Oppitunti metsässä

Päätin viedä oppilaat lähimetsään, ja ensikommentit oli odotetut "eiiiii" ja "tyyylsää".

Vaan olipa kivaa, kaikilla. Tutkittiin, juostiin ja seikkailtiin, veivät mut tutun metsänsä lempipaikkoihin ja annoin möyriä hiekkarinteissä. (Sori, vanhemmat...) Leikittiin piilosta ja jo löydettyjen kanssa loikoiltiin auringossa ja harmiteltiin, ettei otettu uskonnonkirjoja mukaan, vaan jouduttaisiin menemään seuraavaksi tunniksi takaisin luokkaan.

Paluumatkalla käytiin keskustelu:

Oppilas 1: Mä luulin, että täällä ois ollu ihan tyhmää, mut tää oliki tosi kivaa!
Ope: Joo, niin oliki! Tullaan joku kerta uudestaan.
Oppilas 2: JOO! Tullaan vaikka jo huomenna!
Ope: No ei nyt huom----
Oppilas 3: No perjantaina!
Ope: No ei ehditä tällä viik---
Oppilas 4: Joo huomenna, perjantain kunniaksi!!
Ope: Eipäs--- (ja huomenna on torstai...)
Oppilas 5: Ai mitä, ai pidetäänkö me perjantain uskonto täällä metsässä?
Ope: No ei.
Oppilas 6: HEI KAIKKI, OPE SANOI, ET PIDETÄÄN PERJANTAIN USKONTO TÄÄLLÄ!
Ope: ....


Pääasia, että kaikilla on tosi kivaa. Ja Oppilas 1:n tavoin luulin etukäteen, että kyseinen tunti ois ollut laimee tuntisuunnittelemattomuuden rimanalitus. Ja sitten heti opettajanhuoneeseen päästyäni näin ekaa kertaa tämän lapun seinällä (on kuulemma ollut siinä koko ajan):

Siis näinhän mä tänkin just suunnittelin, eikö?

Yöpöydät / yleiskalusteet

Makkariremontin yhteydessä hyvästeltiin vanhat yöpöydät, jotka olivat syöneet kilokaupalla vanhoja lehtiä, epämääräisiä nenäliinapaketteja, kyniä ja paperilippusia. Olipa ärsyttävää niitä tyhjätä... Uusia yöpöytävaihtoehtoja miettiessä päätettiin, ettei varsinaiselle säilytystilalle ole sängyn vieressä tarvetta. Lähinnä laskutilaa herätyskelloina toimiville kännyköille, paikka yölampuille ja satunnaiselle iltalukemiselle.

Ensin oli ajatus sängynpäädystä, mutta sitten se muotoutuikin tällaiseksi:

Matala penkki, tai oikeastaan kaksi, kurkistavat vähäsen sängyn molemmista reunoista. Tykätään nukkua niin, että sängyn ja seinän väliin jää tilaa käsien oikomiselle, joten ei tuntunut omituiselta kiskaista sänkyä tämän vaaditun 20 sentin päähän seinästä. Flunssakauden nenäliinat voikin nyt piilottaa tuonne sängyn taakse jäävälle yöpöydän pätkälle.

Vähän mun piti mr Piille tätä ajatusta myydä, että lämpeni. Tosin en ollut itsekään varma, tulenko tykkäämään suunnittelemastani lopputuloksesta, mutta kun näin simppelit kalusteet oli kyseessä, todettiin niille olevan taatusti jotain käyttöä tulevaisuudessa, jos yöpöytinä ei toimikaan. (Ja noihin muihinkin käyttötapoihin toivon voivani nämä aina tarvittaessa napata.)

Näistä on lastenkekkereiden pöydiksi tai tuoleiksi. Voipa näillä penkeillä aikuinenkin istua, jos vaikka saisin aikaiseksi järkätä ne Me&I -kutsut (ja jos tällä kertaa ei vaikka sohvatila riittäisikään). Kivan hoitopöydän tyttö oli näistä keksinyt Lissun vaipanvaihtoa varten. Ja leikkipaikkanakin viihdyttivät kivasti. Kätevä yleiskaluste, jonka voi siirtää huoneeseen kuin huoneeseen.

Vaikka suunnittelemani mittasuhteet korkeuden ja paksuuden osalta olivat vähän erilaiset, on nämä aika täydellisen korkuiset meidän (muuten niin korkealta tuntuvan) sängyn yöpöydiksi, aikuisten istuttavaksi ja lasten kiipeiltäväksi. Viimeisen päälle viilattua Pii-designia, joka muuten mätsää pintakäsittelyltään hyvin pallotuolin designin kanssa.

Lomalook ja pääsiäisboxeja

Näytin viikonloppuna enimmäkseen tämänsuuntaiselta:

Siksi ei taida olla tarpeen kertoa mökkireissustamme tarkemmin.
Ilme oli käsittääkseni kuitenkin hiukan rentoutuneempi suurimman osan ajasta.

Tästä päivästä kerron tämän verran ja laitan linkin muille (pääsiäis)askarteluja miettiville.

Ohje ja kaava täältä.

Näin Nooan

Käytiin työporukalla katsomassa Nooa. Ajatuksia herättävä, mahtipontinen ja visuaalisesti kiehtova. Vähän ahdistava ja vähän pelottava, aika raakakin. Muutama kohta leffassa yllätti, enkä oo varma tarkoitanko hyvällä, vai huonolla tavalla. Tai no, ehkä yllättävyys on ihan hyvä asia.

