Pääsiäinen eristyksissä ja muuttolintuja

Meidän pääsiäinen on mennyt toistaiseksi aika tylsästi. Erään mahatauti on vienyt energiaa rajusti muiltakin, kuin vain sitä sairastaneelta. Vähän hämmentää, että tauti ei ole tarttunut muihin ja että se kestää niin kauan. Yritän olla maalaamatta muuta, kuin helpotuksen huokauksen, jos vain yhdellä potilaalla selvitään. Ensi viikkoon ei oikein mahtuisi tautia...

Oon itse ollut väsynyt. Toisaalta oon nauttinut totaalisesta tekemättömyydestä ja siististä, valoisasta kodista. Toisaalta tuntenut huonoa omaatuntoa pelkästä laiskottelusta ja siitä, etten oo jaksanut nauttia ulkona kesän tunnusta. Ajatukset on kulkeneet muutenkin aika jyrkkien mutkien kautta pari päivää. Isän peräkärry on meillä lainassa ja tuijotan sitä ikkunasta vähän väliä. Olisin voinut lähettää sen metsässä kuvaamani äänivideon isälle. En halua googlata linnunääniä. Haluan kysyä isältä. Sen tiedon lisäksi, että google vahvistaa tutun kevätlaulun mustarastaan ääneksi, olisin kaivannut kokemuksen yhteisen intressin jakamisesta. Se isälle lähetetty videoviesti olisi kertonut, että "Tulit mieleeni tästä hetkestä, haluan jakaa tämän sun kanssa. Haluan sun olevan ylpeä musta (vaikken heti varmuudella tunnistanutkaan tätä klassikkolaulua) ja iloinen siitä, että lapsena lahjaksi antamasi lintukirja elää mussa yhä. Kiittää siitä, että huomaan luonnossa jotain samaa, mitä sinäkin olisit huomannut. Ollaan vähän samanlaisia, ja musta se on kivaa."

Sitä ne viestit on ennenkin tarkoittaneet, vaikka ne on olleet muodossa "Voisko tää olla suopöllö? -Ei, taitaa olla lehtopöllö."

Äh... No, suren nyt vähän, ja sitten taas jatkuu. Kevät on ihana ja tervetullut. Odotan tosi vilkasta lintukevättä takapihalle. Keittiön pöydällä pesintä on jo alkanut:

Pääsiäislinnunpoikaset ovat kuoriutuneet!

Loppukirin lähtöviivalla

En tiedä, ovatko oppilaat löytäneet jo blogiini, mutta instaan ovat. Yritän ajatella, että se ei haittaa. Että olen mielelläni itsenilainen roolimalli myös somessa. Avoin. Mutta stressaahan se nyt vähän. Ehkä valjastan blogia taas viimeaikaista enemmän niihin pienempiinkin ajatuksiin, joita nyt oon tavannut jakaa useammin instagramissa. Ehkä ja ehkä. Tiedäpä tuota.

Töissä alkaa stressijakso. Pari pakollista urakkaa pitää vetää sinnillä, mutta loput meinaan jättää sitten ihan vaan tekemättä. Ei ehkä jokainen opsinosanen tuu täytettyä, mutta jospa saataisiin pari juttua opsin ulkopuolelta, sieltä elämänkoulun kurssitarjottimen puolelta käytyä hyväksytysti läpi. Mä niin tykkään mun oppilaista, niin raskas kun porukkana välillä ovatkin. Haluan niille parhaat eväät ja kantavat siivet tulevaisuuksiinsa.

Pääsiäisestä tulikin nyt saikkuloma, lapset tuli kipeiksi. Sukuloinneista luopuminen surettaa, varsinkin sen uusimman sukulaisen nuuhkuttamatta jääminen. Yritän nuuhkutella lämpenevää kevättä. Sitten edes. Ihanaa sekin, mutta jokavuotinen ihme. Sisarusten vauvat on pieniä vain hetken...

