. Pete Parkkonen! Miksi?!! Pitää varmaan katsoa vielä uudestaan, että oliko se nyt sitten niin paha. Mr Pii on tänään reissussa, joten voin ihan rauhassa sitten illalla katsoa ja paheksua... Pete Parkkonen, jos näet tämän, niin pue housut jalkaan, muutu takaisin söpöksi ja kuivatukkaiseksi. Pitääkin vielä tarkistaa, että oliko siinä videolla nyt koko ajan märät hiukset....

Aattoaamun puuropuuhiin

Jotta jotain tulisi sanottua vielä näin aatonaaton tietämillä (lasken seuraavan päivän alkavan vasta unien jälkeen), niin julkaisenpa puurovinkin aattoaamuun. Itse olen monta aattoaamua viettänyt hämmennellen. Uunipuuro on hyvä vaihtoehto, mutta laktoositon maito vetää sen punertavaksi ja käristää pinnan. Tällä kuvassa esitetyllä vinkillä vältyn molemmilta noilta. Sikäli mikäli uuni on kinkulta vapaa. Plussaa on myös vähäisempi maitomäärä, mikä passaa kuvasta sutatulle henkilölle maitoisaa puuroa paremmin.

Ihanaa joulua, blogiystävät!! Nauttikaa ja rauhoittukaa. Menkää aina mahdollisuuden koittaessa kainaloon. (Tai johonkin muuhun lämpöiseen käpertelypaikkaan.)

Pieni pyyntö suru-uutisen takia

Viimepäivinä olen saanut kirjoitettua blogiin vain luonnoksia. En ole osannut kirjoittaa kevyistä jouluvalmisteluaiheista, mutten myöskään siitä mielen vallanneesta valtavasta suru-uutisesta, joka särki lukemattomia sydämiä pari päivää sitten. Nuori sukulaispoika kutsuttiin yllättäen Taivaaseen.

Siihen ei oikein ole sanoja sanottavaksi. Ja muihinkin asioihin liittyvät sanat on täytynyt siksi jättää sanomatta.

Vaikka on kauheaa ajatella, että perhe joutui vastaanottamaan tällaisen uutisen juuri joulun alla, niin toivotaan, että joulu voisi tuoda omanlaista armon ja rakkauden lohtua näihin surukoteihin. Että koko luomakunnan pysähtyminen, valontuikkeet, muistot ja ihmisten lempeä joulumieli voisivat olla kantamassa murtuneita.

Voisitteko tekin ihan pieneksi hetkeksi asettua tämän äärelle ja toivoa rauhaa ja voimia tälle perheelle ja sureville ystäville?

Vastakoristeltu joulukuusi ja terapianeule. Istun ja ajattelen hiljaisuudessa vielä hetken, ennen kuin muu perhe tulee kotiin tuomaan arjen mölyä ja kaaosta... Sitä, josta juuri tällaisten ajatusten äärellä haluaisin paremmin osata olla kiitollinen.

Vinkki talviseen ulkokoristeluun

Toissapäivänä näytin teille postauksessa osittain jäätynyttä vesi-ilmapalloa. Pimeydestä huolimatta en malta olla näyttämättä jo tänään, mitä niistä tuli. Ties vaikka huomenna olisi sade valuttanut ne kadoksiin, eihän tästä Pohjolan joulusäästä koskaan tiedä.

Pumpattiin siis vesi-ilmapalloihin vesivärillä värjättyä vettä. Lopputulosten onnistumisasteessa näkyy olevan vähän vaihtelua ja väriä olisi saanut olla reilummin. Ja kirkkainakin olisivat ehdottomasti nättejä. Ennen pumppaamista pujottelin pallon sisään narun ja pallon suljin toisella narulla. Kun pallon ripustusnarun solmun jätti pallon sisäpuolelle, oli jäätyneen pallon ympäriltä helppo poistaa ilmapallon rääpeet vain kiskomalla solmuineen ripustusnarua pitkin pois. (Kuulostaapa vaikealta. En nyt pysty parempaan lauseeseen.) Pallot jäätyvät ylhäältä alkaen, joten kannattaa jättää jäätymään narupuoli ylöspäin, pohjaan kun saattaa jäädä onttoja kohtia tai reikiä. Muikuloitahan niistä tulee, mutta ei haittaa yhtään.

