Huomenna aukeaa taas uusi kuukausi blogiarkiston alaotsikoihin. Ohhoh. Elokuu hujahti hirveällä vauhdilla, ja toisaalta on ollut ikuisuuden mittainen.
Vielä ehtii kuitenkin osallistua arvontaan, tämän päivän aikana tulleet osallistumiset lasketaan. Kiva, kun ootte vastailleet ja erityisesti olen hymyillyt teille, jotka kommentoitte jollain tapaa kutsuille tulemista.
Tämä päivä on ollut perinteinen sunnuntai. Tahmea. Ilmassa ei ole enää viikonlopun keveyttä, eikä taaskaan hahmota, että se maanantai on oikeasti aina paljon helpompi, kuin mitä sunnuntaisin kuvittelee. Pimahdin jo aamusta. Lapset riekkuivat, eivät totelleet, potkivat toisiaan ja rikkoivat sirpaleiksi lampun, jota en ole lainkaan halukas korvaamaan uudella. Pidin siitä. Kaikesta tästä muotoutunut kiukku kohdistui tällä kertaa onneksi kotiin (yleensä kohteeksi joutuu mr Pii). Miksi täällä on näin sotkuistakin, ja likaista? Ja ruman näköistä. Kiukuspäissäni heittelin pari keittiön laatikkoa ja eteisen kaappihyllyä tyhjiksi ja järjestin uudestaan.
Mr Pii tunnistanee jo askelten rytmistä ja kantapäiden painokkuudesta, että nyt on tulossa sensortinsiivouskiukku, että parempi hinata vähin äänin lapset ulos leikkimään. (Olivat siis jo pihalla siinä vaiheessa, kun kiukuttelin sotkuja ja viskelin tavaroita kaapeista.)
Lopputulos oli ihan ookoo: Muutama siistimpi laatikko ja hylly, työhuoneen kirjahyllyn tyhjäysurakan aloitus ja monta koneellista pestyä pyykkiä. Vaan miksei niitä hommia saa aloitettua ilman kiukkusysäystä? Toki siitä saa kivasti boostia tekemiseen, mutta jälkifiilis on kuitenkin vähän huono. En jotenkin pääse siitä koko päivänä yli. Korvissa soi kenkiä pukevan pienen ääni: "Mistä äiti oikein suuttui?"
..niin...
Ennen kiukkuvälikohtausta kuvasin aamupalapöydässä Iloisia Ipanoita, jotka söivät hyvillä mielin lautasiltaan nuo, mitä eivät meinanneet ensin syödä lainkaan (=kurkut ja paahtoleivän reunat). Superäitinä kun vitsailen niille, että leivänjämät jäävät kaipaamaan kavereitaan, ja haluavat myös samaan liukumäkeen, johon muutkin pääsivät. Sitten mulisen pureskelun ajan, kuinka jännittää, ja joko mennään, ja masussa nähdään, ja kun lopulta nielaisevat ruokansa sinne liukumäkeen, kiljun "whihiiii", ja sitten tosiaan pikapuoliin pimahdetaan.
Semmoista meillä. Kuinkas teillä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti