Hullun hommaa

Kuva perjantai-iltapäivältä, kun oppituntien päätteeksi olen levittänyt tarkistamani kirjat, kokeet, päässälaskukokeet ja vääntämäni sanalliset arvioinnit kuluvalta syksyltä. En todellakaan tiedä, olisiko tarpeen tai järkevää teettää itsellään tätä kaikkea, vaikka se hyödylliseltä tuntuukin. Tässä työssä tulee vain tehtyä niin paljon muiden vaatimuksesta kaikkea vähemmän hyödyllistä, että katoaa kyky pysyä pointissa ja toisaalta unohtuu kiireessä ja väsyssä (tai nynnyydessä) kritisoida pointittomuutta... Veikkaan, että oikeasti jäin työmaalle ihan vain siksikin, että tarvitsin tunnin hiljaisuutta ennen kotiin menemistä. Ja luulen myös, että osittain tein tuon kaiken itseäni varten: paitsi, että tarvitsin rauhaa, niin tein MIELESTÄNI tärkeää ja hyödyllistä työtä. Kerrankin.

Olen julkaissut syksyn aikana muutaman postauksen työkuulumisistani ja opena jaksamisesta. Huhhuh. En kyllä tiedä, millä ilveellä aion tästä vuodesta selvitä, kun jo nyt on stressitasot ääriasennossa. En tiedä, mitä kaikkea saisin työstäni ääneen sanoa, mutta sanon silti, että ei ole helppoa tästä opettajan työstä viimevuosien uudistusten myötä tehty. Tuntuu, että oppilasaineksen kanssa vielä pärjäisin (vaikken siitäkään tietenkään aina ihan varma ole), mutta ne muut vaatimukset ovat jotain, mihin en ole halukas ja kykenevä sitoutumaan. Varsinkaan, kun se tapahtuu tuon luokassa tehtävän työn kustannuksella. Tietenkin, koska vuorokaudesta vain yksinkertaisesti loppuu tunnit (ja itseltä paukut). Ja toki siinä, missä tuo "muu lisätyö" verottaa luokalta, se vie myös perheeltä. Onneksi, kuten joka kerta tänä syksynä aiheesta puhuessani olen sanonut, on meillä toinen aikuinen tänä vuonna liikenteessä kevyemmällä kuormalla. Kiitollisena siitä tunnen kuitenkin jatkuvaa syyllisyyttä oman osuuteni jäämisestä niin marginaaliseksi täällä kotona.

Ei ole helppoa, ei. En oikeasti tiedä, kuka ihme haluaa tulevaisuudessa vapaaehtoisesti tehdä opettajan työtä, jos "se muu" siinä opettamisen ympärillä on tällaista. En ihan oikeasti usko, että juuri kukaan.

Miettikää sitä.

Oikeasti.

Anteeksi, että valitan. Vielä on pari asiaa (jopa kesä- ja heinäkuun lisäksi), joiden takia pidän työstäni. Mutta. Mutta silti, tämä ei ole huteran ja epävarman ihmisen hommaa, ja minä kyllä itseni miellän sellaiseksi...

(Sanokaa suoraan, jos olisi viisaampaa poistaa tällainen mielipide julkisesta jaosta.)

Mun väri, sun väri?

Kaverilla oli Facebookissa kysymys, että mikä väri hänestä tulee muille mieleen. Itse puen ajatuksia usein väreiksi, ja mullakin tuli hänestä vahva mielikuva. Hassua oli, että todella monella oli keskenään sama väri hänestä mielessä, tosin eri, kuin mulla.

Kiertoviestityyppisessä päivityksessä tietenkin luki, että pitäisi itsekin julkaista sama teksti omassa feedissä, mutta enhän mä uskaltanut asettua huomioitavaksi Facebookissa. Mulla on sellaiseen toimintaan tämä oma mestani, jossa saan esiintyä niin paljon, kuin haluan, ja jossa tiedän mahdollisten katsojien tulevaan katselemaan juurikin mun juttuja. Eli kysymys siis Facebookin sijaan täällä: minkä värinen minä mielestäsi olen?