Lapset huokailivat ihastuksesta. Omat ja naapurin. Minä myös. En äkkiä keksi, mikä muu homma saisi mut seisoskelemaan pakkasessa paljain sormin jääpalloja ja lumisia oksia käpälöimässä tovin jos toisenkin. Ja vielä kantamaan sinne kameran jalustoineen, että saisi edes yhden tärähtämättömän kuvan ennen akun loppumista. Kuivina ja punaisina kirkuvat kätöseni varmasti muistuttelevat tästä touhusta vielä tulevina päivinä...

Kuvaan näitä taatusti niin pitkään, kuin suinkin näyttävät hyviltä. Pitäkää varanne, varsinkin siellä instassa.

Riisiä vuokaruokaan!

En tykkää kauheasti riisistä lisukkeena. Se on vähän tylsän makuista, mutta ärsyttävintä on sen pienuus ja tahmeus: sitä löytyy ihan hämmentävän kauan keittiön nurkista ja olohuoneesta ja tukasta ja taskusta ja keksitte kyllä itsekin lauseelle jatkoa. Siis lasten toimesta, tarkennettakoon nyt vielä.

Tänään halusin tehdä jotain vuokaruokaa, ja kappas, siellähän ne riisit olivatkin kiva juttu. Ruokailun viimemetreille asti fiilistelin, ettei tullut edes riisisotkua. Mutta sentään sitten tuli, kun koko lautanen luiskahti Miukulta lattialle sen hihkuessa innokkaasti kolmatta kertaa "Ishää!! Ishää!!". Ja luiskahtipa siinä toiseltakin rasvatassulta jotain, iittalaa nimittäin. Laajalle leviää sellainenkin, kun on kivilattia. Että imuroitiin sitten kumminkin...

Mutta periaatteessa siis siisti ja näppärä riisiruoka. Miten en oo jotenkin hoksannut riisin potentiaalia aikaisemmin? No, aina ei tajua. Siispä arkiruokavinkkejä kaipaisin enemmänkin. Nopeita, helppoja, maistuvia. Mitä te teette silloin, kun ei leikkaa? Makaroni-jauhelihasekoitustako? (Minä juu teen niin.) Itselle tämä kana-riisivuoka oli uusi oivallus, ja lisään sen heti repertuaariini. Lyhyeen sellaiseen... Ja ehkä nacho-kuorrute voi toimia tällaisena viikonloppulisänä.

Jouluinen ilmapallo synttäreiden kunniaksi

Viidestoista joulukuuta kuulosti tutulta. Hetken virkisteltyäni muistiani hoksasin sen Päikkäreiden merkkipäiväksi. Neljä vuotta koossa tätä harrastusta. Outoa kyllä, tämä on ollut yksi merkityksellisimmistä asioista, mitä oon elämässäni tehnyt. Se tuntuu kirjoitettuna lauseena oudolta ja se varmasti kuulostaa teistäkin siltä. Kun tämä on kuitenkin konkreettisella tasolla niin pientä. Vaan en viitsi vähätellä kokemustani. Päikkäreiden avulla oon tutustunut syvemmin vanhoihin tuttuihin, löytänyt uusia tuttuja, avannut ja käynyt monenlaisia keskusteluja sekä täällä, että livenä. Saanut vertaistukea ja muunkinlaista apua huutelemiini ongelmiin. Ja ennen kaikkea olen oppinut itsestäni ja ihmisyydestä.

Kiitos teille, jotka luette, kommentoitte ja ootte siellä vaikka vaan ihan hiljaa. Ja teille, jotka tavatessamme ujona myönnätte, että tiedätte jo mun kuulumiset, kun luette "salaa" blogia. Siitä tulee hämmentynyt, mutta hauska olo. Tunnen, että mut hyväksytään sellaisena, kuin olen. Oon oppinut hyödyntämään sitä mukavaa tunnetta myös muita ihmisiä kohdatessani. Ja oon oppinut senkin, ettei oo vakavaa, vaikken kaikille kelpaisikaan. Sekään ei ihan oikeasti haittaa yhtään. Riittää, kun on muutama seurassa viihtyvä matkassa. Livenä ja linjoilla.

Kiitos siis teille.

Tämmöinen askartelu meneillään tänään. Vähän vaan taisi pakkaset loppua kesken...?

Ollapa siili

En olekaan hetkeen maininnut edesmennyttä lemmikkisiiliämme, Herttaa. Näin talven synkimpään aikaan kuitenkin tunnen niin syvää sielunyhteyttä sellaisiin, jotka vetäytyvät pakkasella horrokseen, että Hertta-rouvakin tulee tavallista useammin mieleen. Joskus opiskeluvuosina se saattoi kylmimpinä päivinä hyytyä lattianrajamökissään niin, että sitä piti lämmitellä sylin ja kuumavesipullon kanssa parikin tuntia, että alkoi veri taas kiertää ja jalkoihin palautua toimintakyky. Samaistun siihen. (Ja viimeksi samaistuin kattokilkuttimeen. Juu...)

Kyllä tämä kaamos vain ottaa voimille. Toki tässä nyt on, kuten aiemminkin kerroin, ollut muutakin voimavaroja kuluttavaa. Että kai ihan ymmärrettävää, että uuvun ja vaivun hetkelliseen epätoivoon sotkujen, väsyn ja tehtävälistan keskellä. No, ymmärrettävää tai ei, niin silti sitä hätkähtää, kun tulee TAAS maksumuistutus unohtuneesta laskusta (en ehkä koskaan ennen tätä syksyä oo sellaisia saanut), tai kun huomaan unohtaneeni vastata moneen whatsapp- ja facebook-viestiin. Instagram-kommenteista puhumattakaan. Tänä vuonna ne joulukortitkin oikeasti jäivät teettämättä, kun taannoisina vuosina ne on aina jäänyt vain MELKEIN teettämättä ja lähettämättä.

Oon testaillut, toimisiko hikijumppa väsymyksen ja huonovointisuuden selättämiseen paremmin, kuin yleisesti enemmän suosimani kudinhyggeily. Mulla on liikkumisen suhteen ollut aina samat ongelmat: lähtemisen vaikeus ja tietyn aikataulun noudattaminen, epävarmuus ryhmäliikuntatilanteissa ja nolon huono motoriikka ja motivaatio. Näihin tekosyihin olen löytänyt yllättävän ratkaisun: treenivideot Youtubesta! Löytyy sopivan mittaisia pätkiä, sopiviin lihasryhmiin keskittyviä kokonaisuuksia, HIITtiä aloittelijoille, perusjumppaa, tekniikkaohjeita ja loppuvenyttelyvideoita. Ja jos jokin ei tunnu itselle sopivalta, voi klikata itsensä seuraavaan videoon. Eilen valittu treeni ei oikein ollutkaan selkävammaiselle virkkuuholistille kovin sopiva ja tänään taitaisi olla vuorossa rauhallinen niska-hartiajumppa...

Blogiin on ollut ikävä, kun en pariin päivään oo saanut mitään aikaiseksi. Tämäkään ei tunnu järkevältä tai kiinnostavalta tekstiltä, mutta tiedän jo kokemuksesta, että tälläinen epäjohdonmukainen ja viilaamaton pölinä täytyy putkauttaa pois tukkimasta ajatuksia. Ehkä kohta kulkee taas teksti ytimekkäämmin ja kiinnostavammin.

Harakkarouvan helyt

Huomasin tänään, kun aurinko kurkkasi lastenhuoneen ikkunasta, että tuo katossa pitkään roikkunut, ihailutta jäänyt harakkarouvan kilkutinriiputin näyttikin aika viehättävältä. Kimalteleva sekametelihässäkkä. (Samaistun.) Tänään tuli hänen vuoronsa loistaa. Vuoronsa päästä blogiin.

No, aurinko on taas painunut aikoja sitten puiden taakse. Pilkkopimeää... Osaan jo onneksi yhdistää spotifyn kaiuttimiin. Jes. Astetta proompaa hyggeilyä joulumusan ja kynttilöiden rytmissä.

Söpöt tonttulakit Momelilta

Meillä lapset leikkivät läpi vuoden tonttulakeilla. Vaikka viime joulun jälkeen yritin ne jemmata, on silti silloin tällöin yön pimennyttyä peiton alta löytynyt nukkumasta pikkuinen tonttu. Ja nythän on toki kaivettu joululaatikoista loputkin hiippalakit esille.

Totesinkin tongittuani, että uusille tonttulakeille oli tarvetta. Päät kasvaa ja opiskeluvuosina Tiimarista ostetut ratkeavat viimein saumoistaan.