AkuLux akustiikka-valoteos keittiöön

Pienen blogihiljaisuuden jälkeen on vuorossa keittiöömme putkahtanut akustiikka-valo-design teos, joka saa mut ihastelusta kiemuralle! Siksi miljoona kuvaa, tässä näin, olkaa hyvät:

Serkkuni Mikon yritys AkuLux etsi taannoin Facebookissa kohteita erilaisille akustiikka- ja valoteoksille. Keittiömme on ollut sekä akustisesti, valaistuksellisesti ja sisustuksellisesti puutteellinen ja epätoimiva, joten inspiroiduin tämäntyyppisestä ideasta saman tien. Inspiraatio levisi vähän laajemmaksikin ja saimme vihdoin sen pitkään puhutun pintaremontin olohuone-keittiöakselillekin tehtyä. Eli auringonhaalistama persikkainen tapetti lähti ja tilalle tulvahti valkoinen, muitakin (osin epämieluisia) keittiön värejä kirkastava maali. Valkoinen seinäpinta antoi samalla mahdollisuuden uudenlaiseen väreillä leikkimiseen.

Monien suunnitteluvaiheiden jälkeen tällainen upea moni-ilmeinen akustiikka-valotaideteos koristaa keittiömme seinää! Tykätään! Keittiöön tuli heti aimoannos valoa, väriä, designia, hauskuutta ja katseenvangitsijaa. Teoksella ei suuressa, kolkossa viistokattoisessa keittiössämme ole täysin akustiikkaongelmaa ratkaisevaa vaikutusta, mutta ei siitä tietenkään haittaakaan ole.

 

Valitsin värit loputtoman pyörittelyn jälkeen Uhanan Pisara-korviksista, joiden väreistä oon aina jaksanut ilahtua ja jotka aina jotenkin koen omikseni. Jokainen levy on toiselta puolelta harmaa ja toiselta värillinen, ja kevyet turvelevyt on magneettikiinnityksen takia helposti käännettävissä ihan parissa sekunnissa. Turvepinta on ihanan elävä karvoineen ja epäkohtineen. Hyvä alusta valoille ja varjoille. Jokaisen levyn alla on kehys, jossa kulkee valonauha. Valitsimme lasten(kin) mieliksi värillisen vaihtoehdon, ja kovalla käytöllä on kaukosäädin varsinkin iltaisin ollut. Stroboja testaillessa osaavat jo sanoa, että "äiti, laita silmät kiinni".

Olisi tehnyt mieli kuvata tätä koko päivä, vaihdella levyjen ja valojen värejä, muuta sisustusta ja kuvakulmia. Vaihtoehdot ovat loputtomia ja inspiroidun tästä helposta muunneltavuudesta. Itseni sisustajana tuntien luulen, että alkuun vaihtelen lookkeja paljon, ja sitten jämähdän johonkin lemppariin pitkäksi aikaa. Keskisisko kiinnittelee teoksen kulmiin magneettikirjaimia ja itse olen laittanut välillä jotain kivaa ja nättiä nuppineulalla levyyn kiinni. Pieniä kukkia tai kortteja. En ole osannut vielä päättää, tykkäänkö eniten värikkäistä vai harmaista puolista, ja valkoisesta valosta vai lookista ilman valoja. Tykkään nimittäin kaikista näistä ihan tosi paljon ja lempparilook vaihtelee päivänkin aikana. Positiivista on, että yleensä ehdottomalta lempparilta tuntuu juuri se, minkä milloinkin näkee. Lookkien vaihtelu siis ei johdu siitä, että kyllästyisi vuorossa olevaan lookkiin, vaan siitä, että haluaa kiireellä iloita kaikista puolista. Värivaloista en väitä hirveästi tykkääväni, enkä häpeä sitä tässä myöntää. Tykkään kuitenkin siitä, miten paljon lapset niistä tykkäävät.

Oli hienoa olla mukana suunnitteluprojektissa alusta alkaen ja saada lopulta nähdä, kuinka lopputulos oli juuri niin siisti ja kätevä, kuin oli parhaimmillaan varovasti toivonutkin!

Kuplin ja kihisen.

