Viimepäivinä oon miettinyt taas kontrolliasioita. Kuinka tykkäisin kontrolloida tunteeni ja sen, miten ne vaikuttavat muhun. Ja miten niin mielelläni kontrolloisin kaikkien lähelläni olevien käytöstä. Ja kuinka en oikein kumpaankaan pysty. Eikä varmasti ole tarkoituskaan.
Olen alkanut taas varovasti vaatia näissäkin asioissa itseltäni kontrollista luopumista. Mutta raja esimerkiksi turhien asioiden murehtimisen ja järkevän suunnitelmallisuuden välillä on niin häilyvä. Omien tunteiden kontrolloinnista taas oivalsin, että jos pystyisin pitämään kaikki tunteet etäällä ja mikään tapahtuma tai tunne ei vaikuttaisi muhun mitenkään, olisin varmaankin psykopaatti. Eli tunteminen ja tunteiden takia naarmuuntuminen (ja välillä vähän hajoaminenkin) on inhimillistä.
Mutta entäs sitten, kun viisivuotias on tullut äitiinsä ja valvoo yömyöhään miettien eskaria. Että missä sielä istutaan? Ja onko siellä yhtään tuttuja? Ja kauanko siellä on aikaa syödä? Onko tämänhetkinen reppu liian pieni? Mistähän voisi ostaa uuden? Mistä taksi lähtee? Mitä, jos jännittää? Mistä tietää, minne pitää mennä? Missä siellä enimmäkseen ollaan? Mitä jos ei osaakaan niitä tehtäviä? Näkeekö niitä vanhempia kavereita ulkona?
Lapsi rauhoittui ja tyyntyi juttelemalla. Valmistautumalla henkisesti. Mutta kun juuri olen itselleni yrittänyt opettaa, ettei kaikkea tarvitse etukäteen hahmottaa ja hallita. Toivoisin lapsenkin ajattelevan niin ja lakkaavan murehtimasta. Mutta eihän niin voi sanoa, siis ainakaan pelkästään. Kun hän nyt näköjään on jännittäjä ja mietiskelijä, joka saa mielenrauhan valmistautumisen kautta. Toki sanoin, että ei heidän oleteta etukäteen tietävän mitään ja että heille kyllä kerrotaan kaikki tarpeellinen ajallaan.
Onneksi viikonlopun hääpaikasta löytyi tällainen tilaesittely. Vaihtui "mä en halua tulla" -jankutus innostukseksi. Leikkihuonekin löytyi! Ja hieno katto, ja eläinten päitä! Aikoo hiippailla tarkistamaan, mitä on sen oven takana, minne esittelyohjelma ei antanut mennä. Kuulemma jotain jännittävää ja salaista. Ehkä salakäytävä.
Niin. Vaikka nyt kirjoitan samassa asiayhteydessä itsestäni ja lapsesta, en tarkoita meidän olevan samassa tilanteessa. Vaikka tunteet ovatkin samoja. Luulen vain, että näillä mun omaan käytökseen liittyvillä pohdinnoilla ja lapsen käytöksen herättämillä ajatuksilla (mm. sillä, ettei lapset kontrolloi tunteitaan ja käytöstään lainkaan) on vahva yhteys. Syy, miksi lasten kontrolloimattomuus juuri tällä hetkellä ärsyttää, onkin itsessäni. Ärsyynnyn itsessäni siihen samaan asiaan ja siksi sitä on vaikea sietää lapsiltakaan, vaikka ymmärränkin heiltä sen käytöksen olevan vielä ihan normaalia. Eli ehkä, jos pääsisin yli omasta tarpeestani kontrolloida kaikkea, osaisin suhtautua paremmin lasten hallitsemattomaan käytökseen? Vai?
Hmm.. Tulikohan tästä nyt ihan sekava juttu? Vähän tuntuu siltä. En oikein itsekään ymmärrä toisella lukemalla joka lausetta. En vaan oo varma, onko kyse luetun ymmärtämisessä vai ulosannissa. Tarkkaavaisuus on nimittäin ollut viimeaikoina ihan karmean heikko. Mutta en nyt jaksa virheiden ja väärinymmärrysten pelossa vältellä kaikkea keskustelua. En täällä, enkä livenä. Antakaa anteeksi mahdollinen kömpelyyteni.
Ja hei, loistolomaa niille, joilla se on meneillään, ja joilla kutkuttavasti nurkan takana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti