Äiti autopilotilla

Äitiys on fyysisesti ihan kummallista. Ensinnäkin luonnonsuora tukka muuttui yhdessä syksyssä säkkäräksi.

Mutta tämä kaikki väsyyn liittyvä on erityisen ihmeellistä. Itsehän saan nukkua varmasti paljon enemmän, kuin moni muu pikkuvauvan äiti. Silti unen määrä ja laatu on tavalliseen verrattuna huonoa. Väsy ei tunnu kuitenkaan tarpeena nukkua, vaan jotenkin tuntuu, että kroppa menee autopilotille. Tai kulkee jollain varavirralla. Tulee mieleen muitakin vertauksia (jääkarhuista, kelloradioista, kameleista...), mutta autopilottiohjelmani ei kykene nyt millään muodostamaan niistä kokonaisia lauseita. Mutta pointtina: Sitä tekee ja toimii automaattisesti ja suht normaalisti, tuntematta olevansa väsynyt.

Säpsähdyttävää on sitten tajuta, että laittoi maitopurkin astiakaappiin (poika kysyy, että miksi laitoin maidon "sinne", ja sitten saan ruveta itekin etsimään, että mihin sen sitten muka laitoin). Säpsähdän myös, kun tajuan jutelleeni jonkun ihmisen kanssa jo tovin, mutta mulla ei ole mitään käsitystä, mistä puhuttiin, ja mitä sanoin. Jälkinolostuksen tunne on kamala, kun omat lauseet jossain vaiheessa palaavat kaikumaan pään sisälle. Sanoinko oikeasti noin? Parempi olo jää silloin, kun ihan oikeasti ei vaan yhtään muista, mistä puhuttiin.

Mutta oon silti tyytyväinen. Väsynyt, mutta tyytyväinen. En toivoisi olevani pirteämpi tai kykenevämpi, ja tiedän tämän vaiheen loppuvan joskus. Sitä paitsi nyt siitä tulee poikkeuksellisen mieletön tunne, jos saan kotona kaiken tehtyä järkevästi ja järjestelmällisesti. Äidit on sankareita, minäkin varmaan.