Hellemekko

Kukkakankaasta piti tulla kesähousut, mutta juuri ennen kankaan leikkaamista päätinkin tehdä jotain, mikä ei yhtä varmasti näyttäisi hetken kuluttua ihan vanhanaikaiselta. Seuraavassa hetkessä jo leikkasinkin silmämääräisesti yksinkertaista hellemekkoa, jota olen ollut vailla. Ommellessa muistin eilen virkkaamani paidan kauluksen, ja päätinkin sovittaa sitä tähän. Sopi. Ihana, jee! Tuli kepeä, rento mekko. On niin ihanaa onnistua tekemään jotain sellaista, mistä olisi kaupassakin valmis maksamaan oikeasti rahaa!

Kuvissa keveys ei nyt pääse oikeuksiinsa ja enemmän kuin livenä, se kuvissa näyttää kaipaavan kapeaa kangasnyöriä vyötärölle. Saas nähdä, tuleeko sellaista vai ei, mutta helteisiin olen vihdoin valmis NYT.

Vinkkejä ja vihaisuutta

Pariin hyvään vinkkiin olen lähiviikkoina törmännyt:

1. Ripsivärikerroksen päälle talkkia (tai puuteria tai luomiväriä) ja vielä uusi kerros ripsiväriä. Tuli pitkät ja muhkeat räpsyttimet, en olisi uskonut. Isoveli kysyi vähän ennen nukahtamistaan, että miksei Sisko voi vielä käyttää ripsiväriä. Öö...? (Kuvissa nämä mun ripsuttimet. Eron huomaavat todennäköisesti vain ne, jotka tietävät, että mulla on millin mittaiset onnettomat silmäkarvat.)

2. Keinokuituisesta mekosta katoaa vartaloa nuoleva sähköisyys, kun rasvaa kevyesti kätensä (siis ei mitenkään märiksi) ja hipsuttaa käsillä mekon sisäpintaa. Uskomatonta tämäkin, mutta yhtään ei enää rätissyt mekko, eikä liimautunut jalkoihin.

3. Löötelin palikat. Lukija vinkkasi Fröbelin palikoita lapsille kuunneltavaksi. Ihan parasta! Itse viihdyn laulamalla mukana (tosin molemmat lapset yrittävät kieltää) ja seuraamalla, kun pienempi jammaa ja tekee käsiliikkeitä ja isompi hihittää. Autot vanhanaikaiset ja Leijonanmetsästys on ihan suosikit. (Pojan myös. Heh.)

Sen sijaan edelleen kaipaisin vinkkejä hermojeni kurissa pitämiseen. Älytöntä, ettei tämä suutari oo kotona kovinkaan kärsivällinen, kun pitäisi opettaa jännityksissään kiukuttelevaa Omaa Poikaa lähtemään itse pyörällä liikkeelle tai kun jotenkin aikuismaisesti ja kypsästi pitäisi saada se sisälle ulkoleikkien jälkeen. Ettei se nyt sikäli oo ihme, että sekin niitä tunteitaan estoitta näyttää, kun taidan näyttää itsekin... Jooh...

Mutta edistyksenä koen, että uskallan ärähtää tuossa omassa pihassa. Että olen inhimillinen, ärsyyntyvä, ja välillä surkean epäjohdonmukainen äiti. Muuten räjähtäisin piilossa, ja se on huono juttu. Tiedän nimittäin.

Kesäloimutusta takapihalla

Kesälomafiilis saavutettiin yllättävän äkkiä. Kaikki saivat hoidettua kiukuttelunsa päiväuniin mennessä, ja niiden jälkeen alkoi aurinko hiljalleen paistaa jokaiseen risukasaan.

Valitsen aina puutarhatyöt sen perusteella, mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan, enkä siis minkäänlaisessa tärkeys- tai hyödyllisyysjärjestyksessä. Taannoin tällainen puuha, kuusenkerkkien poimiminen, johti koko päivän mittaiseen hauskaan projektiin siirappikeitosten kanssa. Tämänpäiväinen puuhani, nuotiopaikkaan kertyneiden käpyjen ja roskien polttaminen, johti loimulohi-inspiraatioon ja kesäpiknikkiin takapihalla. Maistui kaikille, sekä lohi, että itse piknik.

Pienimmäisemme on tosin paljastunut pitkävihaiseksi. Aamulla iskän kiukkuinen "Ei!" loukkasi syvästi ja sai aikaan sen, että pitkin päivää isän kiellot (ja välillä jopa katseet) väänsivät veistä haavassa. Yhdenkin kerran likka marssi kiukkuisena heinikkoon ja istahti mättäälle mököttämään (bongaa kuva). Hassu nainen.

Harmi, kun oon päättänyt julkaista muun perheen naamoitta, ilmeet olisivat olleet ihan parhaita! Sotkua, naurua, itkua ja pyllähdyksiä. Hilpeä ilta, joka päättyi veljen jalomieliseen tarjoukseen pestä siskon kädet vesiletkulla. Veljestä on tullut ihkaoikea Isoveli, joka surutta räkättäen kasteli hyväuskoisen Siskon. Ja Siskosta on tullut ihkaoikea Pikkusisko, joka ensijärkytyksen jälkeen kikatti katketakseen, eikä vielä likomärkänäkään olisi halunnut lopettaa.

Pakko laittaa tämmöinen valtava kuvapläjäys. Pahoittelen, jos tökkii. Mut haluan näyttää ja hihkua, kuinka kivasti ja värikkäästi meidän loma tuolla takapihalla alkoi.

Haikea, ihana juhlapäivä

Jo joutui armas aika ja haikea ihana juhlapäivä! Vakuuttelin koulun ovella, että tuppaudun heille jonain päivänä takaisin töihin, muuten en olisi malttanut ollenkaan lähteä tänään kotiin. Totta tai ei, mutta niin on ajateltava, kun noin ihanasta laumasta lähtee.

Olo on ollut tosi ylpeä. Sellainen, kuin olisin saanut stipendin, tai tosi hyvän todistuksen. "Antaessaan saa", kuten sanotaan. Siltä tuntuu nyt.

Mr Pii toi mulle loman kunniaksi pioneita. Hieno ele, oli jostain (mistäköhän?) oppinut, että niistä tykkään nyt, mutta sattui unohtamaan, että pöydät notkuvat oppilaiden ihanista muistamisista. No, mainiostihan sinne sekaan muutama pioni mahtui. Oppilaiden kukat ja pikkupaketit lämmittivät mieltä, joskin vielä enemmän lämmitti kauniit sanat ja kiitokset. Ihan oikeasti. Tänä keväänä on ollut helppo tuntea olonsa kivaksi ja jopa hyväksi opettajaksi.

Katsotaan, miten kauan kestää epätodellinen fiilis lamautumisineen ja stressin purkautumisineen. Sitten niiden jälkeen lomaillaan. Viikkotolkulla. Anteeksipyynnöt teille kaikille, joita puheet opettajien lomista ärsyttävät. Tosin pehmennettäköön kateuttanne sen verran, että itsehän olen oikeasti työtön elokuuhun asti.

Kauniita sanoja ja uudet naapurit

Ihmiset suhtautuvat hauskan erilaisesti saamiinsa kehuihin. Yksi punastuu ja toinen vähättelee. Yhdellä tulee tippa linssiin ja toisen ilmeestä ei voi päätellä, tuntuiko hyvältä vai pahalta. Joku kiittelee ja joku tirskuu. Joku sen sijaan keskittyy kuuntelemaan vain sen, mitä muille sanotaan ja laskee tekovihaisesti, mitkä kehuista eivät päde häneen itseensä. Että miten huono hän onkaan. Vaikka hänestä omalla vuorollaan puhuttiin niin kauniisti...

Ja sitten on yksi, joka sanoo oman vuoronsa hätinä ehdittyä alkaa, että eiköhän lopeteta tähän ja mennäänpäs ulos... Kukakohan, ja miksiköhän? Miten sinä olisit ottanut kauniit sanat vastaan?

Hyppään huoletta ja silloitta seuraavaan aiheeseen: pihassamme pesivien lintujen määrä kasvoi entisestään, kun huomattiin lintulaudalle (!) ilmestyneen peipon pesä! Siinäpä on ilmastoitu yksiö suoraan parhaalla paikalla omasta näkökulmastani. Voin tuijotella sohvalta, kuinka poikaset lähtevät aikanaan maailmalle. Ihanaa! Kunhan vain lintukoto kestää mahdolliset myrskyt... Ja kunhan vielä malttavat munia tuohon levottomolla paikalle rakennettuun pesään... Aika ärhäkästi tulivat metsän reunasta huutamaan mulle, kun otin kuvan.

Sosiaalisten taitojen kehittymisestä...

Mitäköhän pitäisi tehdä, jos jollakulla (=?) olisi sellainen lapsi, joka purkaa kiukkuaan estoitta kehen milloinkin? Esimerkiksi sanoisi tosi rumasti evvk:t naapurin lapsille, jotka tulevat kysymään leikkikaveriksi "väärään aikaan". Ja pamauttaisi oven kiinni niiden nenän edessä. Jos se olisi vasta alle neljävuotias, niin voiko silloin antaa itsensä ajatella, että hyvä, kun näitä sosiaaliseen olemiseen liittyviä keskusteluja joudutaan käymään jo nyt, eikä vasta kouluikäisenä. Vai kannattaako niillekin ajatuksille antaa tilaa, jotka vihjaavat painostavasti, ettei tuollainen tunteiden ilmaisu ja huomioon ottamattomuus oo tavallista edes alle nelivuotiaille...? Kun itselläni on kokemusta näiden pienten lisäksi vain kouluikäisistä, ja siellä tuollainen käytös pistäisi silmään...

Ihan vain teoreettisella tasolla mietin. Muka. Tai siis eikun yhdestä tutun lapsesta tuli mieleen. Muka.

Yhteistyötä

Tyhjättiin pulpetit. Yksi oli viemässä roskiin lyijykynällä suhertamaansa naamaa. Naama kiehtoi, otin talteen. Jatkoin välkällä kuvaa, ja lauma oppilaita pyysi päästä väritystalkoisiin. Siirryin kohta sivummalle hoilottelemaan Maanteiden kuningasta avustajan kanssa ja tsemppasin värittäjiä, ettei siinä voi mokata.

Viimeinen viikko on fiilistelyä ja poikkeuslupia. Kaikesta tulee upeempi lopputulos, kun tarttuu mehukkaisiin tilaisuuksiin,  poikkeaa suunnitelmasta ja antaa muidenkin luovuudelle tilaa.

Tämä kuva jääköön muistoksi siitä ajatuksesta ja tästä keväästä.