Vaihe

Toinenkin täällä kotona näytti illalla väsyn merkkejä, joten sillä sekunnilla totesin jaksavani oikeastaan ihan hyvin. Enkä uskoakseni valehdellut.

Vauva kantoliinassa, minimies vieressä "auttamassa" (ja törmäilemässä tahallaan nukenrattailla kuuseen) iso mies kaupassa, ystävä korvalla, siivoamista ja järjestelyä, imuri jossain kädessä (en oikein itekään tajua, missä) ja juustokakkukin valmistui siinä ohessa. Hyvin sujui aamupäivä (vaikka pinna ei ihan kuminauhaluokkaa ollutkaan).

Mut oikeasti. Tiedän, että tämä on vaihe. Ja kuulemma hyvin lyhyt vaihe. Jossa on ihan hirveästi hyviäkin puolia. Joten joskus vaan on oltava valmis ärsyyntymään ja kestämään, että muutkin täällä saattavat ärsyyntyä ja väsyä.

Tervetuloa, Uuden Vuoden Vastaanottajat! :)

Ärrrrsytytystä....

Joinakin hetkinä ärsyttää törkeästi jotkut arjen pikkujutut. Niin kuin vaikka miehen (hyvääkin tarkoittava) käytös, lasten kanssa elämisen haasteet, jatkuva tarpeiden täyttäminen, uhmaikä, väärät kysymykset väärällä hetkellä jne. Viheltely, sotkut, kolina, kiukuttelu, pyynnöt, odottelu... Ärsyttää niin, että oikein raivostuttaa. (Vaikka tiedostankin, että raivo nyt on ihan ylimitoitettu tapa suhtautua tämäntasoisiin asioihin.)

Ja nyt odotatte jotain valtavaa oivallusta asiaan liittyen. Ei tule. Piste.

Enemmän duuoo ku sooloo

Voiko sanoa keksineensä ajatuksen itse, jos vasta myöhemmin tajuaa, että joku muukin on sanonut aiemmin niin?

Minun puolikkaani on innokas hiljaisuuden täyttäjä, elämäntapaääntelijä ja älyttömyyksien hoilottelija. Jossain vaiheessa, lopulta, rohkaistuin itsekin silloin tällöin kotona lauleskelemaan, mutta aina mun rallattelun päälle alkoi vyöryä kovaääninen miessoolo (toinen niin innostui laulukaverista, ettei kyennyt hillitsemään itseään, ja sai mut hyytymään). Huomauttelin, ettei toisen sooloa saa varastaa.

Nyt olen huomannut, että soolomme vuorottelevat jo aika luontevasti: osataan antaa tilaa toiselle ja odottaa omaa vuoroaan. Tarttua toisen tekemiin juttuihin oikealla tavalla.

Mutta duuoon tuntuu olevan vielä matkaa. Olisi ihanteellisinta kyetä laulamaan samaa kappaletta yhtä aikaa, kokematta tarvetta sooloilla. Ja vaikkapa vielä äänissä tai muuten hienosti sovitettuna. Ja sitten meillä olisi tässä tämä taustakuorokin kehitteillä...

En tiedä, missä vaiheessa ajatus siirtyi niistä arjen lauluhetkistä koskemaan ihan yleisesti parisuhdetta. Mutta otetaanpas tavoitteeksi, vaikkapa uudenvuodenlupaukseksi, duettojen opettelu.

(Taustakuoro laulaa sängyssään tällä hetkellä 

"viisi ankkaa lähti leikkimään vuorten taa kauas pois. 

Äitiankka sanoi vaaaaaa, ei yhtään ankkaa tullut takaisin. 

Silloin. Isäankka. Nousee lammesta ja sanoo AAAAAA." 

Taustakuoron pitäisi nukkua tähän aikaan.)

Tämän joulun tonttu

*

iloa

väsyä

pelailua

jumpsuit

sukulaisia

rento aatto

hullu perhe

tonttupukki

höpsöt lapset

vanhoja tuttuja

pinnankiristystä

mantti ja samava

luumujuustokakku

kihlaparin kuvausta

kadonnut lahjakorvis

iso liuta lapsenvahteja

tapaninkokoontumisajot

karmaisevan ärsyttävä yö

riemumetelinen joulupäivä

rintatulehdus ja villi kuume

kummitytön pikatapaaminen

puolitoistatuntia päivystyksessä

mitä tykkäsit mun paidasta -episodi

*                         *

______

1 yö jouluun

Hui, joulu jännittää. Eri näkökulmasta, kuin ennen. Muistinko kaiken? Osaanko ajoittaa ruokailut? Miltä ruoat maistuu? Nukkuuko pikkuiset päiväunensa hyvin? Onko kaikilla mukavaa? Meneekö pukki täydestä? Oonko yhtä kiukkuinen kuin tänään?

Tai paremminkin oon ollut tänään kireä. Prinsessainen heräsi päiväuniltaan "väärällä hetkellä", mikä tietenkin suututti suhteettomasti. 2-vuotias käy ihan kierroksilla, kun olkkariin laitettiin kuusi ja kaikkea muutakin hössötystä on ilmassa. Ja sitten kun hänkin koittaa hössöttää, niin hermostutaan ja komennetaan. Isällä on onneksi virtaa ja tunnelma korkealla. Kiitos hänelle, kun on pitänyt päivää jotenkin järkevänä.

Luin muuten, että kuumalinjapukki on vaihtunut. Onneksi kuulin tänään, niin osaan jotenkin varautua huomiseen.

Mutta joulu olisi nyt valmis. Kuusi on koristeltu, joulusaunassa käyty ja ruoat odottaa hyvin valmisteltuina (lähinnä kaupan tekeminä) jääkaapissa.

Pakkanen puraisi varpaista, takkatuli hoitaa <3

Ihkaensimmäinen joulusauna (tai joulusuihku)

Joulupukkia pidetään muuten ihan hirveästi esillä näin jouluna. Ajattelin vaan. Kun siis Suomessakin on niin paljon ihmisiä, jotka ei usko siihen, niin onko se vähän loukkaavaa niitä kohtaan? ...jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. ;)

8 pilttipurkkia!

Vietiin eilen syksyn aikana kertynyttä kierrätystavaraa jäteasemalle. Laskin lasinkeräyslaatikosta vain 8 pilttipurkkia! Jee! Meillä on kuin onkin syöty äidin(kin) tekemää ruokaa tänä syksynä! :)

30 €:n kinkku

Nettilehdessä oli juttu "elämäni hirveimmästä päivästä". Haastatellun lapsille oli selvinnyt, ettei kaupan pukki ollut oikea. Eilen telkkarista kuulin myös, mikä on "pahinta, mitä voi sattua", se liittyi jotenkin pikkutytön mokaamiseen tanssikisoissa. Äänensävyistä päätellen kyseessä todella oli elämän suurimmat ja vakavimmat asiat.

No, en pidä itseäni sen pyhempänä. Mun "iso ongelma" on ollut joululahjat. Mitämitämitä vielä lisäksi silletälletolle, mitä se tarvitsisi, mitä toi haluaisi, onko jo hankitut lahjat noloja tai riittävän arvokkaita? Ja rahaa meni eurotolkulla ruokakauppaan, jotta saan harjoitella ensimmäisen omakotijoulun laittamista.

Pitäisi sopia, että jokainen toimeentuleva laittaa saman summan rahaa hyväntekeväisyyteen, kuin laittaa jouluunsa. Tulisi mietittyä omia "välttämättömyyksiä" tarkemmin, ja saisipa sitten puhtaan omatunnon jouluhussailuihin.

Kyllä, nyt lähtee edes kinkun hinta johonkin hyvään tarkoitukseen. 

       --- nettisivujen selailua ---

En osannut päättää kohdetta ja auttajaa, joten valitsin kaksi:

Lisäravinto aliravitulle lapselle

ja ateria koko kylälle

       

Haastan teidät laittamaan kinkku- tai lahjabudjetista osan Johonkin Hyvään. (Pari linkkiä kuvateksteissä.) Käsi pystyyn, jos otat haasteen vastaan! :)

Ja lopuksi vielä äitille terveisiä: oon ottanut yhden kotoa tutun jouluperinteen käyttöön: hoen tästä jouluun asti, että "sitä mukaa sotketaan, kun saan siivottua".

Prinsessuutta

Hirveän erilaisia voivat olla samoista materiaaleista tehdyt vauvat.

Ensimmäisen kanssa tiesin aina äänenpainosta, onko nälkä vai väsy, ja kuinka kova. Tätä toista on sen sijaan välillä niin vaikea ymmärtää. Saattaa itkeskellä, reipastua, hihitellä, suuttua ja on vaan niin... ...niin tyttö, kuten tässä yksi ihminen täydensi lauseeni. Mutta niin ihanan tyttö. Mulla tulee sellainen olo, että täytyy ihan varmuuden vuoksi rakastaa sitä vielä entistä enemmän silloin, kun se hetkittäin tuntuu hankalalta tapaukselta. Mun hankaluuteen ja temppuiluun on Joku Joskus saattanut tympääntyä. Siksi kai tiedän, mitä silloin pitäisi tehdä.

*prinsessa-nyyh*

Tänään tekisi mieli ommella. Mutta en viitsi aloittaa. Toistaiseksi oon tänä syksynä saanut levitettyä kankaat ja käsityölehdet muutamaan otteeseen lattialle, kunnes fiilis on lopahtanut tai joku on herännyt.

Kädet kuivuu, pyllyjen pesun ja pakkasessa kärryjen kanssa piipahtelun vuorottelu on aika tiukkaa puuhaa. Muutenkin kädet on ihan törkeän näköiset. Täytyisi laittaa edes ArjenLuksusta, kynsilakkaa. Aamulla laitoin "juhlakorun", kuten poika sanoi ja kovasti ihmetteli. ArjenLuksusta. Samoin röyhelöpitsialushame.

Äitiuniformu

...Otinpas itsestäni kuvan, kun tässä kesken kirjoittelun vaati prinsessa vaunuissa hyssyttelyä. Ja julkaisinpas juuri sen epätarkan vaihtoehdon, kun se alkoi yhtäkkiä tuntua taiteellisemmalta, kuin tonttu ilmeeni. Nyt kun tätä katson, niin aika pieni rooli on pitsihelmalla tai "juhlakorulla". Mutta sil-ti. Silti niistä tulee itselle hyvä mieli.

Äiti autopilotilla

Äitiys on fyysisesti ihan kummallista. Ensinnäkin luonnonsuora tukka muuttui yhdessä syksyssä säkkäräksi.

Mutta tämä kaikki väsyyn liittyvä on erityisen ihmeellistä. Itsehän saan nukkua varmasti paljon enemmän, kuin moni muu pikkuvauvan äiti. Silti unen määrä ja laatu on tavalliseen verrattuna huonoa. Väsy ei tunnu kuitenkaan tarpeena nukkua, vaan jotenkin tuntuu, että kroppa menee autopilotille. Tai kulkee jollain varavirralla. Tulee mieleen muitakin vertauksia (jääkarhuista, kelloradioista, kameleista...), mutta autopilottiohjelmani ei kykene nyt millään muodostamaan niistä kokonaisia lauseita. Mutta pointtina: Sitä tekee ja toimii automaattisesti ja suht normaalisti, tuntematta olevansa väsynyt.

Säpsähdyttävää on sitten tajuta, että laittoi maitopurkin astiakaappiin (poika kysyy, että miksi laitoin maidon "sinne", ja sitten saan ruveta itekin etsimään, että mihin sen sitten muka laitoin). Säpsähdän myös, kun tajuan jutelleeni jonkun ihmisen kanssa jo tovin, mutta mulla ei ole mitään käsitystä, mistä puhuttiin, ja mitä sanoin. Jälkinolostuksen tunne on kamala, kun omat lauseet jossain vaiheessa palaavat kaikumaan pään sisälle. Sanoinko oikeasti noin? Parempi olo jää silloin, kun ihan oikeasti ei vaan yhtään muista, mistä puhuttiin.

Mutta oon silti tyytyväinen. Väsynyt, mutta tyytyväinen. En toivoisi olevani pirteämpi tai kykenevämpi, ja tiedän tämän vaiheen loppuvan joskus. Sitä paitsi nyt siitä tulee poikkeuksellisen mieletön tunne, jos saan kotona kaiken tehtyä järkevästi ja järjestelmällisesti. Äidit on sankareita, minäkin varmaan.

Puuh ja plääh

No nyt on ramppikuume, kun en ookaan yksin täällä.

Tiskikone laski alleen.*puuh* Jouluviikon to do -lista (jota en aatellut aluneperin edes tehdä) kasvaa koko ajan, vaikka oon ruksinut monta juttua jo tehdyiksikin. *puuh*  Vähän pitää nyt hihitellä ja keskittyä hengityksen tasailuun, mutta kieltämättä muutama tällainen yllätys lisää, ja loppuu defenssit kesken.

Lapset käy kierroksilla, vähän muutkin. *plääh* Lomaa huudellaan ympäri facebookia, yhdyn siihen kuoroon. Toisaalta muillakin perheenjäsenillä on omat lomaodotuksensa ja -tarpeensa, joten kuka tietää, mitä siitäkään sitten seuraa. Pidän peukkuja parien päiväunien ja pidennettyjen yöunien puolesta. Tai oikeastaan pötköttely olkkarin lattialla koko porukalla kuulostaa ihan kivalta ja realistiselta lomatoiveelta, näin niin kuin alkuun.

Onneksi meidän perheessä kukin hoitaa osuutensa joulusiivoista.

Hyvä vai huono aamu?

pe, klo 8:55

-Isäää!! Isää!! Isä! Isä! Isä!

Kiljunta ja huuto kajahtaa kirkkaasti, joskin selvästi vielä ihan keskeltä unta. Argh. Vauvakin herää, jollen hiljennä tuota. Käyn peittelemässä pojan ja luulen unien jatkuvan. Ei. Siellä se jo tepsuttaa olohuoneessa, ihan tyytyväisenä. Nähdessään mut alkaa kuitenkin sama vingunta, mitä osasinkin monen(kymmenen?) edeltävän aamun perusteella odottaa:

- Ei äitiä!! Isä! Missä isä on? Missä isä on? Minä tarvitsen isää! Minä tarvitsen isää! Ei oo isä töissä! Ei oo isä töissä! Ei oo isä töissä!

Pidän räkäisenä huutavaa lasta sylissä ja koitan hengenvetoväleihin hokea, että "on töissä, tiedät kyllä, nohnoh, kyllä se siitä, oos nyt hiljaa, ei nyt jaksais tätä samaa, joka aamu, nyt oikeesti, OLE HILJAA!" Voi äh, ei pitänyt korottaa ääntä. Toinen vähän pelästyy.

- Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti.

Mitä? Mitä? Mitä? No? Mitä asiaa? Älä nyt höpötä. Ihan totta! Nostan sut pois jos et lopeta.

- Äiti. Äiti. Äiti. Äiti.

Tempaisen lapsen sohvalle viereeni. "Nyt kyllä lakkaat sanomasta tota, kun ei sulla oo mitään asiaa!"

- Äiti... Äiti... *nyyhkytystä*
- Minä haluan sanoa... Äiti.

Ja taas, ei pitänyt, voi itku mua. Otan syliin, sanon anteeksi, ja silittelen sydän pehmeänä tuota kyynelehtivää poikaa, joka painautuu mua vasten vielä vähän unenlämpimänä.

- Äiti..... Äiti..... Äiti..... Äiti. .... .... ... *nostaa päänsä*
- Haluan aamupalaa.

Oliko tämä nyt sitten hyvä vai huono aamu? 

Lapsellista joulumieltä

Tuntuu ihanalta odottaa joulua lasten kanssa. Palaan oman lapsuuteni joulumuistoihin tuon tuosta, vaikken ole niin enää vuosikausiin, valitettavasti, tehnyt. Yhtäkkiä alan hinkua kaupasta joulukoristeita ja tilpehööriä, jota aikaisemmin olen vältellyt, koska ne ”eivät sovi tyyliini”. Huomaan miettiväni lapsuuteni tonttuja ja pukkeja, värivaloja ja paperista ikkunatähteä, jonka aina pelkäsin syttyvän palamaan. Se pahvilaatikko, jossa koristeita yläkaapissa säilytetään, on varmasti edelleen sama, kuin 30 vuotta sitten. Mun ehdottomat lempikoristeet olivat joulukellosoittorasia ja savinen pukki, jonka säkkiin paketoitiin siskon kanssa filmirullarasioita koristeiksi. Tuossa pari päivää sitten minun lapseni tutki ensimmäistä kertaa surkean pientä joulukoristelaatikkoani. Oih, tästä alkavat meidän perheen jouluperinteet.

2-vuotias iloitsee joulusta omalla tavallaan, kaikelle hömpötykselle ja jännitykselle vasta luodaan pohjaa. Tonttupukki (!) on vähän pelottava ja tarinat tontuista ja Jeesus-vauvasta kulkevat rinnakkain. Olen ajatellut, että se on tässä vaiheessa varmaan ihan ok. Ruvetaan sitten myöhemmin syventämään ja keventämään uskomuksia oikeassa suhteessa.

Näin Halpa-Hallissa sellaisen lasikuplasoittorasiaseimiasetelman (tykkään pitkistä yhdyssanoista), jossa sataa lunta. Joo, niinpä: todella kitsiä. Mutta rakastuin siihen. Tässä uudenlaisessa jouluherkistelyssäni katselin sitä lapsen silmin, se oli NIIN kiehtova. Mutta en ostanut. Tyhmää, mutta mietin vain, että miten selittesin miehelleni noin mauttoman ostoksen. Järkevän aikuisen ääni sanoi lapsen äänelle päässäni, että ”juu kylläpäs hieno, laitetaan takaisin hyllyyn”. Sitä paitsi mieskin olisi sanonut lopulta varmasti (ehkä kylläkin huvittuneena), että ”olet aikuinen, osta, mitä haluat”.  

Tulin kotiin ja kirjoitin tämän tekstin (siihen blogiin, jota silloin aiemmin en laittanut kenenkään nähtäväksi ja josta tämän nyt sitten kopioin). Luin tekstin uudestaan ja lähdin ostamaan lasikuplani.

<3 joulumieltä!

Extemporeblogi

Ylitäytetty arki ja mieli eivät oikein jätä tilaa harrastuksille ja itsensä toteuttamiselle. Olen tässä syksyn aikana miettinyt vastausta tarpeeseeni purkaa mieltä ja ennenkaikkea todistaa olemassaoloani.  No, siispä perustin blogin. Pidin sitä vajaan viikon itselleni, nimettömänä. Ei yhtään lukijaa, mistäpä olisi nimettömälle tullutkaan. No, nyt laitan tämän kaiken oman nimeni ja kuvani alle. Pelottaa. Olen huono jakamaan itsestäni muutakin kuin kiiltokuvaa. Voi olla, että tästä tuleekin sellainen, katsotaan.

Olen kotiäiti, minulla on kaksi pientä.  Poika täytti kesällä kaksi, tyttö syntyi elokuussa. Itse täytän tiskikonetta, pyykkikonetta, sudokuja ja ensi vuonna 30. Olen Heidi, muuten.

Kesällä muutimme uuteen kaupunkiin, omaan kotiin. En juurikaan tunne täältä vielä ihmisiä, vaikka koitankin lasten kanssa harrastaa kerhoilua. Oma ”uusi harrastus” tuntuu umpihangessa hiihtämiseltä (=ei oikein tempaa mukaansa), en osaa vielä olla vauvasta erossa.  Enkä muista, miten ollaan aikuisten seurassa. Mutta mulla on tarve olla olemassa. En saa facebookissa yrityksistäni huolimatta aikaan ”Poikani kakkasi pottaan” –päivityksiä, vaikka aika usein tuollaisten iloisten elämänetappien kohdalla tulee mieleen ensimmäisenä kuuluttaa se koko fb-ystävistölle. Mutta en osaa. Liian tiukka itsesensuuri. Nyt kuitenkin aion yrittää. Aion huutaa täältä neljän seinän sisältä, että vaikka en esimerkiksi viime viikolla poistunut kodistani kuin 2 kertaa, niin MINÄKIN OLEN OLEMASSA!

..ja sitten äkkiä päiväkahville, ennen kuin joku herää.

Kahvitauko