Oon yrittänyt kerryttää mun rauta- ja vitamiinivarastoja. Oon kerryttänyt myös minuutteja kotiintulopottiini. En hirveästi, mutta silti olen. Oon käynyt pitkällä, kivalla kävelylenkillä keskimmäiseni kanssa ja oon istunut keittiön aurinkoisessa nurkassa ilta-auringon kuumotuksessa. Oon pessyt hiuksiani curly girl -metodilla ja leikkinyt kuivatushuivilookeilla ja jättimäisillä korviksilla. Oon pelannut illan ratoksi esikoisen kanssa täyspitkän ja tasavertaisen Carcassonen ja todennut kuopuksen lukevan ajoittain aivan sujuvasti sanoja, joissa on hänelle tuttuja kirjaimia (A, I, E, S, N, T, O). Yhä haaveilen sulkis- ja ratsastustunneista. Vähän kuplin. Vitamiinien ja valon ansiosta ehkä? Väistyvän väsyn? Toivottavasti vuonna 2021 ei jäädä ikihorrokseen, ikuiseen talviaikaan, vaan oiskin kesä ympäri vuoden. Sitähän se uusi päätös tarkoittaa, vai ymmärsinköhän nyt ihan oikein? Höhö.

On iloa, eloa ja lokoisaakin oloa. Töissä on vaikeaa. Yritän ratkaista suurta haastetta, mutta jo on vaikeaa. Se on tuota otsikkoon nostettua kihinää. Se painaa kokonaisvointini vaakakupissa tosi paljon, mutta ilo ja valo painaa siti enemmän!

Valokuva- ja videomuistoja

Meillä on vanhempieni työn takia aina valokuvat olleet merkityksellisessä roolissa muistojen tallentamisessa ja muistelussa. Lapsena rakastin katsella äitini laittamista albumeista isäni ottamia kuvia. Albumeja kotonamme oli taatusti keskivertoperhettä moninkertaisesti enemmän. Mulla oli suosikkialbumit ja suosikkikuvat itsestäni ja vaikkapa serkuistani. Monta tapahtumaa ja tilannetta muistan lapsuudesta siksi, että kuvien avulla olen ylläpitänyt muistoja.

Itsekin olen koonnut albumeja lapsillemme, jotka ovat sitten ahkerasti niitä katsoneetkin. Viimeaikoina olen vähän laiskasti niitä täyttänyt, ja useamman vuoden kuvat lojuvat laittamattomina laatikossa ja kovalevyllä. Keksin paperikuva-albumien lisäksi koota jokaiselle lapselle sähköisessä muodossa kansion heidän kuvistaan. Valikoituja, erityisiä kuvia jokaisesta kuvateksteineen. Samassa yhteydessä löysin monta sähköistä kansiollista videoita. Jaottelin niitäkin lasten omiin kansioihin. Niistä tuli tietenkin heti hitti, ja monia videoista lapset eivät olleet koskaan ennen nähneetkään. Itsellenikin videoiden tapahtumat ja pikkuiset lapset olivat aivan vieraita, vaikka oma ääneni kyllä taustalta kuului ja ilmeisesti lapsetkin kai olivat noita omiani. Ollaan nautittu videoiden katsomisesta ihan hirmuisesti.

Oon miettinyt, että on varmasti merkityksellistä se, että saa ihastella itseään kuvista. On tärkeää ja hienoa, että lapsi voi katsoa videota tai kuvaa itsestään vauvana ja sanoa, että "oonpa mä söpö". Tai tuntea myötätuntoa puolivuotiasta itseään kohtaan, kun paukauttaa leikkipianolla itseään otsaan ja alkaa itkeä. Tai nauraa itselleen hyväntahtoisesti, kun suuttuu siskolle videolla jostain hassusta pikkujutusta.

Ja on ihanaa (joskin aika kipeää vielä) sekin, että löytyy muistojen tueksi kuvia hetkistä ihmisten kanssa, joita ei enää ole...

