Äideille mökötysvinkkejä?

Iltapäivällä iski päälle kyllästys ja ärsytys. Ihan vain semmoinen tavallinen pienehkö pahantuulisuuspuuska. Mutta miksi se tuntuu triplasti isommalta asialta, kuin silloin kaukaisina vuosina, kun sai vaan vetäytyä loppupäiväksi (tai tarpeen mukaan pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi) viltin alle murjottamaan? Nyt kun teen niin, tulee kylkiäisinä vielä huono omatunto ja paskamutsikomplikaatio. Miten äidit voi mököttää ilman koko perheeseen tarttuvia haittavaikutuksia? Ehdotuksia? Tähän tämänhetkiseen tilanteeseen sain jo avun: Isä, joka vie joukon ulos ja mulle kutimet käteen. Ja se viltti ja roskaohjelmia telkkarissa. Mutta vastaisuuden varalle otan muitakin vinkkejä vastaan...

Äiti, sattuu!

Useimmiten oireiden googlailu vain lisää huolta jo ennestään murehduttavassa tilanteessa. Jokainen vaiva on vaarallinen ja merkki jostain vakavasta. Tai ainakin voi olla. Ja vaikka voi olla myös, ettei ole merkki yhtään mistään, jotenkin sitä alkaa aina uskoa siihen pahimpaan. Tästä syystä kaartelin vähän aiheen yllä ennen googlelta kysymistä. Mutta onneksi kysyin, sain täydellisen vastauksen, joka nyt jälkikäteen tuntuu aivan ilmiselvältä. Olin unohtanut tällaisenkin asian olemassaolon: kasvukivut. Ja vaikka tuskaisena vaikeroiva uninen lapsi on surkea näky, nyt mut valtasi kumma hymyolo. Kasvukipuja. Minäkin muistan vielä omani, ne konkreettiset ja ne henkiset.

Minun lapseni kasvaa isoksi.

Vau.

Apua.

Takkitarve

Tänään tajusin, että talvi tulee oikeasti, ja että talvi on kamalan kylmä asia. Laatikkopyöräily saa nyt jäädä, kun lapset jäätyvät peitoista huolimatta. Itse lämpenin kyllä varsinkin loppumatkasta ihan huomattavasti, mutta seisoskellessa ja tuulenpuuskissa pakkanen alkaa jo tuntua aika totiselta. Olen alkanut hytistä syväjäässä sisälläkin. Sen siitä saa, kun käyttää villasukkia koko kesän, niin mikään ei enää riitä, kun oikeasti on kylmä. Ajatus ulos menemisestä ilman asianmukaista varustusta tuntuu ällöttävän kamalalta ja kroppa jännittyy jo valmiiksi pelkästä mielikuvasta, että pakkanen puikkelehtii vaatteiden väliin hytisyttämään.

Tajusin, ettei mulla oo käytännöllistä ja siistiä talvitakkia. Vasta nyt muistan etsineeni sellaista jo pari talvea heppoisen villakangastakin ja nuhjaantuneen toppatakin kaveriksi. Näin ehkä täydellisen Cubuksella, mutten silloin vielä tajunnut talven tulon konkretiaa ja aukkoa vaatevarastossani. Enkä heti ymmärtänyt kyseistä lookkia ja sitä, kuinka sopiva kriteereihini tuo olisi ollut. Ja olihan mulla kaiken lisäksi taas kotihoidontukiahdistuksen aiheuttama hankkimisesto-ohjelma aivoissa päällä. Nyt olen alkanut kuvitella, että juuri se takki olisi se, jonka todella haluaisin tulevina talvina omistaa. Eikä meillä ole lähikaupungeissa cubuksia. Höh.

No, ehkä se näyttäisi päälläni yhtä pökkelöltä, kuin noissa nettisivuiltaan poimimissani kuvissa, eikä niin kivalta, kuin miltä sovittaessani muistelen sen näyttäneen. Puhumattakaan siitä, miten ihanan lämpimältä ja mukavalta se tuntui. ...nyyh...