Mulla itsellän on ajatus siitä, mitä te ehkä sanotte, ja myös siitä, miten itse itseni väritän. Mutta mulla on mielipide myös teistä. Kuvittelin mielessäni, että tehtyäni tämän postauksen alan käydä kommenteissa keskustelua myös niistä teidän väreistänne. Tätä varten tein pienen väripaletin, josta voin sitten teille poimia, kun kysytte, että  miltä te mielestäni näytätte. Eli ei muuta kuin vastaamaan ja kysymään!

Pieni koru, suuria ajatuksia

Kun olin pieni, äidilläni oli kultainen Usko toivo rakkaus -koru, jota usein ihastelin ja hypistelin. Pyysin itselleni samanlaista. En muista sanatarkasti, mitä äiti puolihuolimattomasti vastasi, vai kertoiko ehkä saaneensa sen isältä joskus lahjaksi, mutta lapsen mieli käänsi vastauksen sanoiksi "Saat sellaisen sitten joskus lahjaksi tulevalta poikaystävältäsi".

No, tulevat poikaystäväni eivät varmaankaan olleet tällaisesta käytännöstä kuulleetkaan, ja tietenkin jäin ilman korua. Varmaan olisi kannattanut vihjata toiveesta? Ja vaikka totta kai äkkiä jo ymmärsin, että ajatukseni oli virheellinen ja hassu, en osannut siitä irtikään pyrkiä. Monet kerrat olen ajatellut, että "Oih, nätti koru, ostaisipa minunkin poikaystäväni mulle joskus tuollaisen".

Tänään lähtiessäni koruliikkeestä silmiin osui pienen pieni riipus alelaarissa, ja tajusin, että nythän muuten juurikin ostan sen siitä itselleni. Muistuttamaan juurista, arvoista ja uskosta.

Koko päivän olen nyt miettinyt: Usko, toivo ja rakkaus. Ja oudosti koko ajan käskymuotoina. Usko ja toivo. En minä ennen ole sitä noin ajatellut tai päässäni kuullut. Mutta tänään se on kuiskinut niin: Heidi muista: Usko! Ja toivo! Mutta rakkaus on jotain muuta, kuin teko, johon voi käskeä. Se on niistä suurin.

Tänään on ollut hyvä päivä. Töistä lähdin leveästi hymyillen, lämpö riiviöluokkaani kohtaan läikkyi lempeänä metelin väleissä. Hymy tarttui pitkin päivää naamasta toiseen. Uskon ja toivon, että väsyneeestä alusta huolimatta vuodesta tulee hyvä. Koska rakkaus on suurin.

...Luulin myös ala-asteikäisenä, että musta ei voisi tulla eläinlääkäriä, kun en ollut päättänyt sitä jo kuusivuotiaana. Että äiti, mitähän te mulle todellisuudessa ootte sanoneet, kun näin olen ajatellut? Ja mitäköhän omat lapseni alkavat ajatella näinä hetkinä ihan hullusti?

Yhtä vuoristorataa...

Tämä töiden aloitus on ollut kyllä kauheinta hetkeen. En oikein tiedä, mitä kuvittelin, kun ajattelin tämän lähtevän kivuttomasti ja rennosti käyntiin. Ei. Olen joutunut käymään ihan äärimmillä rajoillani hermojen suhteen jo heti aluksi. Kävi vähän kuin kuvan Junkerissa toissa viikonloppuna: nollasta sataan välittömästi ja kohta jo keikutaan pää alas päin pilvissä ja täysiä alas. Tänään on sentään ollut leppoisampi päivä, ja olen kyennyt ennakoimaan mutkat ja valmistautunut niihin alkurytinää paremmin.