Tilasin Momelilta supersöpöt, vähän erilaiset tonttulakit. Molemmat lapset ihastuivat netistä kuvia selaillessa porokuosiin, mutta itse tykästyin joulutekstiin. Otin siis molemmat. Lakeissa ei ole kulkusia, mikä mahdollistaa luovat ratkaisut. Poropipoon haluttiin joulunpunainen tupsu (mietittiin myös punanenää helmestä yhdelle porolle) ja tekstipipo koristeltiin kahdella kulkusella. Pohjaväri on molemmissa kaunis, heleä siniharmaa ja kangas ihanan tuntuista. Tutustukaahan tekin Momelin sivuihin, tuotteisiin ja varsinkin ideologiaan! (Eikä ole maksettu mainos tämä.)

Erik taas toimi mun mallina, kun elävät mallit olivat ihan liian eläväisiä. Olisi nekin otokset ihan hauskoja ollut näytettäviksi, mutta tietokoneen näyttö simahti ja nyt tyydytään kännykkäkuviin.

Viikonloppu saapuu tähän taloon uuvuttavana ajatuksena. Olen kolme päivää yksin tämän flunssan jälkimainingeissa kitisevän ja öitä myöten ulisevan laumani kanssa. Itseäkin kitisyttää ja ulisuttaa tässä muiden yllyttäminä. No, eiköhän se tästä... Tietty voisi jotain muutakin keksiä ohjelmistoon, kuin nämä neljä seinää. Ei kai tämä flunssakaan enää tartuta. Vai?

Piparipuuhia

Viikko alkoi itsenäisyyspäivän jälkeen oudosti keskeltä. Keskiviikko on muutenkin sellainen rytinäpäivä, jolloin kaikilla on jonkinlaista menoa. Jopa mulla, Lankakerho! Meinasin unohtaa, kun on näin hassu viikko. Onko muita tulossa?

Piparihommissa hujahti eilen pitkälle linnanjuhlien päälle. Tyylilleni uskollisesti minipiparitalon saumat vinksottavat ja hätäiset kuorrutteet loikkivat vääriin paikkoihin. Mutta lasten palaute ilahduttaa: Äiti ne kaikki on NIIN hienoja!!

Itsenäisyyspäiväperinteitä

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tykkään, kun Suomessa juhlitaan itsenäisyyspäivää niin arvokkaasti. En tiedä muiden maiden käytännöistä paljoakaan, mutta arvelisin itsenäisyyden juhlinnan olevan monesti riehakkaampaa.

Itse olen näin aikuisiällä ottanut tavaksi katsoa keskipäivän jumalanpalveluksen Helsingin tuomiokirkosta. Siihen, sinivalkoisiin kynttilöihin ja illan Linnanjuhliin (mikäli lapsilta ehdin katsomaan) tiivistyy mun itsenäisyyspäivän kuviot. Noiden kuvioiden välissä annoin lumipesut parille matolle ja pian leivotaan lasten kanssa pipareita. Se perinne on poimittu omasta lapsuudenkodista, jossa (ainakin oman muistini mukaan) leivottiin joulua aina itsenäisyyspäivänä. Ja Muorilta saadun whatsapp-viestin perusteella siellä en tehty niin tänäkin vuonna.

En tiedä, kehtaanko myöntää, etten ole varmaan koskaan katsonut Tuntematonta sotilasta kokonaan. Ja tätäkään ei pitäisi myöntää, mutten myöskään ole lukenut sitä kokonaan: lukiossa oli yleisesti tiedossa, mitä kokeessa kysytään teoksesta ja opettelin vastaamaan niihin. Sain kympin. Pääpiirteittäin ja henkilöiltään tuttu tarina siis, sentään. Siteeratakin tarvittaessa osaan. Ehkäpä ensi vuonna sitten katson sen uuden version elokuvasta? En tiedä, onko oudompaa se, että jokin teos on noin tiiviissä yhteydessä isänmaan kunnioittamiseen, vai se, etten todellakaan oo oikeasti katsonut/lukenut sitä teosta. Varmaan jälkimmäinen...

Muuten kulutamme päivää flunssaillen. Kaikki lapset on sairastaneet nyt tavallaan. Isoin on jo kunnossa, pienimmällä on todettu korvatulehdus ja keskimmäinen käyttäytyy öisin varsin oudosti. Sekoilee ja kiljuu. Liekö silläkin korvissa jotain? (Tai korvien välissä? Eh, heh...)

Mistä te joulustressaatte?

Joulustressi taitaa useimmiten tarkoittaa siivoamisista ja ruoista stressaamista. Itse en aio ottaa perussiivoja kummempia tavoitteeksi. Laatikotkin on jo tehty, ne pitää enää hakea marketin pakastealtaasta. Heh, heh.

Mun stressi liittyy lahjoihin ja sukulointiin. Ei sillä, molemmat ovat erittäin tärkeä ja hyvin mieluisa osa joulua, mutta molempiin liittyy pieni murhe siitä, että saanko hoidettua kaiken niin kuin haluaisin, ja meneekö kaikki nyt niin, ettei kukaan harmistu. Tänä vuonna ollaan muutaman aikuisen kanssa sovittu, että jätetään toisillemme lahjat ostamatta. Helpottaa, kun tapaan ottaa lahjoista ihan kamalan stressin, ja lahjottavia lapsiakin on jo omasta takaa ja kummiuden myötä paljon. (Lapsille on kyllä mukavan helppoa ostella lahjoja. Lisäksi huomaan tykkääväni erityisesti juuri niiden lahjomisesta, jotka eivät lahjo takaisin. "Vastalahjatilanteessa" tulee aina mietittyä, että onko toinen panostanut enemmän ja onko itse hankkimani yhtään mieluisa... Enpä olisi lapsena uskonut, että jonain päivänä en oikeastaan toivo joululahjaksi mitään.)

Sukuloinnin suhteen tehtiin meidän mittakaavassa radikaali ratkaisu: päätimme viettää aaton omalla perheellä kotona ja lapsuudenkoteihin lähdemme vasta joulupäivänä. Onneksi ne sijaitsevat lähellä toisiaan. Onnistumme kahdessa päivässä tapaamaan molempien suuresta sisarusparvesta kaikkia, ja perheiden näkeminen olisi kyllä ehdottomasti mennyt sen toiveen kotona vietetystä joulusta edelle.

Nyt kuitenkin kaipaamme yksinkertaisuutta, rauhaa, omilla ja lasten ehdoilla menemistä ja stressittömyyttä. En ole blogissa vielä ääneen sanonut, mikä on tänä syksynä vienyt voimavaroja arjesta. Lyhyesti kerron nyt: Miehen vakava työuupumus. Nytkään en siitä enempää kirjoita, vaikka aiheesta kyllä avoimesti puhummekin. Siihen vain liittyy niin paljon oheisasioita pohdittavaksi aina elämän peruspilareita myöten, että jotenkin niitä on kivempi käsitellä naamakkain, kuin täällä, missä en tarkalleen tiedä, keiden kanssa "keskustelen".

Mutta niin. Tavoitteena tälle vuodelle ihan erityisen stressitön ja rauhallinen joulu. Tällä hetkellä nämä suunnittelemamme kuviot kuulostavat hyviltä ja huojentavilta.

Mikä teillä aiheuttaa joulustressiä? Ja viettääkö kukaan muu vielä joulua "pelkän" oman perheen kesken? Kuvan ipanat ovat leikkineet tonttulakeissa läpi kesän. Nyt se ei enää näytä niin hullulta. Meno kyllä näyttää, hullulta siis.

Firman pikkujoulut

Miehellä oli eilen työpaikan pikkujoulut. Niin mullakin. Perinteisesti pidettiin siis lasten kanssa samana iltana "oman firman" pikkujoulut. Kuunneltiin joulumusaa, tytöt tanssivat ja annoin pojan sytytellä kaikki mahdolliset kynttilät. Askarreltiin pikkukuuseen koristeita ja saatiin pikkujoulupaketeista Kinder-joulupukit, jollaisia ovat toivoneet siitä asti, kun kauppoihin tulivat. Pieninkin sai palasen suklaata, jota nakersi onnellisena todeten jokaisen suupalan jälkeen "MAMM!!"

Menoa vähän hillitsi se, että vanhimmat lapset olivat kuumeessa. Särkylääkkeitä vedeltiin vähän eri tahtiin, mistä johtui eripariset virkeystilat. Kumpikin halusi kuitenkin katsoa Vain elämää -joulujakson, jonka mainoksia ovat kytänneet jo pari viikkoa. Kynttilänvalossa ja peittojen alla sitä sitten hiljaa tuijotettiin. Keskimmäinen nukahti sohvalle pinnistelystään huolimatta.

