Rimmaavat siskokset

Onko teillä ihmisiä, joiden kanssa tavatessanne usein mätsäätte yhteen? Meillä on siskojen kanssa useita kertoja mennyt hyvin hilpeästi yksiin. Toisista tietämättämme ollaan vanhemman pikkusiskon kanssa ostettu paljon samoja vaatteita ja esimerkiksi parit samanlaiset kengät.

Muistini mukaan ensimmäinen tällainen aikuisiän tahaton samistelusattumus kävi, kun menin joskus silloiseen Siskolaan Tampereelle. Tavattiin ostoskeskuksessa. Molemmilla oli jalassa ne samanlaiset Sievin maiharit, farkut, tumma saman mallinen villakangastakki, johon kiinnitettynä kummallakin samanlainen kukkakoriste ja reput selissä. Oliko peräti tukkakin molemmilla sivuletillä? Veikkaan, että ohikulkijakin olisi saattanut tunnistaa meidät sisaruksiksi. Silläkin kertaa.

Nyt, kun pienempikin pikkusisko on kasvanut aikuiseksi, on hänkin liittynyt sattumasamistelukuoroon. Lankakerhossa rimmataan useinkin, ja yhdellä kerralla otettiin oikein kuvatodistusta: Kaikilla kun oli niin sopivasti yllä paidoissa, takeissa ja repuissa yhdistelmiä kirkkaista pääväreistä ja vihreästä.

Tänään tavattiin yhdessä tapahtumassa ja taas rimmattiin: tummien housujen parina oli jokaisella tennarit ja tennareidensa värinen yläosa. Aika hauskaa. Simppelisti samanlaista. En tiedä, olisiko kukaan muu sadasta paikalla olleesta rimmannut kanssamme samoin. Tai ainakin on hauska ajatella ja vahvistaa omaa kuvitelmaa, että meillä olisi jotain telepaattista tai muuta jollakin kutkuttavalla tavalla mystistä samankaltaisuutta, mikä ohjaa pukeutumaan toistemme tavoin.

Onko teillä rimmaavia kavereita tai siskoja? Kertokaa, millaisia asusattumuksia teille on käynyt?

Iloisia raitoja - virkattu peitto

Silmiini osui joku aika sitten ihan huikean ihana sateenkaarenvärinen jämälankapeitto (jota en nyt millään enää onnistunut jäljittämään). Siitä inspiroituneena aloin muistaakseni samana iltana hommiin. Huolimatta siitä, etten tarvitse yhtäkään peittoa enää, eikä mulla todellakaan ole kahta kiloa "jämälankoja". Toki sain pari nyttyrää omankin kopan pohjalta tähän uppoamaan, mutta monen monta kerää ostin työn edetessä ihan vain tätä varten.

Mainitsin terassipostauksen yhteydessä puutteellisen kykyni "nähdä sieluni silmin". Tämänkin värityksen näin ja suunnitelin niiden sijaan Photoshop-avusteisesti. Keksin laittaa värikkäiden raitojen väliin mustasta valkoiseen liukuvärinä harmaan kautta vaihtuvaa raitaa. Tuli mun mielestä aika veikeä näin! Nautin tehdessä värien miettimisen ja miettimättömyyden tasapainosta. Valmiista peitosta löydän kivoja mielleyhtymiä, joita tehdessä tuli:

Kummipojan värit, juhannusruusu, lapsena virkkaamani laukku, mummini tekemä neulepaita lapsuudesta, voikukka, inhokkiväriyhdistelmä, eskimojäätelöpuikkopaketti, mökkijärven horisontti...

Kun peitto kasvoi, sen alla oli ihana lämmitellä virkatessa. Vähän alkoi välillä väsyttääkin. Yhtenä yönä totesin jossain vaiheessa keltaista raitaa, että silmät on olleet kiinni jo puolen kerroksen ajan. Aamulla kävin läpi, että ihan siistiä olin unissani tehnyt, joskin lopettanut viisi silmukkaa ennen reunaa. En ikinä täysissä järjissäni tekisi niin!

Hieno peitto tuli, tykkään! Joka puhutteli heti valmistuttuaan: elämässä ilon raidat ovat ihania sekä synkkää, että valoisaa taustaa vasten. Ilo on aina iloa. Peiton koko on n. 120 x 180. Mutta mihin ihmeessä tämän laitan, ja milloin pystyn katsomaan tätä miettimättä, miten kalliiksi tämä tuli? Paitsi äh, on tämä niin ilostuttavan värinen ja kokoinen, että on ehdottomasti hintansa väärti. Mutta sitäkin todellisempi ongelma: mitäs ihmettä mä nyt virkkaisin tai neuloisin lomailtojen ratoksi?

Lomanaloituskiukku. Taas kerran.

Huoh... Loman aloituksen karsea kaaos. Ensimmäisenä vapaana arkena lähdettiin muiden toiveesta mökille, mikä herätti mussa alkukantaisen ja mustavalkoisen "me ei tehdä koko kesälomalla mitään mun valitsemaa ja mua rentouttavaa" -illuusion.