Mun ja muiden naamoista...

Pehmeää ja valkoista -postauksen jälkeen tuli kotona puhetta mallin kuvissa näkyvistä kasvoista, joten vedin photoshopilla cutouttia piirteiden päälle. Olen koittanut tietyissä määrin varjella yksityisyyttämme, ja varsinkin blogin alkumetreillä tiukka linjaus oli itselle selkeämpi. No, jossakin kohtaa heitin sensuroimattoman naamani ilmoille. (Niin joo ja vähän muitakin osia...) Sen jälkeen on ollut helpompi päästää seulan läpi myös muiden perheenjäsenten nenänpäitä, takaraivoja ja korvia.

Olen päättänyt, että blogi on minun ja kertoo enemmän siis minusta kuin lapsistani, mutta raja on aika häilyvä. Kerron minusta, arjestani, kodistani, perheestäni, lapsistani. Hups, niin, lapsistani. Paljonkin, ja tietenkin. Saattaa olla, että olen kertonut ja näyttänyt juttuja, jotka nolottaisivat heitä, jos ne jonkin sattuman kautta tulisivat väärässä elämänvaiheessa esiin. Mutten mielestäni mitään kovin henkilökohtaista tai paljastavaa ole julkaissut muista kuin itsestäni.

Silloin, kun esittelen ompeluksia, koenkin poikkeuksellisesti lapset vain mannekiineina. Niillä kerroilla näen vähemmän tarvetta suojella tunnistettavia kasvonpiirteitään. Mutta ristiriitahan tuossakin ajattelutavassa selkeästi on. Mikä sitten on liikaa silmää tai nenää? Mistä meidät tunnistaa, ja missä tapauksessa tunnistamisesta voisi olla jotain haittaa? Luulenpa, että halutessaan henkilöllisyyteni voi kuka tahansa selvittää, oli täällä kuvia tai ei. Sitä paitsi suurin osa piipahtelijoista tuntee meidät oikeassakin elämässä, joten siksikin salailu tuntuu välillä tarpeettomalta.Vaikka totuushan on, että koko maailman näytille kaiken laitankin, vaikkei se koko maailma automaattisesti tulekaan juttujani katsomaan. Joskus (muutenkin hermostuneisuutta aiheuttavassa) ihmisvilinässä kyllä tulee mieleen, että tunteeko minut joku, jota minä en tunne...

Mitä mieltä te olette? Mikä on liikaa ja millaista haittaa liiasta voi olla? Pointteja tai neuvoja naamahommiin? Helpointa olisi varmaankin julkaista kaikki kuvitta ja naamoitta... Miten tylsää...

Vähemmän tylsää olisi muokata kaikki kuvat tällaisiksi?

Karkkikokeilu

Ympärilläni on meneillään monta karkki- ja herkkulakkoa. Niin blogeissa kuin tosielämän tuttavapiirissäkin. Minä olen lakkoillut kerran elämässäni: pidin teininä päättäväisyyttä vaatineen 1½ kuukauden tauon Kauniista ja rohkeista. Vau.

En ole koskaan kokenut herkutteluani mitenkään ongelmallisena, enkä ole potenut mitään hirmuista laihdutushinkua, joka varmaankin toimisi parhaana motivaationa lakolle. Tiedän kyllä, että tapani korvata lounaita suklaalla (tai tyhjään herkkukaappiin kurkistelemalla) ei ole ollenkaan hyvä, vaikkei jokainen herkku vielä jäisikään vyötärölle. Itsekurini ja mukavuudenhaluni tuntien en koskaan ole kuitenkaan edes harkinnut totaalikieltäytymistä karkeista. Luultavimmin saisin lakkopäätöksellä ensimmäistä kertaa herkut tuntumaan ongelmalta ja uhkalta, enkä jaksaisi luoda itselleni varta vasten tyhjästä ongelmia.

