Lumpialaiset, jee...

...Alkoi niin ärsyttää tämän samaisen otsikon alle äsken kirjoittamani päivitys ja kaikki siihen liittyvä. Että Ctrl + a ja Del vaan sille.

Argh.

Vai oisko pitäny kirjottaa, että "ALKOI niin ärsyttäMÄÄN"? Saisin tämän kiukkuni oikein maksimoitua.

Kyllä.

(Kuvan lähde lienee selvä.)

Vaatevarastojen täydennystä

Postista tuli vaatepaketti. Pukeutumisintoinen typy oli heti paikalla sovittamassa, tyylikkäästi kuvissa housut kainaloissa asti, lappuineen kaikkineen.

Voitin siis taannoin blogiarvonnassa lahjakortin Silverjunglen nettikauppaan. Arvontaan osallistuttuani ja vaatteisiin tutustuttuani päätin heti, että vaikkei arpaonni kolahtaisi, tilaisin poistoaleista jotain kivaa meille. Ja mitä vielä, muahan onnisti! Jee! "Onneksi" muutamasta suosikkituotteesta oli värit tai koot loppuneet, niin valitseminen sujui nopsemmin. Päädyin tilaamaan molemmille naperoille neulejoogahousut, itselle pipon ja yhden vaatekappaleen vielä yllärivarastoon. (Tässä kohtaa voi tyttövauvojen äidit vinkata, että onko vaaleansinisen sävyt "ehdoton ei", vai "lookista riippuen ok".)

Suosittelen tutustumaan Silverjungleen, siellä on hurjat alet meneillään just nyt! Kannattaa tonkia poistokorit ja superalet kunnolla!

Työpäivän jälkeen käväisin ostamassa itsellekin paidan, mutten vielä kiskaissutkaan hintalappua irti. Kaupassa tämä näytti trendikkään vanhanaikaiselta, nyt kotona enimmäkseen vanhanaikaiselta. Vaikkei tämä nyt montaa kolikkoa maksanut, niin pitää vielä harkita, että vienkö takaisin kaupan rekkiin, jos vaarana on, että roikkuu käyttämättömänä omassa rekissä. Tuumaan vielä.

Loppuun vielä lommo: Pienin otti yhteen syöttötuolin kanssa. En tiedä, kuinka kovasti pitää sattua, että alkaisi arastella kiipeilemistä riittävästi... Huoh ja oih. Reipas ja rempsee likka. Ja btw, tämänpäiväinen ovensuukeskustelu oli pelkästään positiivinen, molempien muksujen osalta.

Palautetta

Voi että, miten on vaikeaa vastaanottaa palautetta omaan lapseensa liittyen. Ei ollut isoista jutuista kyse, vaan semmoista tavallista pientä takkua, mitä nyt poikien leikeissä aina varmasti välillä tulee. Äidille silti (jopa hämmentävän) hankalaa juteltavaa. Oikein sain tehdä töitä, etten defenssien merkeissä olisi ottanut itseeni tai muuten vain provosoitunut ja kääntänyt asiat päässäni vinksalleen. Kun tuo Temperamenttinen Draamakuningas on kuitenkin Minun Kultamuruni... Ja tiedänhän minäkin toki, missä asioissa sillä on vielä harjoiteltavaa. (Ja onneksemme hän nyt saakin juuri niitä taitoja pienessä ryhmässä harjoitella!)

Oikeastihan on hirveän hyvä ja tärkeää, että saan rehellisen selostuksen päivän tapahtumista ja tilanteista. Ehkäpä jonain päivänä jutellaan sitten siitäkin, missä asioissa ollaan menty eteenpäin. Ja tarkemmin ajateltuna, ollaan juteltu monena päivänä sellaisistakin. Niin, niinhän sitä helpommin unohtaa ne jutut.

Saanpa minäkin näistä tunteistani taas mietittävää omaan ammatilliseen kohtaamiseen lasten vanhempien kanssa. Vanhemmat ovat superherkkiä, lapset ovat superrakkaita. On helpompi loukkaantua, kuin myöntää, että lapsellani on asioita, joita jonkun toisenkin aikuisen mielestä pitää vielä harjoitella.

Eikä mullekaan sitä paitsi sanottu mitään, mitä en olisi osannut itsekin arvata. Ja juttukaverin kanssa ollaan ehdottomasti "samalla puolella", mitä näihin asioihin tulee. Niin, ja tultiin yhteiseen lopputulokseen, että onhan tässä nyt kaikkea: uhmaikää ja elämänmuutoksia... Että ollaan armollisia sekä tuolle kasvajalle, että itsellemme kasvattajina.

Ethän, Rakas Draamamuru, sitten isona ajattele, että paljastin täällä Sinusta jotenkin liikaa?

Roolisuoritukset

Sain liikuntatunnilla oppilailta kahdet aplodit. Ensimmäiset siitä, että tongin lentopalloverkon tolpan reiästä hiirenraadon ja toiset siitä, että koripallon säännöt selitettyäni (toisessa kädessä lippulappusia ja toisella kädellä palloa pomputellen) huitaisin huolettomasti ja helposti pallon sukkana koriin.

