Meinasin kirjoittaa siitä, miten raskaus on taas tänään ollut niin työlästä. Siitä, miten täräytän naamaan sitä, joka viisastelee, että "raskaus ei oo sairaus". Kun ei tunnu missään määrin terveeltä tämä voimattomuus, kivut, väsy, närästys ja ylipäätään jatkuva tietoisuus ja ajoittainen huoli omasta olotilasta.
Mutta sitten osui silmiin uutiset ja facebook-linkit siitä, että tänään vietetään Tyhjän sylin päivää. Lapsettomien päivää. Niin enhän minä voi kirjoittaa noista, mitä ajattelin. Kun sylini on niin täynnä. Niin täynnä, että sattuu. Kun se pienin potkii sisäpuolelta kylkiluihin ja - no, kaikkialle, ja ne isommat puskevat kyynärpäineen liian lähelle pienintä. Ja se sattuu. Mutta kun mietin, miten paljon se tyhjä syli sattuu, niin eijjei, en voi kirjoittaa mitään tällaista tänne.
Olen Niin (x3) (tai no, x3000000) onnekas. Anteeksi, että meinasin tänäänkin valittaa.
Taidan kuulua vähemmistöön, mutta asioissa, joita itse kaipaa ja joita ei itsellä ole, tuntuu helpottavalta, että niillä, joita niitä on, ne eivät aina olekaan vain onnellista pumpulia.
VastaaPoistaTätä olenkin tänään miettinyt, että kumpi on lapsettomuudessa pahempi: se että näkee muiden onnellisuuden korostuneesti ja melkein vaan pelkkää onnea ja ihanaa, vai se että haluaisi itse samaa ja toiset valittaa siitä mitä on? Minusta näistä se eka vaihtoehto olisi kirpaisevampi, mutta toistaiseksi enemmän olen kyllä nähnyt että lapsettomista pahemmalta tuntuu jälkimmäinen.
-Nupsu
Nii-in, hyviä pointteja. Eipä sitä varmasti kovin helposti voi joka tapauksessa asiaa surevaa lohduttaa. Tuonkin asian kun voi kokea niin monella eri tavalla, ettei voi siihen surevan huomioimiseen ehkä voi antaa yleispätevää ohjetta... Itse muistan, että ennen ensimmäistä lasta kokemaani keskenmenoa en missään nimessä halunnut kertoa menetyksestäni lähipiirin muille odottajille, kun en halunnut heidän varovan oman onnensa hehkuttamista tai yrittävän löytää oikeita sanoja mulle. Sillä kertaa koin parhaaksi niin, mutta esim. nyt saattaisin kokea/tehdä ihan toisin.
PoistaTaannoin mietin samaan tematiikkaan liittyvää "saako valittaa jos on saanut kaiken?" Kurja päivä ja mielessä ei ollut kuin valitusta, päädyin siinä sitten, vielä korottaakseni kurjuutta, soimaamaan itteeni että "mitä oikein valitan länsimainen hyväosainen". Mutta tulin siihen tulokseen että vaikka on saanut "kaiken" niin silti on oikeus siihen että on kurjaa. Kurjuus on suhteellista, oma kurjuus toista luokkaa kuin kriisimaissa, sun kurjuus aivan eri asia ja erilaista kuin lapsiaan kuumeisesti odottavilla. Mutta SILTI on oikeus että siinä OMASSA elämässään on välillä kurjaa. Toisen elämää ei voi elää ja toisen murheita ei voi kantaa. Täytyy jaksaa vain omansa! Ja muistaa jakaa taakkaansa tarvittaessa, oma murhe ei oo koskaa yhtä raskas toiselle kantaa kuin ittelle.
VastaaPoista-r
Totta tämäkin. Ei oman surun/taakan/valittelun oo tarkoitus vähätellä kenenkään toisen taakkaa, ei niitä voi vertailla. Niinpä. Ja hyvä toi viimeinenkin pointti, ettei oma taakka pakosti jaettuna kuormita toista yhtä paljon, kuin mua kuormittaa! :)
Poista