25.5.2019

Kukkaterapiaa




Oon ollut kuin perseeseen ammuttu karhu. Haluaisin käyttää lisääkin rumia sanoja, varokaa vain. Aamun lojuin peiton alla ja sieltä siirryin lojumaan olohuoneeseen. Mulla olisi ihan kauhea tarve tuntea oloni vähemmän turhaksi ja saada jotain aikaiseksi, mutta ei yhtään energiaa mihinkään järkevään tai tarpeelliseen.

Vesivärit ja Youtuben vesivärittelyvideot olivat ihan kelvollista ensiapua, vaikka paljon mallikuvia hätäisempiä ja tukkoisempia omistani tuli. Mutta on ihanaa saada jotain nätintapaista aikaiseksi. Mieli tyyntyy ja tyytyy siihen, että nyt vaan vähän on paska olo.

Mutta edes hetkeksi hellitti, hyvä edes se.







19.5.2019

Kamalia ja ihania ääniä




Olen herkkä äänille. Inhoan ruokailuääniä ja korvani ovat suorastaan kipuherkät melulle ja koville, teräville äänille. Hälinästä en pysty poimimaan edes läheltä puhuttua puhetta ja tulen levottomaksi, jos on liian monta äänilähdettä samassa tilassa. Puhumattakaan lasten kiljumisesta ja riitelystä, joka äkkiä iskee suoraan kiukkusuoneen. Äänet vievät jotenkin liian monta kaistaa informaation käsittelyyn tarkoitetusta kapasiteetista. En pysty suodattamaan pois turhia, varsinkaan jos olen väsynyt. En erityisesti nauti edes musiikin kuuntelusta. Myös tinnitys on tuttu kaveri. Kuulemiseen liittyvät asiat kiristävät hermojani päivän aikana kymmeniä kertoja. Olen joskus vähän leikilläni sanonut, että voisin mielihyvin tulla vaikka kuuroksi.

Mutta tässä, kun istun takapihalla lempiäänimaisemassani, en voi kuin toivoa, ettei korkeampi voima toteuta varomatonta toivomustani. En tiedä mitään yhtä rentouttavaa, kuin moniääninen linnunlaulu. Istun hiljaa paikoillani ja sulaudun osaksi luontoa. Ymmärrän, että vaikken näe ketään, on joka puolella sirkuttajia. Olen halunnut opetella tunnistamaan laulusta muitakin, kuin talitiaisen ja peipon. Jo pari uutta laulua olen tänä kesänä oppinut. Ja nyt, kun tässä istun metsänreunuksella tuolissani, osaan pelkästään äänten perusteella kertoa, että ympärilläni häärii peippo, talitiainen, kirjosieppo ja punatulkku. Kirjosieppo on rallatellut saman kuusen latvassa jo kaksi päivää. Tunnistan äänestä, milloin takanani lentää punatulkku: siitä kuuluu voimakasta räpyttelyä, ja sitten se alkaa sotkea talvelta jääneitä siemeniä selkäni takana pitkin terassia. Joku pieniääninen piipittäjä käy lähellä toistuvasti, mutta sitä en vielä äänestä tunnista, ja näköhavaintoa en ole onnistunut tekemään. (Korvaongelmisani varmaankin johtuen mun on vaikea hahmottaa, mistä suunnasta äänet tulevat.) Mustarastaalla on soolo aina iltaisin. Oravakin on lähistöllä, luulen, sillä pikkulinnut aloittivat ensin syvemmällä metsässä ja sitten lähempänä pihaamme terävät varoitushuudot.

En itsekään ymmärrä, miten voi ihminen saada niin paljon iloa pikkulinnuista ja niiden seuraamisesta. Luonnon lukemisesta ja ymmärtämisestä. Ja miten voi arviointistressit ja itsesäälit unohtua niin välittömästi, kun tähän metsänreunan tuoliin istahtaa. Niin että ei sittenkään, en minä ehkä haluakaan tulla kuuroksi.

Malja teille, metsäni ja lintulemmikkini.

(Teksti kirjoitettu ja malja nostettu eilen. Tänään keskitytään jo työviikkoon. ;D)




18.5.2019

Kiharankunnostusta Curly Girl -metodilla




Olen täälläkin ajoittain vuosien aikana valitellut takkuista ja kuivaa pörhelötukkaani. Tuo otsikoihin pullahtanut Curly girl -metodi on kuin tehty vastaukseksi valitteluihini. Olen nyt pari-kolme kuukautta ollut metodilla, ja hiukseni eivät ole enää kuiva heinäkasa, vaan (vaivannäöstä ja tuurista riippuen) ihan mukava kiharahässäkkä, joka ei mene päivän aikana tolkuttomaan takkuun.

