Ihana lekka

"Äitii, (yhy-yhy) mulla on ollu liiiiian kiva päivä. Niiiiin kiva päivä (yhy-yhy). Se uusi lekka on niin kiva... Minä haluan leikkiä sillä lekalla... Minä koko ajan mietin sitä. En minä saa antaa sitä kenellekään muulle. Jos minä leikkisin sillä salaa hoidossa? 
...Äitii, wyääää, wyääää, mua niin halmittaa! Mua halmittaa kun lekka ei ole mun vielessä! Wyäääää!!!"

Joo, en antanut ottaa uutta kirpparilöytöä unikaveriksi, ja asia nyyhkityttää nyt peiton alla. Lupasin, että voi ottaa sen huomenna hoitoon, jos antaa muidenkin leikkiä sillä. Siellä se nyt sängyssään puntaroi elämän(sä) suuri(mpi)a kysymyksiä: ottaako rekka hoitoon ja antaa muidenkin leikkiä (vaikea ajatus), vai jättääkö kotiin odottamaan koko päiväksi (vaikea ajatus). Yhyy, wyää, sydäntäsärkevää tuskaa, niin aitoa.

Minä sen sijaan mietin, että missä vaiheessa voi aatella rytmien tasaantuneen niin, että tiedän kuvioihin palanneiden päiväunien ja yöunille nukahtamisen vaikeuden välisen yhteyden. Eli kukkuuko se nyt uuden elämänvaiheen aiheuttaman jännityksen takia, vai pitääkö sitä kieltää nukahtamasta päiväunille kokonaan? Meinaa katketa pinna i-han to-taa-li-ses-ti, kun se kiekuu tuolla taas jo toista tuntia. Pimahduskynnystä laskee turhan tuore muistikuva eiliseltä: vastaava tilanne jatkui niin, että jo kerran nukahtanut pikkusisko havahtui lopulta tuntikaupalla jatkuneeseen metelöintiin ja kukkui sitten hän puolestaan yhteen asti. Erinäiset äänitehosteet ja vaatimukset herättelivät meitä vanhempia sitten pitkin yötä, kunnes lopulta seitsemältä noustiin valmiiksi vihaisina uuteen päivään. Hieno yö oli, kertakaikkiaan.


Sadannen peittelyn jälkeen:

"No niin, nuku nyt. Äiti rakastaa sua."
"Joo. Ja mä lakastan lekkaani."

... ... ... ... nukkuu.

Ei edes...

Sen mä nyt jotenki ymmärrän, ettei saa aikaiseksi varata itelleen hammaslääkäriä, mutta etten saa soitettua aikaa edes kampaajalle, hierojalle tai kauneushoitolaan, joihin kaikkiin mulla ois lahjakortti. Optikkokäyntikin lukeutuu mun listassa toistaiseksi "kivoihin käynteihin", mutta luulen, etten sitäkään saa viikkokausiin järkättyä. Kun pitäisi osata ennakoida, suunnitella, varata ja vieläpä ehtiä siinä tunnissa, joka päivästä jää virka-aikaa jäljelle. Ja kunpa saisikin hoidettua kotikaupungissa kaiken, vaan näinköhän...?

Höh ja pöh.

En tajunnut, että pitää sovitella monessa liikkeessä...

Sunnuntai-iltana uuvahdan

Jotenki nämä sunnuntai-illat on aina raskaimpia. Oli ennen töihin menoa ja ovat nyt. Tuntui ja tuntuu, ettei siitä alkavasta viikosta tuu mitään, enkä millään selviä niistä tavallisen arjen haasteista. Ettei ehtinyt levätä (tai vaihtoehtoisesti tehdä) yhtään riittävästi, ja että se, mikä siellä maanantaissa nyt sitten milloinkin odottaa, on muka jotenkin ihan liikaa ja liian pian.

Tänään en onnekseni oo kerinnyt asiaa vielä kauheasti kauhistelemaan, kun oli iltavilinää. Mutta tiedän, että kun sänkyyn mennessä tarkistan herätysajan, se olo viimeistään iskee. Jankkaan jo tässä itselleni, ja toivottavasti sen hetkenkin päästä muistan, että tukala fiilis kaikkoaa viimeistään työpaikan ovella maanantaiaamuna. Kiva työpaikka mulla, voin sanoa. 

(Vaikka välillä huomaan miettiväni, että mitäs mä sitten tekisin, kun en oo enää ope. Omituista. Kai se on sitä, että alkaa työn realiteetit iskeä tajuntaan, vaikka tämänhetkinen toimenkuva onkin pelkästään positiivinen. Mutta oon tajunnut, että tuo ammatti voi ajoittain olla to-del-la raskas. Katotaan, ehtiikö kahdesta vaihtoehdosta tapahtua ensin ammatin riittävä sisäistäminen vai ensimmäinen totaaliuupuminen ja alanvaihtopakko.) 

(Riittävän vanha kuva ja riittävän sutattua väkeä, eikö?)

Lumpialaiset, jee...

...Alkoi niin ärsyttää tämän samaisen otsikon alle äsken kirjoittamani päivitys ja kaikki siihen liittyvä. Että Ctrl + a ja Del vaan sille.