Pisteitä itselle

Luokanopettajalta ei työ tekemällä lopu. Sen olen oppinut. Silti en ole oppinut sitä, miten töistä lähdetään ihmisten aikoihin kotiin. Kuvittelen tekeväni itselleni palveluksen, kun jään säätämään töiden jälkeen luokkaan. Pitäisi opettaa itsensä ja luokkansa siihen, että kokeita ei palauteta seuraavana päivänä ja kaikkea ei ole aina ihan sille tunnille valmiina, mille oli suunnitellut. Siis ainakaan ihan aina, tai ainakaan jatkuvasti oman, palkattoman vapaa-ajan kustannuksella.

Laitoin itselleni porkkanan: Työpäiväni on tuntien osalta joka päivä ohi kahden ja kolmen välillä. Silti tämänkin vuoden puolella olen joka ikinen päivä tullut kotiin 15:30 ja 16:30 välillä. Nyt olen päättänyt alkaa antaa itselleni pisteitä: Jokainen minuutti, kuinka paljon ennen neljää olen kotona, on mulle piste. Kun lopulta saan 500 pistettä kasaan, hemmottelen itseäni jollain spesiaalilla. Jotain, mitä oikein hingun. Ehkä jokin ostos, minireissu tai jokin kulttuurielämys. Tässä on nyt aikaa pohtia!

Tänään saatiin tiimipalaverissa hommat pakettiin vartin yli kolme. En jäänyt yhtään höpöttelemään, vääntämään yyhoon koetta, tutustumaan seuraavan päivän verkkomateriaaliin tai kurkkaamaan vielä kerran tälle päivälle Wilmaa. En siivoillut luokkaa, enkä edes käynyt vessassa (tarpeesta huolimatta), vaan sujahdin kotiin ja avasin pistesaldoni hienolla 30 pisteen saaliilla! Hyvä minä! Huomenna menee varmasti miinuksen puolelle, mutta startti oli hyvä. (Varsinkin, kun sitten HUOMENNA pitää vääntää se koe jne...)

Jos kerran uhkailen, lahjon ja kiristän lapsiakin (kotona ja työkseni), niin miksen koittaisi saada itseänikin kuriin samoilla keinoilla?!

Lukutreenejä 3-vuotiaan kanssa

Kolmevuotiaan lukutreenit jatkuvat  (täällä osa 1). Sanoisinko jopa, että aika menestyksekkäästi! Ekapelin kanssa tehdään pienissä erissä kirjaimia tutuksi. Välillä ollaan kärryillä, välillä ei. Mutta yhdessä pelaaminen on kivaa, ja se on tässä vaiheessa pääasia. Välillä yritetään myös alkukirjaimen perusteella arvuutella, mikä kirjoittamistani sanoista on esimerkiksi "omena". Hän saattaa myös välillä tulla itse ilmoittamaan, että harjoitellaan niitä kirjaimia nyt. Ja välillä sitten taas kieltäytyy hanakasti, kun ehdotan. Mun pitäisi osata silloin antaa olla, ettei into lopahda.

Joku aika sitten hän riemusta hihkuen kantoi mulle tutun kirjansa: "Äiti kato, mä keksin!! Tätä vois lukea!!" Ei vielä lukenut, mutta voi kyllä lapsoseni, niin voi, sitäkin voi lukea! Alamme olla pointin äärellä, kiinnostus syttyy. Niin jännää!

Vokaaliparit Miuku aika hyvin osaa jo lukea yhteen (mikäli muistaa, mikä kirjain oli mikäkin äänne) ja muutaman kerran on onnistunut jopa ilman apua lukemaan sanoja, kuten "iso", "isä"ja jopa "auto". Sen verran randomia osaaminen ja oivaltaminen kuitenkin on, etten puhuisi mistään läpimurroista vielä.

Siistiä kuitenkin, ja ollaan koko perhe tässä innolla mukana. Vaikka tietenkin lapsista jokaista on vuorollaan harmittanut, kun "nuorimpana meidän perheestä lukemaan oppinut -ennätys" on mennyt seuraavan nimiin.