Olen ottanut metodista vain oleellisen, sillä simppelisti olen hiuksiani aina ennenkin hoitanut. Loppujen lopuksi en ole muuttanut hiustenhoitotyyliäni mitenkään radikaalisti. Pähkinänkuoressa oma rutiinini:

Pesin ensin pois silikonijäämät xz-energisoiva hedelmä -shampoolla. Sen jälkeen olen pessyt hiuksia sulfaatittomilla, silikonittomilla ja alkoholittomilla shampoilla ja hoitoaineilla. Usein pesen metodin mukaisesti koko pään ihan pelkällä hoitoaineella. Olen parissa kuukaudessa tottunut pesemään hiukseni pää alas päin. Hiusten näkeminen helpottaa muodostuvan kiharan (ja takkujen/ei-toivotun pörrön) kontrolloimista ja ohjailua. Hiuksia harjaan vain suihkussa, ja kosteutusta lisään jätettävän hoitoaineen muodossa. Pitoa saan halutessani itse keittelemästäni pellavansiemengeelistä. Kuivaamisessa ja ploppaamisessa käytän trikoopaitaa. Joskus pesen pelkkiä pituuksia kulhossa hoitoaineella (bowl menetelmä).

Nykyään, kun olen päässyt rutiinini kanssa sinuiksi, ei tämä vie juurikaan enempää aikaa, kuin aikaisemmatkaan hiustenhoitotottumukset. Olen tyytyväinen, vaikken nyt mitään maailmaa mullistavaa kiehkurapilveä olekaan saanut. Kännykän galleria on täynnä itsetutkiskelevia kiharakuvia, joskin niiden suhteen alkaa määrä laantua, kun metodi on muuttunut arkiseksi rutiiniksi alun pakkomielteen sijaan. Ehkä jonain päivänä jaksan perehtyä vielä tarkemmin hiuslaatuuni ja sille erityisesti suositeltuihin metodinmukaisiin aineisiin ja hoitomenetelmiin. Liityn vakavahenkisiin "maailman parhaan kiharan metsästäjiin". Siihen saakka menen tällä helpoimmalla versiolla ja tiivistän sen sullekin tähän:

Peset mömmökertymät tukasta pois, ja jatkat pesua paremmilla aineilla. Buelaa, kuten siskoni pienenä sanoi, kun jokin hieno juttu tuli tyylikkäästi valmiiksi. (Ehkä yritti sanoa voilà?)

Jos kiinnostuit, niin kurkkaa lisää:



Curlsbot, jossa voit tarkistaa tuotteiden ainesosien sopivuutta metodiin.

Tässä vielä oman matkani varrelta kiehkurankehkeytymiskuvitusta:





Ennen aloituspesua

Heti ekan pesun jälkeen hämmensi,
että menipäs kiharalle!
Ja sitten alkoi hinku pestä koko ajan...
Tämä on mun yksi lempiploppaussysteemi.
Aika nopeasti alkuvaiheessa kihara aina laantui.
Tässä kohtaa ploppaaminen menee jo rutiinilla.
(Alkuun virittely kesti aina vartin...)
Ja kiharakin yltyy kiharammaksi!
Pellavansiemengeeli tekeytymässä kosteissa hiuksissa.
Näyttääköhän nämä muiden silmiin yhtä pehmeiltä,
kuin miltä omiin sormiin tuntuvat?!
Toiset CG-ryhmässä karttelevat pörrölookia, mulle kelpaa sekin.
Aina jännää, kun ei yhtään tiedä, miten hiukset aamulla on...

Välillä putkahtaa ihan korkkiruuvia jostain kohtaa!

Joskus tulee loivaa mutkaa...

...ja joskus sähäkkää säkkärää.

Tässä pitkän reissauspäivän kestäneet kiharat.

Latvatkin voivat aikaisempaa paremmin.

Ja tässä vielä paluu helmikuuhun:
mielsin itseni tässä kuvassa kiharatukkaiseksi.
On tässä jotain kuitenkin tapahtunut matkan aikana, vai mitä? 
 


Tässä vielä mun vinkit aloituspakettiin.











16.5.2019

Kukkia, viherkasveja, perunamaata, mansikoita...