Mutta. Mutta mutta. Jotenkin mua alkoi juuri äsken kiehtoa lakkokokeilu. Ihan yllättäen, ja heti loikkasin tänne sen huutamaan. (Vähän tyhmä ja hätäinen ratkaisu...) Kiinnostaisi tietää, miltä tuntuu kieltäytyä. Ja kiinnostaisi tietää, pystynkö. Kiinnostaisi tietää, lähtisikö kilo vai millä karkit korvaisin.

Kokeilen. Aloitan karkkilakon. Tai ei, en aloita lakkoa, vaan testaan, kuinka pian tulee pakottava tarve syödä niitä seuraavan kerran. Noin muotoiltu haaste sopii mulle paremmin. Mitä veikkaatte, montako päivää menee? En osaa itsekään aavistaa, annanko "pakottavalle tarpeelle" periksi hyvinkin helposti vai löydänkö itsestäni sisäisen itsekurin. Ja piti tässä välissä tarkistaa: kaapista löytyy ikuisuuden siellä lojuneet Toscat ja Dacapot, ei muuta. Eli ainakaan tänään en lankea.

Pehmeää ja valkoista

Löysin eilen muutaman muuton kulkeneesta banaanilaatikosta (ei niitä enää montaa oo...) pari nuhjuista froteelakanaa. Onneksi en ehtinyt heti heittää niitä suunnitelmani mukaan roskikseen, sillä hoksasin vasta toisella katselukerralla, että nehän ovatkin aika sopivat materiaalit muutamaan päässä muhineeseen ompeluajatukseen.

Olen halunnut kokeilla uudelleen huppuideaa, joka syntyi taannoin vahingossa, kun pelastin epäonnistuneen lastentakkitekeleen minihupun suurella resorikaitaleella. Takin hupusta tuli hauska ja sain resorin istumaan niin napakasti (ja kuitenkin joustavasti ja "rajoittamattomasti"), ettei hupun alla tarvitse välttämättä edes pitää pipoa tai kauluria. Halusin tehdä Pikkiriikkiselle hupparin samanlaisella hupulla, ja tällainen siitä sitten tuli. Jotenkin ilostuttava näky on tämä valkoinen pallero, ja arvelisin mallin ja pehmeäksi kuluneen froteen olevan päällä mukava. Kasvunvaraa tosin jäi varmaan vuodeksi. Vaikka kaavat saankin suht hyvin heiteltyä päästäni kankaalle, en hallitse tuota "teen tästä ihan vähän isomman, kuin mallipaidasta" -hommaa.

Surautin lakanasta vielä pikaiset legginsit, kun tuo Pikki on kasvanut kaikista vanhoistaan ulos. Nämä eivät oikein toimi parina parhaiten, vaikka saavatkin käyttäjän kivasti näyttämään Munamieheltä tai pikkuiselta kummitukselta. Vai mitä?

Hupunkäyttövariaatioita

Helmaan laitoin kaitaleen pitsikoristeella,
vaikka ilman kaitaletta se olisikin jäänyt aika kivan näköiseksi mekoksi.

Hammastehdas on viimein käynnissä!

Lomaviipotuksilla

Toivottavasti en koskaan unohda olla kiitollinen opettajaperheen lomista.

Toistaiseksi koettua mm. Korkeasaari, jossa oon viimeksi ollut esikoiseni ikäisenä.
Sukulointi on ollut myös varsin tehokasta: omasta ja mr Piin lähiperheestä ollaan toistaiseksi tavattu viikossa 12/13 (laskinkohan oikein?) ja muutama yksilö lähisukupuun sivuoksilta. Mahtavaa sekin. Ja sanoisinko silti kaikkein mahtavinta olevan, että huomenna jatkuu lomailu, taas eri konseptilla. Loppuviikko täytyykin pyhittää palautumiselle. Yritän muistaa, että kaikilla pitää silloin olla oikeus mörköillä, sen verran hulistellaan ja viipotetaan siihen asti.

Mutta ihana etelävisiitti oli. Ihmisineen, reissuineen, elämyksineen. Vaikka edelleen inhoan ja pelkään suurkaupunkien liikennettä. Ei auta.

Amazonian asukkeja