Seuraavaksi taidan taas neuloa vaan...

Sain eräältä tuttavalta säkillisen ikivanhoja fleecekankaita. Töihin niitä tarjottiin ja lupasin ilolla viedäkin. Mutta sitten kävi niin, että varaston nurkassa odotteleva säkki alkoi inspiroida itseänikin...

Synttärilahjaksi sain ompelukonehuollon, ja nyt taas kelpaa surrutella. Keksin, että teen esikoiselle fleecetakin, koska niitä tympii kaupasta ostaa. "Välivaatteita" inhoava lapsi kun ei välttämättä käytä kovalla hinnalla ostettuja vaatteita lainkaan. Tai ainakaan taisteluitta. Nyt lapsi saikin suunnitella oman takkinsa ja otin hänet ompeluassistentiksi mukaan. Nollabudjetilla saatiin takki, johon sillä on ainakin hyvä tunneside. Ensikommentti oli hämmästynyt "tästähän tuli aika hyvä". Katsotaan, voiko tätäkään silti tunkea talvipakkasilla takin alle, vai alkaako AAAAHDISTAAAA ja ÄÄÄÄÄRSYTTÄÄÄÄÄRGH.

Itselleni ajattelin tänään surauttaa oman visioni mukaisen takkilaisen. Huono idea. Väristä, vetskarista ja koristenauhasta tykkään kyllä paljon. Mutta mittaukseni menivät tietenkin kriittisesti väärin. Kauluksesta tuli suunniteltua pidempi ja helmastä jäi vetskari vajaaksi. Kikkailin kiukuspäissäni tyhmästi ja olin lopulta tyytymätön koko pläjäykseen.

Juuri pahimman harmin ja pettymyksen hetkellä lapset tulivat sisälle kuralätäköistä ja kohdistin kilarini heidän yltäpäältä kuraisiin vaatteisiin, typeriin hätävalheisiin ja selityksiin ja bonuksena vielä kaatopaikaksi räjähtäneisiin huoneisiin. Semmoista. Tunsin siis oloni todella onnistuneeksi paitsi ompelijana, myös äitinä.

Jatkossa teen lasten läsnäollessa vain lankatöitä, jotka voi lopettaa lennosta. Ompelukone nostetaan tulevaisuudessa pöydälle vain silloin, kun ei ole muita velvollisuuksia. Muistuttakaa mua tästä lupauksesta.

Ja kyllä, selvitettiin kilarini ja pyysin nöyränä anteeksi. Mutta kurkussa ja sydämessä on ikävä, karhean tuntuinen muistutus siitä, että käytin ääntäni todellakin enemmän, kuin olisi tarvinnut...