Kiusallinen (?) black out ja muita ostosreissumietteitä

Eilinen oli monilta osin tahmean tukala. Melkein panikoin. Lähdettiin Isoon Kauppaan, esikoinen sai ensimmäisen oman puhelimensa. Painokas ja tärkeä päivä siis. Itse yritin etsiä terassille haluamiani asioita. En meinaa kestää keskeneräisyyttä ja ajatusta siitä, miten paljon aikaa ja rahaa se hahmottelemani täydellinen lopputulos vaatisi. Harmittaa, etten malta tyytyä pyyhyn pivossa tässä kohtaa.

Olin koko päivän kireä ja levoton. Ärsyyntynyt ja itseäni kuulosteleva ja arvosteleva. Hepuloiva. Siellä Isossa Kaupassa oli polttariporukka. Kysyivät multa ihanan iloisesti avioliittoneuvoja. Päähän jysähti samalla sekunnilla kireän Heidi Piin ajatus, että olen ihan paska avioliitossa, ei mulla oo mitään toimivia neuvoja. Niinpä suusta ei tullut sanaakaan. Oikeasti. Jäädyin. En edes lämpimikseni osannut löpistä, enkä muistanut yhtäkään ikinä kuulemaani itsestäänselvyyttä. En edes miettinyt avioliittoneuvoja, vaan vain sitä, että eikö suustani todellakaan pulppua mitään. Tuijotin hätääntyneenä polttariporukan läpi vältellen huomaamasta, tajusivatko ne, että mulla todellakin leikkasi ajatuksenkulku kiinni. Sairaan kiusallista, ja näin vahvana jokseenkin vieras reaktio itselleni.

No, muutama sana etsiytyi lopulta suuhuni, mutten kiireissäni kyennyt yhtään arvioimaan niitä ulos tullessaan. En edelleenkään tiedä, olisiko ollut parempi olla nolona hiljaa, kuin sanoa ne lauseet, joita sillä hetkellä sanoin.

Tiedän, että pikkujuttuhan tuollainen on maailman mittakaavassa. Mutta kun niissä pitkästä aikaa pilkahtaneissa ahdistuksissani siinä muutenkin velloin, niin ehdin siirtää tuonkertaisen reaktioni kaikkiin tuleviin esilläolemistilanteisiin aina vanhempainiltoihin asti. Ehdin arvioida, ettei musta oo enää ikinä mihinkään. Hienosti ja järjenmukaisesti näköjään kulminoitui homma.

Kaikeksi onnekseni saan kuitenkin taas huomata, että nolojen tunteiden ja tilanteiden kertominen palauttaa jälleen kerran mittasuhteet. Nyt tuo tuntuu jo huvittavalta perusblackoutilta, jollaisia luullakseni voi sattua kenelle vaan. Vähän stressaantuneelle ja väsyneelle äiti-ihmiselle nyt varsinkin. Eikö niin? Ja jos vielä julkaisen sen blogissa, niin saatan saada jopa vertaistukea. Kenelle muulle tapaa toisinaan käydä noin...?

Kiva, että sain uuvuttavien terassipakkomielteiden sekaan edes hitusen mielenrauhaa, kun nyt kirjoittamalla onnistuin armahtamaan itseni ulos tuosta pikkujäätymisestä ja siitä syntyneestä överöinnistä. Silti tänään houkuttaisi lähteä tutustumaan katos- ja tulisijavalikoimaan. Hepuleidenkin uhalla. (Ison mittakaavan ahdistus on muuten oikeasti pysynyt poissa heinäkuusta asti. Näitä pieniä tulee ja menee. Näiden kanssa selviää ja nämä voi kääntää vähän vitseiksikin.)

Mutta asiasta seuraavaan: Nyt on siis perheen puhelinlukumäärä noussut kolmeen ja sikäli uusi aikakausi alkanut. On olemassa puhelin, jossa minun numeroni on tallennettu nimellä "Äiti". Ohoh. Tytöt saivat puolestaan leikkihamsterit. Oon itsekin ihan rakastunut niihin ja ennen kaikkea siihen, millaista kikatusta ne saavat tyttäreni pitämään.