31.8.2016

Arkikuulumismaraton (ja terkut Pikku-Murjolta)




Syysarkea on nyt takana muutamia viikkoja. Arki on humpsahtanut uomiinsa aika sulavasti. Ja jollei nyt täysin kivuttomasti, niin ainakin yllättävän hyvin.

Eskarilainen on reipastunut silmissä. Puheistaan huolimatta näen, että tykkää. Välillä epämukavuusalueille joutuminen aiheutta tunteenpurkauksia, mutta usein se ratkaisee ne hyvin. Alkuun kävi niin, että kotiin päästyä alkoi riekkuminen ja rajojen kokeilu, tappelukin toisinaan. Sitten tuli vaihe, että iltaisin vain ulistiin. Nyt arvelisin tasoittuneen. Lukemisesta on taas innostunut aikaisempaa enemmän. Ensimmäiset sanat hän kirjoitti melkein vuosi sitten, mutta ei ole sen kummemmin jaksanut motivoitua niistä hommista. Nyt lukemisvimma on alkanut kunnolla, ja innostuu osatessaan koko ajan enemmän. Aloitti myös sanomalehden toimittamisen. Lehti oli tarkoitus kuulemma jakaa kaikille naapureille. Tekstiä on toistaiseksi tämän verran: "Joulu-alkaa-joka-vuona-lumi-penkki". Hmm, en malta odottaa jatkoa.

Keskimmäinen on aloittanut kerhon. Aluksi kerhoon jääminen jännitti ja karkaamistakin oli suunnitellut. Mutta eväistä innostuu aina, ja niiden voimin uskaltautuu kerhoonkin. Askarteluista on innoissaan, mutta muihin lapsiin ei ole oikein uskaltanut oma-aloitteisesti ottaa kontaktia. Tosi monella kerholaisella näyttääkin jo valmiiksi olevan paras kaveri paikalla. Sormeni syyhyäisivät mennä sörkkimään sekaan niin, että omanikin löytäisi sieltä kivan kaverin. No, luotan siihen, että aika tekee tehtävänsä, ja kerhotädit. Kotona se ei tekisi mitään muuta, kuin katsoisi Frozenia ja pukeutuisi Elsaksi. Uhmakkuus on voimakasta, välillä jopa huvittavaa. Pikkiriikkisen suusta kuullaan useita kertoja päivässä hyvinkin tunteikas "AAAAAARGHHHHH!" Tosin toisaalta se voi leppyä kikatukseen vaikka kesken karjunnan.

Pienin on taas hujahtanut monta askelta isommaksi: rakentelee legoista torneja ja kiipeilee kirjahyllyyn hakemaan kirjoja. "Kkkkja, kkkja!" Kakalta kuulostavat sanat ovat lemppareita, ja tarkoittavatkin lemppariasioitaan: kenkää ja kissaa. Siis kakan ja tuon ensimmäisenä mainitut kirjan lisäksi. Myös eläinten ääniä yrittää matkia. Hauskasti on myös alkanut osoittaa kiinnostusta lempparivaatteita kohtaan. Kissapaidat on ehdottomia suosikkeja, samoin serkulta lainaan saatu kirkkaanpunainen takkiessu. Tänäänkin sen kuskasi mulle ihan innosta täristen, ja kamalaa, kun se pitää aina välillä ottaa pois! Ruoka-aikaan hän on edelleen aina kärppänä paikalla. Kiljuu syöttötuolin jalassa niin kauan, että pääsee kyytiin ja saa ruokaa. Vauvanpulleus hupenee, eikä moneen kuukauteen oo tullut painoa kuin korkeintaan puoli kiloa!

Mr Pii on ottanut haltuun työkuvioissa uusia osa-alueita. Mun ilokseni ne ovat sellaisia juttuja, joissa apuni otetaan vastaan yhtä ilolla, kuin millä sitä tarjoan. Kuvisjuttuja. Niin kivaa suunnitella ja valmistella toiselle. Muka autan, hah! Oikeasti vaan omia intressejäni toteutan ja saan hyvän syyn lukkiutua toviksi työhuoneeseen. Muutenkin tuntuu, että hyvin alkanut lukukausi on ollut voimaannuttava, ja tyyppi näyttäisi nauttivan työstään.

Noin. Nyt oon kertonut kaikkien kuulumisista. Paitsi omista. Ja sitten pääsenkin siihen, mikä on ehkä syynä omaan pieneen surkuiluun: Mä oon koulukyyditysvastaava, mä oon herätyskello. Mä oon tutinlaittaja yöllä, ja mä oon monenlainen kodinkone. (Välillä tosin vähän huono sellainen.) Mä oon ruoanlaittaja, vaipanvaihtaja, puettaja ja riidanratkoja. Mä elän aamupäivät tuijotellen kelloa, koska jatkuvasti pitää kuljettaa jotakuta jonnekin. Siinä lomassa pelaan koko ajan kortteja niin, että saan parhaalla mahdollisella tavalla pienimmän päiväunet ja ruokailut venyteltyä ja soviteltua hyviin koloihin.

Ja totta kai, näin sen kuuluu ollakin. Kokeneemmat perheelliset tuskin näkevät mitään ihmeellistä tällaisen arjen handlaamisessa. Mutta mua tämä muutos jännitti etukäteen. Ja mielestäni oon ottanut uudenlaisen arjen haasteet aika hyvin haltuun. Tykkään siitä, että ylipäätään kykenen taas pitelemään näin montaa lankaa kerrallaan käsissäni sotkematta niitä.

Mutta silti. Jotain "minua" puuttuu omasta olemisesta tällä hetkellä. Ja olo kulminoituu niihin päiviin, jolloin lasten mielestä oon "TYHMÄ!!" ja "KAKKA ÄITI", ja jolloin mieskään ei muista olemassaoloani. Silloin iskee Surku ja Murjo, jotka saa mut tuntemaan oloni vain tiskikoneeksi ja siksi kovaan ääneen huudetuksi kakaksi.

Siksikin koitin olla tuntematta huonoa omaatuntoa, kun tänään uppouduin kaikkein pakollisimpien velvollisuuksien välissä ihan vain neulomiseen ja Downton Abbeyyn. Ja ostin itselleni langanhakureissulta marketista syksyn värisen paidan. Mutta miten ihmeessä sitä oltiinkaan "Heidi"? En oikein muista. Mutta sellainen tunne mulla on, että neulominen, uusi paita ja Downton Abbey auttaa.








Kuvassa piti näkyä Heidi ja uusi paita. No, taiteellisesti tähän tekstiin sopivampaa vaikutelmaa antaa väärät tarkennukset ja kuviin puskeneet lapsukaiset. (Jo ensimmäisessä, jollette heti huomanneet.) Ja se, että mua kuitenkin enimmäkseen hymyilyttää tämä koko häsläys.










2 kommenttia:

  1. Kuulostaapa vauhdikkaalta! Eiköhän se Heidikin sieltä löydy kiireen keskelläkin. Downton abbey auttaa täälläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin tuntuu kivalta kuulla, että jonkun muunkin mielestä kuulostaa vauhdikkaalta. :) Arvelin, että kaikkien muiden mielestä kuulostaa vain ihan tavalliselta. :D

      Mutta kyllä, Downton abbey auttoi. Valitettavasti taas kahlasin läpi jo kaikki tarjolla olevat jaksot Netflixistä. Hmph. No, neulominenkin auttaa. Ja blogiavautuminen. :D

      Poista