Yllättävän mukava viikko ja yllättäviä ajatuksia

Hiihtolomasta oli ensin vaikea palata työkuvioihin. Arki on kuitenkin ollut mulle kiva. Oon taas nauttinut työstäni. Erityisesti kohtaamisista, joita viikkoon on mahtunut rutkasti laidasta laitaan. Niin monenlaisia ja niin monen aikuisen ja lapsen kanssa. Tärkeitä hetkiä, vaikka joskus vaikeitakin, ja toki usein mietin, että menikö syteen vai saveen vai jotenkin edes parempaan päin.

Erään iloisen päivän aikana ajattelin, että 1) Haluaisin pelaamaan sulkkista vapaa-ajalla 2) Haluan päästä ratsastamaan ja 3) Oispa kiva päästä laulamaan stemmoja.


On hauska huomata, että mieli on koko ajan valmiimpi omien uusien (ja vanhojenkin) puolien aktivoimiseen. Monta vuotta oli sellaista ei-mitään-ylimääräistä-kiitos. Nämä simppelit ajatukset ilahduttavat mua jo sellaisinaan, vaikkei niistä edes mikään pääsisi konkretisoitumaan lähiaikoina.

Viikonlopun kunniaksi ajattelin irtiottaa Keskimmäisemme kanssa. Lastenvälinen kemia on ollut niin räjähtävää, että sitä pitää vähän pilkkoa ottamalla palasia hetkeksi toisistaan erilleen.

Hiihtoloma - olemista ja menemistä

Hiihtoloma loppuu muutaman tunnin kuluttua. Loma oli hyvä, vaikka töihinpaluu tuntuukin vähän mahdottomalta. Mutta eiköhän se taas iloksi muutu. Tai jos ei nyt iloksi, niin ainakin ookooksi.

Lomasuunnitelmia ei lyöty etukäteen lukkoon, vaan toivelistalta tehtiin päivä kerrallaan asioita. Ensin reissattiin Tampereelle kummipojan synttäreille. Jäätiin yöksi hotelliin ja seuraavana päivänä jakauduttiin intressien mukaan Vapriikkiin ja Muumimuseoon. Loppupäivä käveltiin kilometrikaupalla sikin sokin pitkin kauppakeskusta. Muita lasten lomatoiveita oli mökkeily, laskettelu ja Tropiclandia, ja kaikki onnistuttiin toteuttamaan. Oma toiveeni oli Äidin Oma Hiljaisuuspäivä, ja sen sain, kun muut lähtivät mummolaan päiväksi. Näiden lisäksi saimme myös yhtenä päivänä vieraita ja yhden kokonaan tyhjän lötköttelykotipäivän.

Tuntuu, kuin lomapäiviä olisi ollut paljon enemmän, kuin miltä kalenterin perusteella näyttää. Ollaan rentouduttu kunnolla, ja näistä tekemisistämme huolimatta oltu varsinkin iltoja paljon kotona. Ollaan katseltu leffoja, myös mr Piin kanssa kaksin, pelleilty koko porukalla ja toki riideltykin. Saunottu, juteltu paljon, tehty käsitöitä ja itse oon fiilistellyt viinilasillinen kädessä sitä, että myöhään venyvä ilta ei hetkauta mitään. Lapsille sain askarreltua vihdoin ja viimein kellon, joka näyttää 7-8 välillä hiljaisuutta ja sektorin muuttuessa vihreäksi on vasta ok ruveta kolistelemaan ja pukemaan ja pyytelemään aamupaloja. Jopa pienin on hiippaillut meidän huoneeseen sanomaan, että "Kello on nyt keltainen, voiko mennä kattomaan ohlelmaa?" Ja sitten on omatoimisesti mennyt. Kolinaa ja säätämistä on alkanut kuulua vasta sinivihreään aikaan. Ihmeesti on helpottanut meidän aamuja tämä! Eli kyllä, lomalla tuli nukuttuakin ihan hyvin, mitä nyt vähän aloin nähdä stressipainajaisia loppulomasta.