Näyttelijät olivat aivan uskomattoman taitavia, ja tarkemmin kohtauksia paljastamatta kerron, että jos yleensä pidättelen (lähes poikkeuksetta hyvällä menestyksellä) kyyneleitä, niin nyt valui meikit poskille vängällä ja jouduin tosissani taistelemaan hysteeristä parkua vastaan. (Tosin muihin katsojiin ei tainnut vaikuttaa samoin, outoa. Kertooko se sittenkin jotain musta, eikä heistä?)

Sitä en tiedä, oliko leffa uskonnon oppitunti tai historian oppitunti, mutta ei se nyt ihan pelkkää viihdettäkään ollut. Uskallan suositella, vaikka iltapäivälehti ei suositellutkaan. Paitsi sitten en suosittele, jos haluat edelleen nähdä tarinan mieluummin tällaisena söpöjen otusten väriloistona:

Liukumäki odottaa

Päivänvalo vei taas mennessään kaikki hienot ja viisaat ajatukseni, joita kuvittelin tänne illan telkkariohjelmien jälkeen naputtavani. Ei jäänyt mitään järkevää asiaa mieleen. Paitsi se tuttu torstaifiilis, että edessä on enää lyhyt perjantain muotoinen loppuliuku viikonloppuun. Just ja just kerkiää huutaa "Wihiiii!!!" kun se jo onkin ohi. Se vasta on hyvä fiilis. Ja vielä, kun kotokin saatiin kuosiin (mitä nyt imurin letku lojuu lattialla latistamassa iloa, kuten aina siivouspäivän päätteeksi).

Poikanen laski tänään sormilla, kuinka monta ihmistä meidän perheessä on. Rupesi sitten miettimään, kuka sormista on kukin. Oon vähän lapsellinen, ku mua niin nauratti sen heilutellessa yksinään sojottavaa keskisormeaan mr Piille, että "tämä pisin on Faari".

..Haha.

Olin jo laittamassa tummanpunaisia pussilakanoita, mutta mielentila vaati hempeämpää ja vaaleampaa. Nyt kiiltää lattia ja peitoissa tuoksuu kevät.

Olin vihainen. Oho.

En tiedä, mitä osuutta on tämänpäiväisiin tunteisiin ja niitä seuranneisiin reaktioihin oli sillä, että luen parhaillaan "Tunne lukkosi" -kirjaa.

Ihmettelen, että suutuin töissä. Silleen spontaanisti, ilman että oon viikkokaupalla paisuttanut fiilistä pikkujutuista ja miettinyt rakentavaa rakennetta suuttumiseni ilmaisemiselle. Tuli typerä tilanne, josta (mielestäni varsin aiheellisesti) suutuin ja annoin sen kuulua. Ja aika hallitusti se tunteellisesta olostani huolimatta kuului. Sekin tuntui hassulla tavalla rohkaisevalta.

On eri asia olla vakava ja pitää vihaselta kuulostavaa saarnaa asiasta, joka ei kuitenkaan herätä niin spontaaneita tunteita. Ja on eri asia olla oikeasti tosi vihainen, mutta naamioida se pariin tiukkaan, mutta silti niin vaivaiseen komennukseen ja puhista sitä sitten myöhemmin kollegoille.

Inhoan vihan tunnetta. Oon halunnut aina ajatella, etten vihaisi mitään, enkä ainakaan ketään. Mutta kai mun on myönnettävä, että vaikkei syyt edes olisi mitään mullistavan merkityksellisiä, niin mäkin voin olla vihainen. Tänään olin. En tokikaan "vihainen ensimmäistä kertaa", enkä edes "vihaisempi, kuin koskaan", mutta niin vihainen, että se sai jo ilmetä. Ja vaikka kuinka tuntui karmealta ja tärisyttävältä olla niin tunteella vihainen, ärsyyntynt ja pettynyt, olin kuitenkin jälkeen päin tyytyväinen: näytin vihaisen oloni niille, jotka sen olon olivat aiheuttaneet, enkä surullisen tutusti niille lähimmille, jotka ovat sitten enää se pieni "viimeinen pisara" päivän kiukunaiheissa.

Ja suuttumisen seuraus oli aika puhutteleva sekin. Kohderyhmä vaikutti hyväksyvän kiukkuni ja reaktioni sai aikaan välittömän muutoksen käytöksessä. Vau. Omakin olo laantui taas normaaliksi ja lällyn onnelliseksi, kun menin välkkävalvonnassa keinumaan pienempien oppilaiden kanssa. Tajusin hypätä pois vasta, kun keinujen viereen oli kertynyt jono tokaluokkalaisia, jotka odottivat vuoroaan hämmentyneinä siitä, voiko mua pyytää lopettamaan.

Ja silti musta tuntuu, ettei kukaan tykkää musta hirveän paljon vähempää, kuin ennenkään. Tai oikeestaan tuntuu siltä, ettei kenenkään tarvitsekaan tykätä musta mun omien tunteideni piilottelun kustannuksella. Oho vaan sillekin oivallukselle.

Miul on kai oikeus miun tunteisiin.

(Ja oikeus laittaa ilman mitään aasinsiltoja kuviksi aiheeseen liittymättömiä narsisseja. Kevättä teillekin.)

Sanaton

Olen vähän sanaton. Tämä tuli niin äkkiä.