Ohhoh. Kyllä opettajalta vaaditaan ennenkaikkea näyttelemistaitoa: Tänäänkin esitin täysin uskottavasti Rohkeaa ja Jumppamaikkaa.

Vauvantuoksu

Tuoksuuko vauvat teidän mielestänne vauvoilta? Siis muultakin, kuin puklulta, maidolta tai kakalta? Jotkut väittävät, että olisi jonkinlainen ominaistuoksu noiden tilapäistuoksujen lisäksi. Itse en ole minkäänsortin nenäihminen, hajuaistini toimii vain välttävästi, enkä niin ollen haista vauvoissa mitään erityistä "vauvuutta". Poika sen sijaan on tarkkanenäinen ja herkkä hajuille, ja ihmettelinkin, kun se erään Vauvala-vierailun jälkeen mietti, että siellä haisi vauvalta. Eli miltä?! Kertokaa mulle, jotka tiedätte!

Luulin joskus, että haistoin pienimmässä siskossa vauvantuoksun, mutta kun se edelleenkin tuoksuu samalta, niin kyseessä taitaa olla vain pesuaine tai muu ominaistuoksu.... Höhöh.

Voi nuuh tuota suppusuuta puolentoista vuoden takaa... Kyllä mäkin vauvamuruja nuuhkuttelen ja nenuttelen, mutta enemmänkin väin visuaalisin ja hipsuttelullisin aistein.

Isoveli huolehtii

Sovittiin, että otetaan välipalaksi vähän jäätelöä, kunhan ensin syödään pienet leivät alle. Pienempi ryhtyi Tinttaliisaksi ja heitteli leipäänsä ympäri keittiötä. Minä tietenkin komensin, käytin jäähylläkin ties kuinka monennen leipälennon jälkeen. Suuhun ei mennyt mitään, ja itsekin ehdin jo kyseenalaistaa, kuinka tämä "et sitten saa jäätelöäkään" -uhkaus tulee päättymään omalta osaltani. Että olisinko osannut pitää sanani (kun aloin jo muutenkin epäillä, ettei Pieni edes ymmärrä mun vaatimustani, vaikka jo muuten tuntuukin kaiken tajuavan).

Meidän perheessä aikuiset pysyvät omasta mielestäni yhtenä rintamana tällaisissa tilanteissa, joten ainakaan meiltä opittua ei ollut, kun Isoveli keksi pyytää, että "Äiti, antaisit nyt Siskolle jäätelöä. Se ei vain tykkää tuosta leivästä." Ja jatkoi perään mutisten itsekseen: "Jos äiti ei näkisi... hmm... joku vois viedä salaa tuolta pöydän alta... hmmm..." Niin se otti varovasti sivupöydältä valmiiksi katetun jätskikipon, lähti ääneti hiippailemaan pöydän alle (vaikka jonkinlaista ääntä piti pöydän pohjaan kumahteleva päälaki). Tässä kohtaa vähän mietin, että pitäisikö mun kieltää toiminta ja pysytellä leipävaatimuksessa. Totesin tilanteen kuitenkin varsin söpöksi ja päätin esittää, etten huomaa tapahtumaa ennen kuin olisi jo myöhäistä kieltää. Kohta nousi Siskon tuolin vierestä pienessä kädessä jäätelökippo ja mysteeriksi jäänyt ojentaja katosi takaisin samaa reittiä, kuin oli tullutkin. Omalle paikalle päästyään tämä Robin Hood hihkui hyvästä teostaan onnellisena: "Hih! Äiti, näinkin voi käydä! Joskus vain käy näin!"

No niinpä. Ja hyvä, jos jatkossakin käy noin, että sisarukset puolustavat toisiaan ja pitävät yhtä.

Aamuista ja idyllistä

Vaikka olisi ollut ihan kiva nukkua tänään vähän myöhempään, ei kuitenkaan ollut kaikkein pahin vaihtoehto kiskoa sängyn viereen tepsutellut kolmevuotias kainaloiseksi seitsemältä ja sietää tunti torkun rajamailla mutinaa, höpinää, (vähän kitinääkin,) kiemurtelua, peiton varastelua ja teräviä kyynär- ja kantapääiskuja. Ja siitä sitten siirtyä Pikku Kakkosen verran sohvalle lojumaan, sen kolmevuotiaan lisäksi Pikkiriikkinenkin kainaloisena.

Viikonloppuaamuissa on taikaa. (Vaikka kyllä arkiaamuihinkin tuo merkittävää uutta hohtoa se, että aurinko heräilee edes suunnilleen samoihin aikoihin, kuin me.)

Toi isompi lapsista on innostunut Putouksesta, mutta eihän se oikein lastenohjelma ole... Koska itse halusin sitä vilkuilla, annoin noidenkin katsoa ekaan mainoskatkoon asti. Ja totesin, että idyllisemmin olisi ilta päättynyt, jos oltaisiin suljettu telkkari Avaran luonnon jälkeen. Putous kirvoitti muun muassa hämmentyneen kysymyksen, että "tietääkö toi esittelijä, että sen pylly näkyy". Niin... (Vaikka olihan se aika hauska...)

Lauantaitöllöttelyä

Ja eilen osui ihan huikee arpaonnileisson kohdalle, kerron siitä vaikka lisää, kun voittoni kulkeutuu kotiin asti, hihii!