Kamalia ja ihania ääniä

Olen herkkä äänille. Inhoan ruokailuääniä ja korvani ovat suorastaan kipuherkät melulle ja koville, teräville äänille. Hälinästä en pysty poimimaan edes läheltä puhuttua puhetta ja tulen levottomaksi, jos on liian monta äänilähdettä samassa tilassa. Puhumattakaan lasten kiljumisesta ja riitelystä, joka äkkiä iskee suoraan kiukkusuoneen. Äänet vievät jotenkin liian monta kaistaa informaation käsittelyyn tarkoitetusta kapasiteetista. En pysty suodattamaan pois turhia, varsinkaan jos olen väsynyt. En erityisesti nauti edes musiikin kuuntelusta. Myös tinnitys on tuttu kaveri. Kuulemiseen liittyvät asiat kiristävät hermojani päivän aikana kymmeniä kertoja. Olen joskus vähän leikilläni sanonut, että voisin mielihyvin tulla vaikka kuuroksi.

Mutta tässä, kun istun takapihalla lempiäänimaisemassani, en voi kuin toivoa, ettei korkeampi voima toteuta varomatonta toivomustani. En tiedä mitään yhtä rentouttavaa, kuin moniääninen linnunlaulu. Istun hiljaa paikoillani ja sulaudun osaksi luontoa. Ymmärrän, että vaikken näe ketään, on joka puolella sirkuttajia. Olen halunnut opetella tunnistamaan laulusta muitakin, kuin talitiaisen ja peipon. Jo pari uutta laulua olen tänä kesänä oppinut. Ja nyt, kun tässä istun metsänreunuksella tuolissani, osaan pelkästään äänten perusteella kertoa, että ympärilläni häärii peippo, talitiainen, kirjosieppo ja punatulkku. Kirjosieppo on rallatellut saman kuusen latvassa jo kaksi päivää. Tunnistan äänestä, milloin takanani lentää punatulkku: siitä kuuluu voimakasta räpyttelyä, ja sitten se alkaa sotkea talvelta jääneitä siemeniä selkäni takana pitkin terassia. Joku pieniääninen piipittäjä käy lähellä toistuvasti, mutta sitä en vielä äänestä tunnista, ja näköhavaintoa en ole onnistunut tekemään. (Korvaongelmisani varmaankin johtuen mun on vaikea hahmottaa, mistä suunnasta äänet tulevat.) Mustarastaalla on soolo aina iltaisin. Oravakin on lähistöllä, luulen, sillä pikkulinnut aloittivat ensin syvemmällä metsässä ja sitten lähempänä pihaamme terävät varoitushuudot.

En itsekään ymmärrä, miten voi ihminen saada niin paljon iloa pikkulinnuista ja niiden seuraamisesta. Luonnon lukemisesta ja ymmärtämisestä. Ja miten voi arviointistressit ja itsesäälit unohtua niin välittömästi, kun tähän metsänreunan tuoliin istahtaa. Niin että ei sittenkään, en minä ehkä haluakaan tulla kuuroksi.

Malja teille, metsäni ja lintulemmikkini.

(Teksti kirjoitettu ja malja nostettu eilen. Tänään keskitytään jo työviikkoon. ;D)