Yksi pieni hiljaisuus hakusessa.

Mun työpaikka on maailman paras. Oli viimeksikin, ja taas on. Mutta silti en väitä, etteikö tämä syksy olisi ollut aika raskas. Uusi rytmi, uudet ihmiset, uusia, isoja asioita opittavaksi ja muistettavaksi. Uuvuttavaksi arjen tekee se, ettei nollaushetkeä ole. Ei yhtään palasta päivässä, jolloin vallitsisi sen kokoinen hiljaisuus, että saisin jonkin ajatuksen loppuun.

Töissä ajatukset keskeytyvät oppilaiden hölinöihin tai (muista lähtökohdista ajateltuna ihan toivottuihin) löpinöinteihin työkavereiden kanssa. Kotona lapsilla on tietenkin asiaa. Äiti auta, äiti anna, äiti miksi, äiti yäää, äiti en tykkää susta, äiti muumeja. Ja sitten ne saattavat nukahtaakseen huudella aikakaupalla, että (muka) pelottaa, janottaa tai pissattaa. Ja kuulen, kun kuiskuttelevat keskenään, että huudetaan vielä vettä.

Sitten, kun hiljaisuuden viimein saavuttua mr Pii kävelee lupaa kysymättä (aatelkaa!) viereen ja muistuttaa kesken ensimmäisen hiljaisuuteni jostain vakuutuksiin liittyvästä tai kyselee tilaamani sängyn mittoja, menee hermot. Enkä oikeasti ihmettele, ettei se ymmärrä miksi. Mutta kun luulin viimein saavani sen ajatuksen valmiiksi, jota aloin aamukuudelta ajatella. Vaan en saanut. Palataan asiaan huomenna.

Nukkekodin Mama viettää hiljaista hetkeään yksin alakerrassa.