Vaikka lapset olivatkin kurjasta syystä rauhallisia, niin rauhallinen yhdessäolo tuntui hyvältä. Jotenkin aivan täydellinen ilta.

Keltainen katsaus pimeään arkeen

Kurkkasin omaa instagram-sivuani, ja siellä näytti hauskan keltaiselta. Jännä, en ollut ajatellut arkeani näin keltaiseksi. Ihana keltainen paita ja mr Piin takki...

Oikeastihan arki on aika pimeää. Kerholainenkin menee tätä nykyä hämärässä kerhoon. Yökerhoon, kuten asiaa yhdessä pohtiessamme totesimme. Heh, heh.

Yksi ongelma tässä kerhoaikataulutetussa arjessa on: Miukun unet. Hän mieluiten menisi päiväunille kahden tunnin kuluttua heräämisestään. No, seitsemältä herätessä se tietää ongelmia, johon mulla kerhopäivänä on vain kaksi huonoa ratkaisuvaihtoehtoa:

1) Venytän päiväunille menoa yli kahteentoista, jolloin kitisemme yhdessä kymmenestä alkaen, hakkaamme telkkaria, haluamme syliin ja sieltä pois (ja syliin, ja pois, ja yää, ja syliin, ja yää), haluamme syödä, tai pöydässä emme sittenkään halua ja heittelemme kynttilänjalkoja alahyllyiltä.

2) Laitan sen unille kymmeneltä ja herätän kerholaista hakemaan 11:45. Uusille unille iltapäivällä mennäänkin poikkeuksellisen kitisevinä, ja niillä sitten nukutaan yöunet plörinäksi.

No mutta, ei tästä pitäisi valittaa, ihan ookoosti nämä yleensä on silti mennyt. Harmittaa vaan, kun ei saa toimia toisen luontaisen rytmin mukaan, joka kuitenkin olisi aika selkeästi luettavissa. Muina päivinä kun nukkuu melko säännöllisesti n. klo 11-14 ja jaksaa tuollaisten unien voimin iltaan asti virkeä(hkö)nä.

Mut onneks on keltainen, virkistävä paita ja kahvi tuoksuu tippuneen juuri pannuun. Siispä moi vaan, ja hauskaa viikonloppua!

Joulu tuli taloon

 

Meillä on jo pari päivää käyty lasten kanssa keskustelua, jossa omat vuorosanani ovat olleet "joo joo, pitäis kyllä, ehkä huomenna, sitten kun on aikaa ja jaksan". Keskustelu on koskenut siis joulukoristelua. Oikeasti mulla ei ole yhtään ollut joulukaipuuta vielä, siksi on homma jäänyt.

Eilen kuitenkin nostettiin illan viimeisenä puuhana laatikot lattialle. Lasten fiilikset oli niin tuttuja. Muistelin 4 vuotta sitten kirjoittamaani blogitekstiä ostamastani lumisadekuplasta ja omista joulukoristelaatikkomuistoista (mainitsin muuten siinäkin tekstissä tykkääväni pitkistä yhdyssanoista). Lapset huokaisivat onnesta, kun laitoin sen kuplasoittorasian soimaan ja kysyin, että muistattekos tämän! Seimiasetelmalaatikkoon Poika oli kirjoittanut pienelle paperille terveiset itselleen, kun viimejoulun jälkeen pakattiin ukkelit laatikkoon. Muisteltiin, missä mikäkin askartelu on tehty, ja missäs ne olivat viime vuonna. Nyt kaikki askartelut pääsivät keittiön hyllylle jouluiseen valometsään seikkailemaan suloisessa sekamelskassa.

Illalla ihastelin kotia. Valot ja punaiset yksityiskohdat toivat kuin toivatkin joulumielen. Mieskin kertoi jo pari päivää toivoneensa, että laittaisin koristeet. Hassua. En arvellut sen ajatelleen sellaisia.

Oma lookkini on tänään taas niin muumilaaksoinen, että hymyilyttää joulufiiliksen päälle vähän extrasti. Nautin siksi tästä kotona olemisesta, että aamulla saa oikeasti kiskaista päälleen ihan, mitä mieli tekee. (Ja sori, kun kaikki kuvat on nykyään näitä kännyräpsyjä. Pitäisi nostaa tuo kamerakin joskus esille ja kuvata oikeinpa sillä.)