Hiihtoloma Åressa

(Teksti kirjoitettu reissussa, mutta nettikatkoista johtuen asenettu nettiin vasta kotoa käsin.)

Hiihtolomalla suuntasimme Åreen. Lapsille tämä on toinen kerta täällä, itselleni neljäs. Laskettelusukset mulla on tästä aktiivisesta ååreilusta huolimatta ollut jalassa elämäni aikana yhteensä neljänä päivänä, viimeksi 13 vuotta sitten. Tänäkin vuonna vähän puntaroin, mutta ei, ei kiehdo riittävästi, en uskalla, en näe tarpeellisena. Pelkään alas tulemista ja itseni satuttamista.

Rinteet on silti iso osa mun reissuja täällä! Nautin ilmapiiristä, maisemista, jopa talvesta. Mulle on tullut tutuksi värmestugat ja fika-paikat, ja oon toiminut pulkkajuhtana välinekasseille, hinannut neljävuotiasta rinteessä valjailla ja poiminut väsyneet tauoille. Oon ollut muonittaja ja puettaja. Opetin jopa lapsiani lautailemaan, miten ironista! (Totta kai mr Pii, laskettelumonot jalassa kasvanut mieheni, on laskuopin yliopettajana jälkikasvullemme. Mutta näitä luonnonlahjakkaita lapsiani pystyin minäkin opastamaan ja avustamaan. Tai toimimaan oppimisen tukijana, noin ehkä parhaiten ilmaistuna.) Oon siis tykännyt. Oon jopa tehnyt jotain sellaista, mitä kukaan muu seurueemme årekonkareista ei täällä ole koskaan tehnyt: löytänyt hiihtoladut, maksanut päästäkseni niille (!), ja tehnyt hiihtolenkin tunturissa (peläten pienimpiäkin alamäkiä).

Ainoat, mitä en ole täällä suostunut tekemään, on laskettelu ja autolla ajo.

Rillit huurussa. Eikun jäässä.

Tältä vuodelta vielä muistiin itselle:

9-vuotias laskee sujuvasti mistä vaan. Selaa rinnekarttoja, suunnittelee reittejä, muistuttaa isää ottamaan kuvia hienoista paikoista ja haluaa saada lumen pöllyämään. Nauttii täysillä, joskin välillä tunteen palo vyöryy yli.

7-vuotias on myös taitava ja laskee sujuvasti isot mäet. Välillä vähän jännittää ja väsyy veljeään nopeammin. Malttaa jäädä välillä rinteestä poiskin. Innostui lautailusta ja haluaisi oman laudan.

4-vuotias laski jo pitkiä ja hurjiakin laskuja ilman valjaita. Mutkittelee hienosti ja auraa tarvittaessa. Itse haluaisin sen tulevan alas vain valjaissa, kun kasvoilta paistaa ajoittain keskittymättömyys. On yleensä myöntynyt hyvin jäämään välillä pois mäistä, että isommat pääsevät seikkailemaan muualle. Viihtyy hyvin myös liukuhihnaminimäissä. Oppi käyttämään itse sompahissiä ja laittamaan kypärän, (melkein) monot ja sukset jalkaan!

Ajatusten tutut kehät

Uuvahdan ja nuupahdan työtaakkojen alle. Henkisten ja konkreettisten. Hiihtoloma saisi olla pidempi ja siihen olisi kiva lipua hellemmin. Nyt mennään ympäripyöreillä jo toista viikkoa ja tappiin asti vedetään kiihtyvällä vauhdilla.

Mutta voi ihme, että oon siitäkin huolimatta nauttinut tällä viikolla! Siinä samalla, kun kuumeisesti mietin, missä sitä mahdan ja haluan olla ensi syksynä. Ja samalla, kun sitäkin mietin, riittävätkö voimat edes kesäkuuhun asti. Silti on niin ihanaa huomata, että ympän kokeessa ovat osanneet vastata niin kuin piti, ja alkavat jo muistaa, mitä ovat konjunktiot. Kuinka osaan antaa koristunnilla taitavillekin pelaajille vinkkejä siitä, miten pallo lähtee tarkemmin kohti koria. Ja kuvistunnilla kuuntelevat ja seuraavat korva tarkkana, kuinka akryylimaalien kanssa kannattaa toimia ja kuinka kaikki haluavat lopulta tehdä mallini mukaan, vaikka annoin vapaat kädet. Nautin olla laumanjohtaja. Nautin olla opettaja. Mutta olisiko viisaampaa olla välillä tai lopulta jotain muuta? Kun se ottaa niin hirvittävän paljon, kaiken, ainakin tällä hetkellä.

