Tänäänkin

Tykkäsin työstäni tänäänkin.

Kutsumus?

Hämmentää. Oon yllättäen alkanut oivaltaa, että opettajuus saattaakin olla mun kutsumus, eikä vain "työ", jota päädyin sattumien (?) kautta tekemään. Ja samalla oon ymmärtänyt, ettei tässä voikaan toimia tunteella, tai edes maalaisjärjellä, vaan on kaikenlaiset ope-etiketit ja lakipykälät, jotka tekee simppeleistä tilanteista ja lapsen parhaan ajattelemisesta kauhean monimutkaista. Enkä nyt millään tapaa vihjaa, että meneillään olisi mitään erityisiä vaikeita asioita, vaan nimenomaan ne jotkut arkisetkin jutut on niin mutkikkaita, että mulla on hankaluuksia suoriutua aivan oppikirjan mukaisesti. Ei riitä pelkkä vilpittömyys, vaan toimiminen vaatii taitoa ja tietämystäkin.

Mutta että kutsumus? Hassua. Mistähän sekin ajatus putkahti ja meneeköhän se ohi? Se nimittäin saattaisi olla Se Juttu, jonka voimin pysyisinkin tässä työssä eläkeikään. Pelkään nimittäin aika paljon sitä, millaiseksi tämä toimenkuva tulee vuosien saatossa muuttumaan... No, nähtäväksi jää, miten käy.

Tänään on ollut tunne, että tämä suutari on huoltanut päivän aikana sen verran muiden lasten kenkiä, että omien varpaita paleltaa. Yhelläkin tulee melkein varpaat lenkkareista läpi.

Hiljaisuus

Kuskasin muutama viikko sitten lapsia aamulla hoitoon. Jumahdin perinteisesti kuuntelemaan radiosta jonninjoutavuuksia. Kunnes tajusin, että enhän mä ehtinyt puhua lapsille vielä aamuhässäkässä mitään. Suljin radion, jututin takapenkkiä ja jatkoin hoitopaikan jälkeen yksin töihin. Hiljaa.

Sen koommin en oo YleX:ää kaivannut matkaseuraksi, vaan oon nauttinut hiljaisuudesta. Suosittelen. Lepoa ajatuksille, nollausta. Nollasin oppilaidenkin päät, kun yhden koulupäivän päätteeksi jäi 5 toimetonta minuuttia. Käsivarret pulpetille ristiin. Pää käsiä vasten. Silmät kiinni. Hiljaisuus. Häkellyttävän hiljaa ja liikkumatta olivat. Näytti, että tuli tarpeeseen, yksi taisi oikeasti nukahtaa.

Nykypäivänä, aistiärsykkeiden tauottoman tulvan aikana voisin enemmänkin julistaa hiljaisuuden ja toimettomuuden, aistien nollaamisen ilosanomaa. Ehkä tuonnempana taas, koska tähän olisi teemansa puitteissa sopinut paremmin hyvin hyvin lyhyt ja ytimekäs, painokkaan hiljainen, lörpöttelemättömämpi teksti.

Kyllä kelpaa tällaisella työmatkalla lepuutella korvien lisäksi silmiä.
(Kuva ei nyt ihan oo uunituore, joku agrologi ehkä huomasikin.)

Säälistä

Meinasin aloittaa, että "tykkään inhimillistää tavaroita". Mutta totesin heti, että en todellakaan tykkää siitä, että teen niin. Olisi paljon kivempaa, jollen tuntisi sääliä vähän käytettyjä lakanoita tai kaapin perälle hautautuvia astioita kohtaan. Samasta syystä pienenä jouduin ottamaan kaikki nallet unikavereiksi, sen yhden ja ainoan tarpeellisen lisäksi.

Mutta kun nuo reppanat eivät ole vuosikausiin päässeet petiin, ehkä johonkin yhden yön reissuun tai vieraslakanoiksi. Surku. Ja nuo söpöt tyynynliinat ovat lasten saamia lahjoja, mutta koska heillä ei vielä ole tuon kokoisia tyynyjä, kävi tietysti niidenkin toimettomuutta sääliksi.

Vaan näyttäähän tää nyt ihan hauskaltakin? Jollei muuten, niin surkuhupaisalla tavalla.

Miten te huomioitte tavaroidenne tunteet?

Uhmaikä (mulla)

- No, lähetäänkö vaikka Seinäjoelle?
- Äh, ei...
- Käydään jossain ulkojätskillä.
- Eikä, tulee kylmä.
- Tehäänkö kahestaan jotain?
- ....
- Vietäis nää hoitoon jonnekin.
- Ei.
- Mennään mökille?
- Ei.
- Kutsutaan vieraita.
- Ei.
- Mä voin kyllä siivota.
- EI!!
- Ollaanko sitte vaan kotona?
- Ei.
- Toki sä voit koteloitua siihen sohvalle ja kiukutella mulle illalla, ku lapset nukkuu.

KUVA 1

 
Koteloiduin (KUVA 1). Lupasin miettiä vartin (ja tulin tietenkin tänne miettimään). Ois ihan kivaa, jos lopputulos ois jotain muuta, kuin tuo iltakiukutteluun johtava vaihtoehto. Ehkä pitää vaan pakata auto ja lähteä huristelemaan. Katsoa, mihin päädytään. Lakata vinkumasta.

Sitä u:lla alkavaa se tiesi tällä kertaa onneksi olla ehdottamatta.

Kirjavinkki

Ainainen tuska, kun aamunavauslistassa näkyy oma nimi... Onko teillä kollegoilla luottotarinoita, joita osaisitte vinkata mulle tulevaisuuden varalle?

Minä tarjoan vastavinkiksi oman suosikkini: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia (Monica Vikström-Jokela ja Eero Jokela). Tämän suosikin puoleen aina lopulta päädyn, kun ensin olen tuossa "ainaisessa tuskassani" tonkinut koulun aamunavausvihot tyytymättömänä läpi. Silläkin uhalla, etten muista, mitä juttuja luen jo samalle porukalle monetta kertaa.

Kirja sisältää useamman luvun mittaisen tarinan hassusta Kuningas Tollosta, joka opettelee käytöstapoja opettavaisten ja hauskojen tarinoiden avulla. Kirjan toisessa osiossa käsitellään myös lapsille sopivalla tavalla hengen hedelmiä. Tarinat kyllä puhuttelevat aikuisiakin. Ainakin yksi tarina piti skipata tänään siksi, että oli vähän turhan herkkä omalle mielentilalle. Kirjan lopussa on vielä kahdeksan satua otsikolla "Satuja oikeasta, väärästä ja ihmisiksi elämisestä". Varsinkin nuo hengen hedelmä -tarinat ja sadut oikeasta ja väärästä sopivat loistavasti yksittäisiksi aamunavauksiksi. Ja ihania kuviakin kirjassa on.

Ottaisin tähän kirjasta kuvan, mutta jätin sen töihin. Aion nimittäin tuoda Kuningas Tollon opetuksineen luokkaan loppukevääksi, kun saatiin juuri edellinen tarina kuunneltua loppuun. Siispä varastin kuvan Lastenkeskuksen Kirjakorista, ja hyvitykseksi laitan TÄHÄN suoran linkin Kirjakoriin, jossa myyvät Kuningas Tolloa nyt erittäinkin kivaan alehintaan 18,55 euroa! Tämä on ehdottomasti suosittelujen arvoinen kirja, eli ei muuta kuin tilaamaan! Linkin takaa löytyy pari kuvaa, joista voi kerrontatyyliäkin kurkistaa.

Jutellaan jostain

On taas näitä päiviä, kun roikun yömyöhään bloggerin kulmilla. On tunne, että jotain haluaisin sanoa, mutta se ei millään muotoudu ajatukseksi. Olisi parempi jättää edes aloittamatta, tai keksiä joku pieni simppeli aihe ja sanoa siitä jotain. Mutta ei jotenkin riitä. Kaipaan jotain keskustelua, jota en oikein osaa määritellä miksikään. Silleen, kun joskus illalla nukkumaan mennessä toivoo, ettei toinen siinä vieressä nukahtaisi vielä. Että juteltais jotain. Vaikkei itekään tiedä toivepuheenaihetta, tai mitä oikein odottaa, muttei halua sen silti vielä nukahtavan.

Kevätstressi kurkkii nurkan takaa.

Selkä jumittaa. Niska jumittaa.

Työjutut seuraavat kotiin.

Aivot jäätyi läpivedossa urheilukentällä ja loppupäivän on särkenyt päätä. Kesä vaihtuikin takaisin kevääksi.

Ärrätaidoton hihkuu, että pellot jo viheltää ja että niillä mulkuilla oli tosi iso pesä.

Olisi pitänyt kirjoittaa postaukseksi vain tuo äskeinen lause. Semmoiseksi pieneksi kevennyspostaukseksi, parempia ajatuksia ja kertomuksia odotellessa. Mutta lipsahti nyt pidemmästi, ja aiheet valuivat aika pahasti epäkiinnostavan ja epäjohdonmukaisen lörpöttelyn puolelle. Jos kuitenkin ajattelen tämän olevan päiväkirja, niin tämmöisiä on ihan ok kirjoittaa. Kyllä. Eikö. Mun paikka, mun puheenvuoro.

Ehkä mä nyt meen tonne makkariin. Ties vaikka tökkisin yhden nukahtaneen hereille. Että se juttelis mun kanssa jostain. Vaikka vähän kevätstressistä ja sitten niistä äsken kuulemistani hauskoista asioista, joita en blogiin viitsi kirjoittaa. Ja voisin kiittää vielä kodinhoitohuoneeseen vaivihkaa ilmaantuneista kenkätuliaisista, joita en eilen itse saanut kenkien täydellisyydestä huolimatta ostettua.

...Äh, en taida viitsiä. Sainpa jauhaa tarpeettomia teille, antaa nukahtaneiden nukkua. (Huomaatteko, en saa lopetettua. Tämmöistä se on se nukkumaanmenohöpöttelykin. Ei lopu koskaan, kun en saa ongittua pointtia enkä siis tuu tyytyväiseksi. Plääh.)