Argh.

Vai oisko pitäny kirjottaa, että "ALKOI niin ärsyttäMÄÄN"? Saisin tämän kiukkuni oikein maksimoitua.

Kyllä.

(Kuvan lähde lienee selvä.)

Vaatevarastojen täydennystä

Postista tuli vaatepaketti. Pukeutumisintoinen typy oli heti paikalla sovittamassa, tyylikkäästi kuvissa housut kainaloissa asti, lappuineen kaikkineen.

Voitin siis taannoin blogiarvonnassa lahjakortin Silverjunglen nettikauppaan. Arvontaan osallistuttuani ja vaatteisiin tutustuttuani päätin heti, että vaikkei arpaonni kolahtaisi, tilaisin poistoaleista jotain kivaa meille. Ja mitä vielä, muahan onnisti! Jee! "Onneksi" muutamasta suosikkituotteesta oli värit tai koot loppuneet, niin valitseminen sujui nopsemmin. Päädyin tilaamaan molemmille naperoille neulejoogahousut, itselle pipon ja yhden vaatekappaleen vielä yllärivarastoon. (Tässä kohtaa voi tyttövauvojen äidit vinkata, että onko vaaleansinisen sävyt "ehdoton ei", vai "lookista riippuen ok".)

Suosittelen tutustumaan Silverjungleen, siellä on hurjat alet meneillään just nyt! Kannattaa tonkia poistokorit ja superalet kunnolla!

Työpäivän jälkeen käväisin ostamassa itsellekin paidan, mutten vielä kiskaissutkaan hintalappua irti. Kaupassa tämä näytti trendikkään vanhanaikaiselta, nyt kotona enimmäkseen vanhanaikaiselta. Vaikkei tämä nyt montaa kolikkoa maksanut, niin pitää vielä harkita, että vienkö takaisin kaupan rekkiin, jos vaarana on, että roikkuu käyttämättömänä omassa rekissä. Tuumaan vielä.

Loppuun vielä lommo: Pienin otti yhteen syöttötuolin kanssa. En tiedä, kuinka kovasti pitää sattua, että alkaisi arastella kiipeilemistä riittävästi... Huoh ja oih. Reipas ja rempsee likka. Ja btw, tämänpäiväinen ovensuukeskustelu oli pelkästään positiivinen, molempien muksujen osalta.

Palautetta

Voi että, miten on vaikeaa vastaanottaa palautetta omaan lapseensa liittyen. Ei ollut isoista jutuista kyse, vaan semmoista tavallista pientä takkua, mitä nyt poikien leikeissä aina varmasti välillä tulee. Äidille silti (jopa hämmentävän) hankalaa juteltavaa. Oikein sain tehdä töitä, etten defenssien merkeissä olisi ottanut itseeni tai muuten vain provosoitunut ja kääntänyt asiat päässäni vinksalleen. Kun tuo Temperamenttinen Draamakuningas on kuitenkin Minun Kultamuruni... Ja tiedänhän minäkin toki, missä asioissa sillä on vielä harjoiteltavaa. (Ja onneksemme hän nyt saakin juuri niitä taitoja pienessä ryhmässä harjoitella!)

Oikeastihan on hirveän hyvä ja tärkeää, että saan rehellisen selostuksen päivän tapahtumista ja tilanteista. Ehkäpä jonain päivänä jutellaan sitten siitäkin, missä asioissa ollaan menty eteenpäin. Ja tarkemmin ajateltuna, ollaan juteltu monena päivänä sellaisistakin. Niin, niinhän sitä helpommin unohtaa ne jutut.

Saanpa minäkin näistä tunteistani taas mietittävää omaan ammatilliseen kohtaamiseen lasten vanhempien kanssa. Vanhemmat ovat superherkkiä, lapset ovat superrakkaita. On helpompi loukkaantua, kuin myöntää, että lapsellani on asioita, joita jonkun toisenkin aikuisen mielestä pitää vielä harjoitella.

Eikä mullekaan sitä paitsi sanottu mitään, mitä en olisi osannut itsekin arvata. Ja juttukaverin kanssa ollaan ehdottomasti "samalla puolella", mitä näihin asioihin tulee. Niin, ja tultiin yhteiseen lopputulokseen, että onhan tässä nyt kaikkea: uhmaikää ja elämänmuutoksia... Että ollaan armollisia sekä tuolle kasvajalle, että itsellemme kasvattajina.

Ethän, Rakas Draamamuru, sitten isona ajattele, että paljastin täällä Sinusta jotenkin liikaa?

Roolisuoritukset

Sain liikuntatunnilla oppilailta kahdet aplodit. Ensimmäiset siitä, että tongin lentopalloverkon tolpan reiästä hiirenraadon ja toiset siitä, että koripallon säännöt selitettyäni (toisessa kädessä lippulappusia ja toisella kädellä palloa pomputellen) huitaisin huolettomasti ja helposti pallon sukkana koriin.

Ohhoh. Kyllä opettajalta vaaditaan ennenkaikkea näyttelemistaitoa: Tänäänkin esitin täysin uskottavasti Rohkeaa ja Jumppamaikkaa.