Sattuu ja tapahtuu...

Meidän tytöt rimpuilevat kumpikin uhman kourissa. Pienimmällä kiukku kohdistuu usein muhun, ja hän vaatii kaikkeen kirkuen iskää. Kuten tänään, kun erehdyin antamaan yöpuvun. Hän tietty kilahti. EEEEEIIII, IIIISKÄ ANTAAA!!! Viskasi itsensä lattialle ja kieri kiljuen sängyn alle. Siellä sitten raivosi.

Olen antanut tyypin yleensä kiljua joitain minuutteja, ennen kuin menen sovittelemaan. Toimii monesti parhaiten niin. Kontaktia vain ei saa, jos yrittää lähestyä liian varhain. Tällä kertaa hämmästyin, kun sängyn alta kiljunnan seasta ojentui jossain vaiheessa käsi ja huutaen esitetty pyyntö "Kärestä!" Yritin vetää avunpyytäjän pois, mutta nihkeänapainen nakupelle ei tietenkään luistanut lattialla ja jouduin siirtämään sänkyä. Jolloin, voi itku, huomasin hänen potkaisseen sängynpohjaa kiukuissaan niin, että pohja oli noussut ja sen tiputtua takaisin varpaat oli jääneet väliin. Siellä olivat jumissa sitten. Huoh.

Voi mun murua. Anteeksi, ettei äiti erottanut kipuitkua kiukusta. Tai no okei, en mitenkään olisi voinutkaan, sillä täysin överiä on se uhmaraivohuutokin. Kaikilla perheen naisilla. (Mulla onneksi nykyään harvemmin.)

Keksin muuten ruokapöydässä sanarimpsun, johon kiinnyin heti: "Tässä hässäkässä". Tämänhetkisen eämäni tunnuslause ja kutkuttavasti rimmaava. ...Juu semmosta, öitä...