Toivottavasti lukuvuosi on, toisin kuin Junker, välillä vähän tasaisempaa ja rauhallisempaakin. Ja toivottavasti selviän lukuvuodesta, toisin kuin Junkerista, ilman selkäsärkyä, jonka takia en viitsinyt siihen enää toistamiseen mennä. Tosin kyllä olen vähän sitäkin pohtinut, että JOS en tähän junkerinkaltaiseen lukuvuoteen esimerkiksi ensivuonna heittäytyisi, niin mihinkäs sitten? Hmm... Kutkuttava ajatus...

Mutta täällä ollaan, keikutaan menossa, ja yritetään selviytyä loppuun asti, vaikka jo ekassa mutkassa lipsahti voimasana ja meinasi taju lähteä.

Hmm... Ajatukset lähtevät harhailemaan, ehkä niihin vaihtoehtoisiin huvipuistolaitteisiin, enkä saa nasevaa lopetusta kasaan. Nappaan siis tämänpäiväisen jälkiruokapöydässä kuulemani seitsemänvuotiaan reippaan loppukaneetin, jota tehostettiin uljaalla maljannostoliikkeellä ja japanilaisella kiitoskumarrusella: "Kippis, ja kiitos kirkon väelle!"

Kippis, ja kiitos kirkon väelle! Palataan!

Töissä taas

Syyslukukausi on alkanut. Lomailin poikkeuksellisen rennosti tappiin saakka, enkä alkanut pyörittää koulujuttuja päässäni yhtään ennen ensimmäisiä VESO-päiviä. Ajattelin, että tämä menee hyvin näin.

No, ensimmäinen viikko oli sitten märkä rätti kasvoille. Semmoinen, että "Hei ope, tästä me taas tälläkin kertaa aloitetaan!" Ihania nuo koululaiset ovat, ja jälleennäkeminen oli tietenkin mukava, mutta työn määrä ja naruista pitämisen hankaluus muistui elävästi mieleen vasta nyt. Ei muuta kuin liekoja virittelemään sopiville kireyksille ja toivomaan, että rutiini löytyisi äkkiä ja työ alkaisi tuntua mukavan mielekkäältä. Puhun nyt varmaankin ennen kaikkea itsestäni ja siitä, miten munkin täytyy löytää itsestäni taas oikeat säädöt, jotta touhu saadaan sellaiselle mallille, että voidaan puhua opiskelusta ja oppimisesta...

Tämän viikonlopun olen ollut ihan ihan IHAN poikki. Varmaan kolmesta kohtaa katki. Mutta ehkä se tästä. Liimataan ja teipataan ope kuntoon ja homma jatkuu.

Lapsilla on alkanut syksy hyvin. Ekaluokkalainen on ollut rohkea, reipas ja jopa riehakas koululainen (ei ilmeisesti sentään luokassa kuitenkaan) ja vinkui jo lauantaina takaisin. Kolmasluokkalainen on ihmeellisen iso ja luotettava, pyöräilee kouluun ja tulee olemaan joitain aikoja yksin kotonakin. Pienintä on vähän itkettänyt hoitoon meno, mutta iltapäivisin on kertonut, että on ollut kivaa. Ja sitten se perheen toinen iso ihminen mun lisäkseni: Hänellä on toivomansalainen 80-prosenttinen työaika ja löysä lukujärjestys. Koska naista voi sanoa palomieheksi tai esimieheksi, niin miestä varmaan voi sanoa kodinhengettäreksi (kun "kodinhenki" ei jotenkin ilmaise sitä, mitä yritän sanoa). Mr Pii saa ottaa nyt tällaisen roolin, ja uskon, että hän siitä tulee nauttimaan. Mikä varmasti vaikuttaa positiivisesti koko perheemme tulevaan lukuvuoteen ja voimavaroihin. Itse aion yrittää sinnikkäästi pitää työssäolotuntini kohtuullisina ja tulla kotiin (toisin kuin tällä viikolla) ennen viittä tai puoli kuutta...

Siihen lätsähdin miettimään tulevia kuukausia.
Ja eiks upea ämpäriamppeliasetelma!

Peukaloni on alkanut vähän vihertää!

