Väliraportti viikolta 43...

Voi tätä viikkoa! On ollut ihan kammottava kiirus aamusta iltaan. Jälleen on ollut kiva huomata, että pystyy paljoon, mutta kyllä on toisaalta paljon jäänyt tekemättäkin. Nyt on pakko vähän koittaa taltuttaa kodin kaaosta. Kodihoitohuoneessa esimerkiksi haisee oudolle ja lakananvaihto on odottanut jo jonkin aikaa. Mies askartelee "tiedätte kyllä minkä" parissa (vinkkinä autoilijoiden kokemat talviset yllätykset).

Eilisillan hommien kukkuraksi oltiin päivystyksessä paikkaamassa esikoisen sormea, joka tapaturmaisesti halkesi. (Kaikki hyvin kuitenkin, tikkejäkään ei tarvittu.) Huomaan olevani entistä enemmän äitini kaltainen ja kokoan kokemuksiini samanlaisia tarinoita, kuin hänelläkin on kerrottavanaan ollut. Hilpeä kertomus oli mm. se, kun hän meinasi pökertyä pikkusiskon silmää paikattaessa ja päätyi potilaan lisäksi itse operaatiopöydälle lepäilemään. Itse jouduin nimittäin myös äkisti poistumaan eiliseltä lohduttajan paikalta odotteluhuoneeseen, kun silmissä musteni pahaenteisesti ja korvissa alkoi vinkua.

Ja hei ne pantterikuosit ja kullankimaltavat sormukset ja muut helyt. Ja riittaväisästukka ja kudinpuikolla korvan kaivaminen. Hyppäsin siis sormenpaikkaustarinasta tähän "tiedän ketä muistutan" -teemaan, jos ihmettelit. Itsekin ihmettelin, kun toisen kerran tekstiäni luin. Mutta siis näköjään mieltymyksetkin on geeneissä ja kummasti sitä alkaa muistuttaa omaa äitiään vuosien saatossa. Terkkuja vaan! Mutta nyt on pakko sujahtaa hommiin ennen kuin väsy vie voiton.