Tultiin yöksi kotiin, ja tänään lapset ovat vain tapelleet ja vinkuneet, että pitäisi keksiä niille tekemistä. Tätäkö koko kesä...? Apua...

Itse onnistuin jäljittämään oman hyperventilointiherkkyyden ja kiukunpuuskat: Viimeksi, kun vietin aikaa kotona enemmän, olin uupunut, ahdistuneimmillani ja kaikin puolin sekopää. Taidan vähän heijastella niitä tunteita tajuttuani, että nyt sitten todellakin ollaan kotona pitkään. Vaikka juuri sitä olenkin odottanut ja kaivannut.

Mutta arvelen, että kyllä se tästä. Lapsetkin saivat juuri tässä selkäni takana aikaan yhteisen, jokseenkin sujuvan legoleikin ja jo pelkästään oman (yllättävän) hepuloinnin jäljille pääseminen helpottaa oloa. Lisäksi viikonloppuna on luvassa aikuisten reissu, sekin sopii.

Eli hengitän, puhaltelen, rauhoittelen... Tämä kyllä tulee vielä olemaan ihanaa.

Meidän hieno terassi ja per... per... katos.

Mies on koko täällä asumisemme ajan haaveillut terassia takapihan kukkalaatikon päälle. En ole lämmennyt idealle. Tänä keväänä tämä visio aukesi vihdoin mullekin, kun ensin kuuntelin kunnolla ja konkretisoin ehdotuksen kuvalliseksi. En osaa nähdä tämäntyyppisiä asioita "sieluni silmin". Onneksi on Photoshop. Myönsin rakennusluvan.

Niinpä mies ryhtyi hommiin. Minä tein ulkonäköön ja mittasuhteisiin liittyvät päätökset, mies kaiken muun ja ennen kaikkea ruumiillisen työn. Terassi on lehtikuusta ja katospuut koivua. En suostu kutsumaan katosta "pergolaksi", vaikka sellainen se kai lähinnä olisi. Inhoan vain niin paljon tuota sanaa. Ja montaa muutakin liian hienostelevaa sanaa. Siksi kutsun kastikkeitakin mieluummin sörsseleiksi.

Näin projekti suunnilleen eteni:

Halusin terassiin mahdollisimman kevyen ja simppelin lookin, joka ei veisi yhtään pois tuolta metsämaisemalta, jota niin rakastan. Ei seiniä tai aitoja, eikä edes sateelta suojaavaa kattoa. Katoksen puihin on kuitenkin kiva ripustaa erilaisia tunnelmanluojia synttärijuhlia ja syysiltoja varten. Lisäksi katos kehystää muuten niin eleetöntä terassia kivasti.

Etukulman nuotiopaikkaan tulee kenties jonain päivänä kiveys ja siitä jonkinlaiset askelmat talon takaovelle. Siihen asti palosuojana toimii askartelemani betonilaatta, joka onnistui ennakkoluuloistani ja kärsimättömästä hötkyilystäni huolimatta ihan kivasti. Sitä pitää vielä aavistuksen verran upottaa nurmikkoon. "Nuorikkoon", kuten nuorikkomme söpösti sanoo nurmikon ja ruohikon välistä.

Katokseen viritin tämän päivän vierailijoita varten vanhan pitsiverhon. Valaisimet ovat aurinkokennolla toimivia ja syttyvät hämärän tullen itsekseen päälle. (Clas Ohlsonilta.)

Terassi on ollut kovalla käytöllä jo puolivalmiista asti. Se nyt vain on (hehkutettakoon nyt vielä julkisestikin tätä mr Piin sinnikästä visiota) niin mahtavalla paikalla. Ja ennen kaikkea myös huolellisesti ja työnjohdon ohjeille uskollisesti tehty!

Terassilla viihtyy myös uusi puutarhatonttuni Kašmir. Mulla on lupa yhteen puutarhatonttuun kerrallaan, ja kun Antti Tuiskunen viime talvena halkesi, ostin nyt uuden. Tai no, kolme uutta, mutta pidetään tämä tieto ihan vain meidän välisenä. Kašmirin eri värisiin hattuihin sonnustautuneet veljet Villekalle ja Vesamatti piileskelevät toistaiseksi kiltisti kaapissa.

Kašmir

Betonipuuhien testailua siinä sivussa.

Kesäloma alkaa NYT!

Istun sohvalla löysänä ja painavana. Etukäteen ajattelin, että tähän lomaan olen valmis. Koin, että kevät onnistui olemaan rento ja iloinen ja uskoin, että lomaan liuttaisiin kivalla draivilla. Laskeutuisin kevälukukauden liukumäestä hyvin himmatun vauhdin jälkeen jaloilleni ja jatkaisin coolina kävellen suoraan lomaan. Silti viimeisen viikon pyöreät ja vähäuniset vuorokaudet ovat verottaneet voimista ja skarppiudesta, ja läsähdin koomisesti pyllylleni kevätliukumäen jälkeen. Olen väsynyt, mutta onnellinen. Sama tunne, kuin väsyneenä sänkyyn mennessä. Aika autuas, nyt saa päästää irti.