Työ on imaissut taas 110 % voimavaroistani, ja kotona olen ollut vain rähisevä haamu. Tällaista se toukokuu on. Kursin arviointeja kasaan vimmalla päästäkseni sitten pikkuhiljaa rauhoittumaan kohti kesää.

Tänä keväänä on tapahtunut jotain outoa verrattuna aikaisempiin keväisiini: oon haalinut kukkia. Hirveä hinku ja kyvyttömyys vastustaa kiusauksia. Näistä kotimme kukkapenkeistä en edelleenkään ole saanut otetta ja ärsyynnyn, kun pitäisi ylläpitää toisen aloittamaa puutarhaa ymmärtämättä mistään kunnolla mitään. Niinpä olen innostunut pienempien kukkimisyksiköiden laittamisesta. Penkkien sijaan olen istutellut kukkia ruukkuihin ja kylvänyt laatikoihin. Pienimuotoisempaa ja hallitumpaa. Sen lisäksi kannan melkein joka kauppareissulta myös viherkasveja kotiin. Mr Piilläkin on kasvihinku, ja hän laittelee kasvimaalaatikkoja. Esikoinen taas istutteli kasvimaalta ylijääneet mansikat minkä minkäkinlaiseen purkkiin. Hänellä on kuulemma mansikkahinku. Tovin saa vielä odottaa. Tytöistä toinen sen sijaan kantoi sisälle taikinakulhollisen löllöä savikuraa lätsittäväksi pitkin lattioita ja äidin tavaroita, ja toinen haluaa välttämättä ja salaa ulkoilla jo liki nakuna. Kun on muka kesä. Hinkunsa kullakin.



Tänä keväänä olen myös monesti pysähtynyt hiirenkorvien, keittiön pöydällä kukkivan orkidean ja omenapuun nuppujen äärelle ja miettinyt ruotsinkielen sanaa "blomma". Se on jostain syystä niin ihana. Suomenkielinen "kukkia" on aika terävä ja reipas tapahtuma, jonka taustamusiikkina voisi olla jotain "plop, plop, plop-plop-plop"-tyylistä. Sen sijaan "blomma" on sellaista täyteläistä, kokonaisvaltaisen pullahtavaa ja taiteellista, jota pitäisi säestää vähintään sinfoniaorkesterin kanssa. Ihana sana. Omenapuukin jo melkein blommar. Kesä, loma, lepo ja rauha on melkein täällä! Kunde jag blomma också? (Onko se ruotsia, tuollaisena se tuli mieleen? Kanske-sanan olisin johonkin väliin halunnut myös sijoittaa, mutta siihen en suomenkielen vapaata sanajärjestystä armollisuudessaan rakastavana kyennyt.)

Pelargonioita ja alppiruusua valvoo rakas karhurouva, jonka naama on vähän haljennut.
Täysin sattumalta ja varsin koomisesti hän on tätini täyskaima,
kun lapset nimesivät sen tädistäni tietämättä.

Nähdään taas, toivottavasti vähän viimeaikaista useammin, kun kesä koittaa!


25.4.2019

Pitsitoppeja kesäksi






Aina yhtä hassua, kun ensimmäistä kertaa keväässä tarkenee ulkona hepeneissä. Tänä vuonna olin osannut ennakoida. Tai toivoa, ehkä se oli paremminkin sitä. Mutta ajoissa olin sikäli, että haaveissa ollut pitsitoppi alkoi muotoutua jo monta viikkoa sitten. Valmiin, hyvän ohjeen etsimisen sijaan käytän aina mieluummin aikani siihen, että teen työn omasta päästä ja siitä syystä useimmiten moneen kertaan. Heh. Ensin virkkasin beigen testiversion mallia varten. Monen mutkan jälkeen siitä tuli ihan ookoo, ja hankin käsiini valkoista, sillä valkoinen toppi mulla alun alkaen olikin haaveissa.



No, lanka olikin ratkaisevasti paksumpaa ja lopputuloksesta tuli tönkkö. Toppi kyllä näyttää näissä parissa kuvassa ihan kivalta, mutta jotain kertoo se, että yhdessäkään kuvassa ei ollut sekä toppi, että naama hyvin. (Ja kriteerit eivät olleet kummoiset, huomaatte kyllä näistä julkaissuista kuvista.) Mutta toppi siis ei istunut päälle luontevasti. Jatkoin testailua tekemällä lasten kokoisia versioita, ja päädyin yhdistelemään neulomista ja virkkausta. Näin syntyi kaksi pientä toppia. Toinen liian iso omille lapsilleni ja toinen liian pieni kummallekin. Mutta idea oli hyvä, ja niinpä purin tuon päälläni olleen valkoisen virkatun topin pääntielle asti, ja neuloin uudelleen. Nyt se on hyvä. Tylsin näistä kolmesta, mutta sellainen, minkä halusinkin. Hyvähyvä.










