Kun olin pieni, äidilläni oli kultainen Usko toivo rakkaus -koru, jota usein ihastelin ja hypistelin. Pyysin itselleni samanlaista. En muista sanatarkasti, mitä äiti puolihuolimattomasti vastasi, vai kertoiko ehkä saaneensa sen isältä joskus lahjaksi, mutta lapsen mieli käänsi vastauksen sanoiksi "Saat sellaisen sitten joskus lahjaksi tulevalta poikaystävältäsi".
No, tulevat poikaystäväni eivät varmaankaan olleet tällaisesta käytännöstä kuulleetkaan, ja tietenkin jäin ilman korua. Varmaan olisi kannattanut vihjata toiveesta? Ja vaikka totta kai äkkiä jo ymmärsin, että ajatukseni oli virheellinen ja hassu, en osannut siitä irtikään pyrkiä. Monet kerrat olen ajatellut, että "Oih, nätti koru, ostaisipa minunkin poikaystäväni mulle joskus tuollaisen".
Tänään lähtiessäni koruliikkeestä silmiin osui pienen pieni riipus alelaarissa, ja tajusin, että nythän muuten juurikin ostan sen siitä itselleni. Muistuttamaan juurista, arvoista ja uskosta.
Koko päivän olen nyt miettinyt: Usko, toivo ja rakkaus. Ja oudosti koko ajan käskymuotoina. Usko ja toivo. En minä ennen ole sitä noin ajatellut tai päässäni kuullut. Mutta tänään se on kuiskinut niin: Heidi muista: Usko! Ja toivo! Mutta rakkaus on jotain muuta, kuin teko, johon voi käskeä. Se on niistä suurin.
Tänään on ollut hyvä päivä. Töistä lähdin leveästi hymyillen, lämpö riiviöluokkaani kohtaan läikkyi lempeänä metelin väleissä. Hymy tarttui pitkin päivää naamasta toiseen. Uskon ja toivon, että väsyneeestä alusta huolimatta vuodesta tulee hyvä. Koska rakkaus on suurin.
...Luulin myös ala-asteikäisenä, että musta ei voisi tulla eläinlääkäriä, kun en ollut päättänyt sitä jo kuusivuotiaana. Että äiti, mitähän te mulle todellisuudessa ootte sanoneet, kun näin olen ajatellut? Ja mitäköhän omat lapseni alkavat ajatella näinä hetkinä ihan hullusti?
Ihana historia sun uudella korulla! Luin vinotetut kohdat itselleni :) Lempeää jatkoa!
VastaaPoistaOi, onpa kiva, että se kuiskailu kuuluu sulle asti! :) Lempeää jatkoa myös!
VastaaPoista