Siinä, missä lapset nimittävät kukkapenkkejäni "pusikoiksi", olen itsekin naureskellut viherpeukalon puutteelleni, mutta annetaan nyt vähän armoa! Kännykän kuvagalleria on nimittäin täynnä ihania kuvia puutarhastani tämän kesän ajalta! On totta, etten ole kuvannut pusikkoja, vaan kukoistavimpia yksityiskohtia, mutta viis kokonaisuudesta. Yksityiskohdistakin voi iloita. Tässä itselle muistiin kesän 2019 kukkaloisto:

Ensimmäiset kukat hankin jo huhtikuussa, alppiruusu ja pelargoniat. Peittelin niitä hellästi yöpakkasilta.

Pihassamme kukkii kerrottu valkovuokko!

Parivuotias syreeni teki tänä vuonna ensimmäiset kukkansa.
Pienestä koostaan huolimatta ihana tuoksu valtasi koko takapihan!

Lisää kerrottuja valkovuokkoja.

Tämä lienee tulikellukka?

Ainokainen pionini kukki aika rumasti. Tästä kulmasta näyttää ihan söpöltä.

Apilapelto omenapuun alla näyttää ihan pudonneilta omenankukilta.

Kylvin kukkalaatikkoon liljan, freesian ja kallan sipuleita. Kaikki itävät hienosti.

Palavarakkaus selvisi siirrosta terassin alta kukkapenkkiin. Tai juurikin sinne "pusikkoon".

Sain oppilaalta daalian. Se on koko kesän tehnyt reippaasti uutta kukkaa!

Huhtikuiset pelargoniat ovat kukkineet koko kesän ihanasti!

Terassille halusin keltaista. Krysanteemi jaksaa paahdetta hyvin.

Ensimmäinen kukkaan puhjennut itse kylvetty freesia!

Myös maljaköynnös on jaksanut tehdä helteessä koko kesän uutta kukkaa!

Seuraava freesiavauvani ilmestyi valkoisena.

Myös krysanteemit nauttivat olostaan paahteisella paikalla!

Oi, edelleen uusia sävyjä freesioista! Oon aivan myyty näille!

Nuhjaantuneet kukinnot olen viskannut metsään, niin kuin luontokin tekisi.
Näyttävät sitä paitsi hauskoilta siellä!

Risupusikosta puskee pinkki lilja, yhtään en muista sen istuttamisen taustoja.

Ja freesioiden väriloisto täydentyy entisestään!

Kahdet synttärit

Kaikkien lastemme synttäreitä vietetään kesällä. Kesä- heinä- ja elokuussa. Koska kutsuvieraslista on monilta osin joka juhlissa sama, ollaan toisinaan yhdistetty juhlia. Tänä vuonna ehdotin lapsille, että juhlittaisiin kahta isompaa yhteissynttärein. Ei käynyt heille.

No, minä olen äiti, joka kuitenkin toisinaan päättää vastoin lasten tahtoa, mutta yritän kyllä saada kuvion heillekin mieleiseksi. Niinpä löytyi huvittava kompromissi: Isoveljen 9-vuotissynttärit juhlittiin takapihalla ja Keskisiskon 7-vuotissynttärit keittiössä. Kummallekin oli omat kattaukset, kummallekin laulettiin vuorollaan ja vieraat juhlistivat omaa kummilastaan tai halutessaan molempia, sopivassa suhteessa.

Sää oli suotuisa ja monikäyttöinen takapihamme palveli hyvin. Tytön juhlissa värjättiin hiusliiduilla hiuksia ja tehtiin hattaraa. Pojan juhliin lämmitettiin sauna ja sai paistaa vohveleita.

Molemmat olivat tyytyväisiä päivään ja itsellekin jäi ihanan höttöinen mieli, vaikka osittain pää oli pehmeänä helteenkin takia.

Poika toivoi traktorikakkua. Olin vähän luova ratkaisussani:
Tulikin traktoriasetelma. Kynttilät viritettiin "piippuriviksi konepellille".