Aina samat pohdinnot... Vahvistuuko kutsumus vai kutsuuko jokin uusi suunta? Vai jäänkö leijumaan tähän kohtaloon vain siksi, etten keksi muuta?

Tämä tuskin on viimeinen kerta, kun tätä ääneen pohdin. Koska mikään tuskin äkkiä itsestään ja yrittämättä muuttuu, ja koska tasapainoilua se on varmasti ihan jokaisella tätä työtä tekevällä muutenkin.

En ollut tyytyväinen duuniselfieen (ylhäällä).
Yritin ottaa uuden, mutta puhelin kaatui ja sain vain tämän hassun vinksahduksen.
Se kuvastaakin lopulta ihan hyvin työtunnetilojani:
Sekavaa, värikästä, vinksahtanutta, mutta jotenkin kiehtovaa silti.

Pastelliraitapaitamekko

Neuloin keskimmäiselle paidan. Tai ajatuksella, että se voisi jonain päivänä olla tunika tai paita, ja tänään melkein mekko.

Hihojen tasaraitaisuus jäi sikseen, kun tajusin, että pitää ostaa kaikkia värejä lisää, ja niinpä niistä tuli kompromissin väriset ja langat tuli käyttöön viimeistä senttiä myöten. Eikä tietenkään mitään höyrytyksiä ja silotuksia, (tai edes oikomisia kuvia varten) vaan käyttöön heti!

Innovaationi oli neuloa resorin reuna aaltoilevaksi. Ajattelin, ettei se kääntyisi yhtä helposti, kuin suoraan resorista sileäksi vaihtuva neulos. Tuli mun mielestä kivan näköinen, joskaan ei täysin "kääntyilemätön" tämäkään ole. Parempi kuitenkin, kuin tavallinen. Ja mun mielestä visuaalisesti aika kiva!

"Kiehauta vesi ja sitten käännä levy pois päältä."

Viikko alkoi vähän tylysti. Tai lempeästi. Näkökulmasta riippuen. Selkä jumahti sunnuntaina kipeäksi kipsiksi. Kun maanantaina yritin pukea vaatteita päälle työpäivää varten ja tajusin, ettei jalka nouse, niin on aika jäädä kotiin. Eli tavallaan leppeää olla kaksi päivää toipilaana, mutta tietysti kurjaa kipuilla ja stressata töitä kotoa käsin.

Samalla huomasin, että hiljaisessa talossa mulla oli mukanani melkoinen ajatusten sekamelska. Ihan kuin ne olisivat odottaneet kamelin selän katkeamista ja nyt tilaisuuden tullen hyökkäsivät valtaamaan pelikentän.

Oon viimeviikolla laittanut kuvia albumiin. Vuosilta 2016 ja 2017. Ajalta, jolloin meidän perhekunta oli koskematon ja autaan tietämätön tulevasta. Aina kuvia laitettuani huomasin olevani kauhean kiukkuinen. En ole surutyössäni osannut (ainakaan vielä) olla vihainen siitä, että miksi näin kävi. Olen kuvitellut hyväksyneeni asiat. Surun ja ikävän siedän, ne ovat pehmeitä, rakkaudellisia tunteita. Mutta nyt sitten ihan yllättäen nouseekin viha. Viha sitä ajatusta kohtaan, että perhe on mennyt sekaisin ja rikki. Me ollaan kaikki muututtu. Meidän välille on pakotettu vaikeita asioita ja vaikeita tunteita. Tragedia on määrittänyt meitä. Siitä tunnen vihaisuutta ja epäreiluutta.

Sanon sen ääneen, koska yritän hyväksyä sen, että tunnen niin. Enkä siis tietenkään tunne vihaa perheenjäseniäni kohtaan, tietenkään, jos nyt joku luuli niin. Vaan vihaa tätä ei-pyydettyä muutosta kohtaan. Olen kai ollut surutyössäni kuin hitaasti lämpiävä keitinvesi. Hiljalleen vesi on lähtenyt kuumenemaan ja pohjasta on alkanut nousta pientä kuplaa. Ensin kiehahteli pari kuplaa pintaan asti. Ja nyt yhtäkkiä ryöpsähtelee kunnolla. Haluan ajatella niin, että nyt, kun ne tunteet pääsevät poksahtelemaan pinnalla, voin kääntää levyn pois päältä ja todeta tehtävän suoritetuksi. En halua antaa jäädä kiehumaan, ettei pala pohjaan. Siksi sanon sen ääneen. Jos se kääntäisi levyn pois päältä. Se, että myönnän olevani ajoittain myös vihainen tästä. Kyllä tästä hyvä teevesi vielä saadaan.