21.4.2019

Pääsiäinen eristyksissä ja muuttolintuja






Meidän pääsiäinen on mennyt toistaiseksi aika tylsästi. Erään mahatauti on vienyt energiaa rajusti muiltakin, kuin vain sitä sairastaneelta. Vähän hämmentää, että tauti ei ole tarttunut muihin ja että se kestää niin kauan. Yritän olla maalaamatta muuta, kuin helpotuksen huokauksen, jos vain yhdellä potilaalla selvitään. Ensi viikkoon ei oikein mahtuisi tautia...

Oon itse ollut väsynyt. Toisaalta oon nauttinut totaalisesta tekemättömyydestä ja siististä, valoisasta kodista. Toisaalta tuntenut huonoa omaatuntoa pelkästä laiskottelusta ja siitä, etten oo jaksanut nauttia ulkona kesän tunnusta. Ajatukset on kulkeneet muutenkin aika jyrkkien mutkien kautta pari päivää. Isän peräkärry on meillä lainassa ja tuijotan sitä ikkunasta vähän väliä. Olisin voinut lähettää sen metsässä kuvaamani äänivideon isälle. En halua googlata linnunääniä. Haluan kysyä isältä. Sen tiedon lisäksi, että google vahvistaa tutun kevätlaulun mustarastaan ääneksi, olisin kaivannut kokemuksen yhteisen intressin jakamisesta. Se isälle lähetetty videoviesti olisi kertonut, että "Tulit mieleeni tästä hetkestä, haluan jakaa tämän sun kanssa. Haluan sun olevan ylpeä musta (vaikken heti varmuudella tunnistanutkaan tätä klassikkolaulua) ja iloinen siitä, että lapsena lahjaksi antamasi lintukirja elää mussa yhä. Kiittää siitä, että huomaan luonnossa jotain samaa, mitä sinäkin olisit huomannut. Ollaan vähän samanlaisia, ja musta se on kivaa."

Sitä ne viestit on ennenkin tarkoittaneet, vaikka ne on olleet muodossa "Voisko tää olla suopöllö? -Ei, taitaa olla lehtopöllö."

Äh... No, suren nyt vähän, ja sitten taas jatkuu. Kevät on ihana ja tervetullut. Odotan tosi vilkasta lintukevättä takapihalle. Keittiön pöydällä pesintä on jo alkanut:


Pääsiäislinnunpoikaset ovat kuoriutuneet!






18.4.2019

Loppukirin lähtöviivalla




En tiedä, ovatko oppilaat löytäneet jo blogiini, mutta instaan ovat. Yritän ajatella, että se ei haittaa. Että olen mielelläni itsenilainen roolimalli myös somessa. Avoin. Mutta stressaahan se nyt vähän. Ehkä valjastan blogia taas viimeaikaista enemmän niihin pienempiinkin ajatuksiin, joita nyt oon tavannut jakaa useammin instagramissa. Ehkä ja ehkä. Tiedäpä tuota.

Töissä alkaa stressijakso. Pari pakollista urakkaa pitää vetää sinnillä, mutta loput meinaan jättää sitten ihan vaan tekemättä. Ei ehkä jokainen opsinosanen tuu täytettyä, mutta jospa saataisiin pari juttua opsin ulkopuolelta, sieltä elämänkoulun kurssitarjottimen puolelta käytyä hyväksytysti läpi. Mä niin tykkään mun oppilaista, niin raskas kun porukkana välillä ovatkin. Haluan niille parhaat eväät ja kantavat siivet tulevaisuuksiinsa.

Pääsiäisestä tulikin nyt saikkuloma, lapset tuli kipeiksi. Sukuloinneista luopuminen surettaa, varsinkin sen uusimman sukulaisen nuuhkuttamatta jääminen. Yritän nuuhkutella lämpenevää kevättä. Sitten edes. Ihanaa sekin, mutta jokavuotinen ihme. Sisarusten vauvat on pieniä vain hetken...