Ajattelun ylikierrokset hiipuvat tuskin tänään tai huomennakaan. Viikonlopun pidän vielä wilmaa auki, ja jännitän jokaista uutta viestiä. Toistaiseksi vain ihania kiitoksia ja kauniita sanoja, eikä ihmettelyjä arvioinneista. Niin paljon, kun niitä valmistauduin selittelemään ja avaamaan.

Mutta kyllä. Olen onnellinen tästä. Luokastani, työyhteisöstä ja lomasta. Oi kyllä, tällä hetkellä erityisesti lomasta.

Viimeisen viikon mietteitä

Oon elänyt tässä blogihiljaisuuden ohella monella lailla täysiä, mukavia viikkoja. Elämä on paitsi mr Piin terassiurakkaa ja koko porukan hiljalleen kehittyvää keväthyytymystä, myös mansikoita, omenapiirakkaa ja ihania kukkasia. Arvioinnit on tulostamista vaille valmiit, ja näyttäisi vahvasti siltä, ettei mun tarvitse tyhjätä luokkaa tavaroistani kesäksi. Se, jos mikä, vaikuttaa paljon siihen, miltä tämä kevät tuntuu. Ei juurikaan haikealta, ei juurikaan raskaalta. Pelkästään mukavalta, huojentavalta ja lomalta.

Viikonloppuna irroteltiin Siskon kanssa äitienpäivälahjareissussa Tampereella. Sekin oli juhlallista. Ostin bikinit.

Luultavasti tälle viimeiselle viikolle on luvassa vielä viimehetkenpaniikkia, tuntikaupalla siivoamista, raivaamista, yötöitä, metatyötä ja arviointien kriiseilyä. (Vaikka kaikki onkin valmista. Mutta silti, sadannen kerran käyn mielessäni läpi, että miksi "tyydyttävä" ja miksi "kiitettävä".)

Viimeisen viikon draivia tosin vähän katkaisee lasten sairastelu. Huomisen olen taas kotona, kun ei nuo likat nyt sitten kuitenkaan ole kunnossa, vaikka tänään jo niin luultiin. Höh. Olisin mielelläni ollut töistä seuraamassa hauska pelailupäivää, jossa koen kulminoituvan ja konkretisoituvan monta tärkeää asiaa, joita ollaan vuoden aikana harjoiteltu ja joista olen yöunillani maksanut. (Tai no, ehkä paremminkin vain ajoittaisilla nukahtamisvaikeuksilla.) Paitsi että maalintekoa toivoisin siellä huomenna näkeväni, niin myös ryhmähenkeä, sosiaalisia pelisääntöjä, kannustusta ja tsemppausta. Veikkaan, että huominen mieleni siis vaeltaa siellä kentillä ja kaikessa siinä keskeneräisessä työmaassa, johon en saa potilaskodilta käsin otetta. Eli veikkaan myös, että jollen ole tarkkana, saatan kiristyä ja kiukutella. Tarkkana siis. Yritän selviytyä kotipäivästä pinnistellen, muistilappuja kirjoitellen ja mikä ennenkokemattominta, myös tulevaa syksyä innolla suunnitellen! Se, jos mikä saa hymyilyttämään. Sain jo kalenterinkin ensi vuodelle. Pirteä pinkki, ja niin laiha vielä, verrattuna vuoden aikana pulskistuneeseen kirjaseen.

Solmittu panta pötkelöpäälle

Vinksahtanut otos, mutta siinä näkyy oleellinen kohta jostain mulle harvinaisesta: Siinä on nimittäin niskan kautta kulkeva huivi. Mulla on oudon muotoinen pötkelö pää, jossa ei tahdo pysyä tällaiset solmitut huivit mitenkään. Tykkään kuitenkin pannoista ja ruseteista, ja etenkin tämän otsatukan kanssa ne sopivat mun mielestä kivasti.

Yhtenä yönä sain loistoidean juuri ennen nukahtamista. Outoa oli se, että tämä vielä aamullakin tuntui toimivalta ja iisiltä keksinnöltä. Eli ei muuta kuin hommiin, ja hetkessä oli valmis tämä toimivin kokeilemani huivipanta ikinä! Jatkoon, ja lisää värejä ja eri kokoisia rusetteja pantarunkoon vaihdettaviksi! Oh, tämä varmastikin vähintään mullistaa maailmani.

(Ohje: leikkaa kaksi samanlaista pötköä. Katkaise toisesta päät niin, että pitkä pala jää päänympäryksesi mittaiseksi. Kankaasta riippuen huolittele tarvittaessa katkaistut reunat. Kiinnitä palat toisiinsa ja ompele reunat ympäriinsä. Käännä. Pujota pantaan. Solmi.)