Viimeksi puhuin täällä ilosta. En koe olevani jossain hallitsemattomassa tunteiden vuoristoradassa, vaan paremminkin niin, että tässä nyt on kaiken mukavan keskellä yksi vaivainen (joskin yllättävä) kiehuva kattila. Ja nyt kiehahdettuani pyrin taas keskittymään siihen iloon ja positiivisuuteen. Varsinkin, kun huomenna porhallan taas töihin, se tulee tarpeeseen. Ehkä tuli tarpeeseen myös tämä kamelin selän katkeaminen, kun oli noita oloja ja ajatuksia sieltä tuloillaan? Mutta nyt taas ilolla ja valolla kohti kevään haasteita. Lisää kauniita asioita ja iloisia hetkiä kalenteriin, niin kattila ei varasta koko showta.

Kuvissa yksi kaunis ja iloinen asia: värityskuva, jonka sain pienimmältä siskolta joululahjaksi. Siitä tuli tosi kiva ja oli hauska maalailla numeroituja miniruutuja määrätyillä väreillä. Ihana aivotonta!

No nyt sujuu jo!

Iloa on ollut. Ilo siis sujuu, jos otsikkoa ihmettelit. Olen olllut melko kattavasti iloinen ja tyytyväinen elämääni ja kehtaanpa sanoa, että myös itseeni! Olen iloinnut muiden (ja siis myös itseni) muassa näistä asioista:

- Oppilaiden kanssa keksityistä projekteista, jotka ovat onnistuneet hienosti  ja tuottaneet toivomiammme yhteenkuuluvuuden ja ilon tuntemuksia.

- Omista ajatuksista ja ideoista, joita pulppuaa, ja joita ilokseni ehdin toteuttaakin! Neulon, piirrän, laitan kuvia albumiin ja suunnittelen paljon muutakin. Rönsyilen ja kuplin silleen kivan kevyesti.

- Hulahulavanteesta, jota olen oppinut pyörittämään myös väärään suuntaan! Koitapa ite!

- Hulluttelusta esikoisen enkun läksyjen kanssa. Ihanaa, kun nauretaan yhteisessä hepulissa, vaikka hauskuus sitten tulikin siitä, että sanat muistui koko ajan mieleen väärin ja lauseista tuli hulluja.

- On ollut ihanaa opettaa oppilaille uusia asioita, kuten Eurooppaa, verbien aika- ja persoonamuotoja ja matikassa allekkain jakamista.

- Mistä puheen ollen oon iloinnut hämmentävästä huomiosta, jota sain, kun julkaisin opetusvideon juutuubissa ja video (kaikessa totaalisessa tylsyydessään) on levinnyt paitsi oppilaiden kesken, myös opettajanhuoneeseen. Jostain kumman syystä nautin hirveästi siitä, että kustannuksellani vitsaillaan lempeästi. Se on paras osoitus siitä, että mun luonteeni ja minut on ymmärretty. Sillä juuri niin toivon, että mua kohdellaan: Lempeästi ja ihan pelkällä hyvällä vähän vittuillaan. Myös miehelleni kiitos kaikesta sellaisesta tässä kohtaa.

- Meillä oli ihan huippuviikonloppu, kun käytiin isomummolassa ja yövyttiin siinä lähellä kylpylähotellissa. Tutustuttiin uusiin maisemiin ja kohteisiin ja lilluttiin perheellä altaissa. Ihana miniloma!

- Tytärten kuoroharrastuksesta ja siitä palosta, mikä heidän silmissään loisti ja poskillaan hehkui jo ensimmäisissä harkoissa.

- Mun luokasta ja työyhteisöstä ja siitä, millaisen myllyn läpi  olen heidän kanssaan saanut kulkea. Ammatillinen itsetuntoni on vahvistunut, ja koen usein tietäväni, mitä teen ja mitä halua(isi)n tehdä.

- Neuloin tuon kuvissa näkyvän napapaidan. Lankoja jäi yli muista jutuista, ja niistä sattui putkahtamaan tällä kertaa juuri tuollainen lyhkäinen raitailottelu.

- Arviointikeskustelut on ohi ja mieli kiitää kumman nopeasti kevään suunnitelmiin ja käy erikoisen usein jo ihan suorastaan kesässä. Kesä kutkuttaa jo!

- Mulla on oikeasti usein aika hyvä mieli, ja se tuntuu kivalta sanoa ääneen. 

Mitenkäs tämä "iloa"-vaihe lähti käyntiin...?

Aloitin äsken pitkähkön postauksen silleen "vali vali vali"

ja jatkoin seuraavassa kappaleessa vielä "vali vali vili vali vuli vili vali".

Ja sen perään kirjoitin parin rivin verran "vali vali vaaaali vilivalivilivili"

ja sitten vielä "hansvilivili hansvalivali" ja loppuun vähän "hulivili hulahula" ja sitten mulla jo onneksi olikin ihan hauskaa taas.

Kyllä se tästä. Uusi, iloisempi (ajoittain varmasti tekopirteä) elämä. Hihhei! Huomasin tämän kaiken ilosteluni lomassa osaavani neuloa ja hulata yhtäaikaisesti. Öitä!

Iloa!

Oon nyt monella elämän osa-alueella törmännyt teemaan "ilo" ja havaintoon sen ajoittaisesta kaipuusta ja puutteesta. Ollaan elämäntilannekaimojen kanssa pohdittu, miten perhe-elämän tuiskeessa helposti ilo ja huumori loppuu ja haihtuu, kun arki ja rasittavat perhe-elämän vaiheet ja hetket painavat päälle. On uhmaa ja riitaa ja rumbaa. Ja isompiakin murheita välillä. Monesti parisuhdekin on työpäivän jälkeen aika lailla vain kotityövastuulla pallottelua ja niiden lomassa korkeintaan (onneksi nykyään myös) aikuisten vuorottelevia harrastusmenoja.

Tänään olin luennolla, jossa sivuttiin aihetta myös työmaailman ja työstressin / -uupumuksen näkökulmasta. Kun ilo ja huumori katoavat ja tilalle tulee kyynistä, ilotonta suorittamista. Näin on työnkin suhteen usein, myös omalla kohdallani. Työkyky ja työssä jaksaminen kärsivät.

Sama juttu käy lasten kanssa usein. Kireänä sitä päästää herkimmin ulos ne mäkätykset ja "ettekö te joskus voisi" ja "ainako pitää nönnönnöö" -litaniat, jotka tietää jo sanoessaan turhiksi sanoa, varsinkaan noilla "aina" ja "joskus" -sanoilla. Isommat lapset antavat toistuvasti palautetta, että "äiti vain valittaa", ja tottahan se taitaa olla. Ei tosin ainoa totuus, mutta tarpeeksi totta, jotta ovat oikeutettuja sitä harmittelemaan.

Tämä sama ongelma tulee vastaan mua tällä hetkellä oikeastaan kaikilla kuviteltavissa olevilla elämän alueilla. Oon tätä pohtinut joitain viikkoja aktiivisesti ja ajatellut, että tästä oivalluksesta voisi löytyä avaimia paitsi ajoittaisiin perhe- ja parisuhdeankeuksiin ja työssä jaksamiseen, myös luokkahuoneessa kohtaamiini ongelmiin.

Luulen, että ensimmäinen askel olisi se, että kaivan tämän kadonneen puolen esiin itsestäni. Haluaisin löytää sielun sopukoista sen höntin, joka hassuttelee estottomasti, fiilistelee häpeilemättä ja haaveilee saavuttamattomia (pienenä olin siinä hyvä! Haaveilin pähkähulluja, enkä edes halunnut niitä saavuttaa. Oli vain kiva mielikuvitella!). Vinkkejä, miten värikäs, spontaani ilo voisi ottaa elämässä enemmän pinta-alaa? Mua kutkuttaa valtavasti ajatus tällaisesta muutoksesta. Haluaisin olla taas undulaatti, kun vuosikaudet on pitänyt lentää petolinnun elkein, että selviää elämästä. Viitaten siis uneeni, jonka pari vuotta sitten näin, ja joka on alkanut kuiskia viimeaikoina korvaani. Olisi mun mielestä undulaattien aika, vai mitä?