En mahda mitään sille, että loppukevät tuntuu niin pitkältä sukellukselta, etten millään ehkä selviä loppuun asti tällä nyt keuhkoihin vetämälläni hapella. Pääsiäisenä luulen saavani hengähtää nopeasti, mutta vähän epäilen, että kuinkakohan käy ja mihin rahkeeni riittävät... Veikkaan, että aika menee oikeasti ihan hullun nopeasti ja happi loppuu yhtä huomaamatta. Joten ei muuta kuin keuhkot täyteen ilmaa ja menoksi: --------!!!!

Tappara vai Ilves, mopoauto vai mönkkäri, Valtra vai Case?

Kun muutettiin tänne, kävi aika äkkiä selväksi, että täällä täytyy valita puolensa jo eskarissa: Valtra vai Case. Koulusta ja luokasta riippuen vertailu voi tapahtua myös välillä Valtra ja Massey Ferguson. Omatkin, traktorimaailmaan muuten upottamattomat lapseni ovat löytäneet puolensa, vaikken yhtään tiedäkään, millä perusteella ovat valinneet.

Kysyin kerran yhdeltä Etelän Citystä muuttaneelta uudelta oppilaalta (joka jo parin viikon jälkeen uhosi sujuvaa "Case on paras" -kieltä), että oliko teillä siellä Cityn koulussa mitään tämmöistä kisailua. Oppilaan vastaus oli vähän nolostuva "Oli". Jouduin kaivamaan, että mistä asioista heillä siellä kuului olla mielipide ja valittu puoli.

"...Gucci vai Versace..."

No, mites teillä siellä muualla päin maailmaa?

Kuvituksena luokan Kuvataulu-Kuovi, jonka puin joskus huvikseni paljetteihin.

PS Itse sanon Versace ja Valtra. Ihan mutulla molemmat, kummastakaan mitään tiedä. Niin kuin ei ehkä moni muukaan valitsija.

Paperinukkeleikkejä

Muistan, kun äiti näytti meille lapsena, miten tehdään paperinukkeja ja opetti, kuinka niitä tehdään. Innostui itsekin niitä meille tekemään ja kertoi omista leikistään. Varsinkin mökillä tein itse hirmuisen määrän vaatteita paperinukeilleni ja säästin niitä kirjekuoressa. Ihailin ihania mekkoja, jotka olin itse tehnyt ja suunnittelin unelmieni hääpukua.

Tällä viikolla olen siirtänyt perintöä eteen päin innostamalla lapseni paperinukkeleikkeihin omilla näköisnukeillaan. Minä niin tykkään, kun monta kertaa päivässä jompi kumpi tytöistä sanoo toiselle, että mennään leikkimään paperinukeilla. Ja niin ne menevät, ja tilaavat vähän väliä multa niille uusia vaatteita, ja minä aina kieltäydyn. Ja sitten yöllä kuitenkin värkkään. Koska se on vaan niin kivaa!

Viime yönä värkkäsin säilytyskuoren, jonka toinen puoli toimii nukkejen kotina ja toinen vaikka koulun pihana. Kontaktimuovituksen ansiosta vaatteet voi huoletta kiinnittää vaikka sinitarralla tai teipillä.

Lukemaan oppiminen

Alkuopetus ei ole kutsumukseni tai vahvuuteni, mutta tunnen vahvaa luontaista hinkua tarjota herkkyyskausien mukaisia työkaluja kirjaimista kiinnostuneille lapsille(ni). Esikoinen kiinnostui kirjoista ja kirjaimista varhain. Sana- ja kirjainleikkien hienoisella boostauksella hän oppi orastavan lukutaidon viisivuotiaana ja annettiin taidon vahvistua hiljalleen ja painostamatta eskarin ja koulun aikana. Ekaluokkalaisena luki jo sujuvasti tekstit vieraskielisistä tv-ohjelmista.

Keskisisko kiinnostui lukemaan opettelusta samoihin aikoihin, kun isoveljen kanssa leikittiin äänneleikkejä. Neljävuotias sisko huikki vastauksia välistä, kun kysyin, mikä sana tulee tietyistä äänteistä. Tajuttiin, että tämähän pystyisi jo täyttä päätä lukemaan. Ja niinpä sitten osasi, kun  testattiin. Tosin vain niillä muutamilla tutuilla kirjaimilla kirjoitettuja sanoja. Sitä mukaa, kun oppi muidenkin kirjainten ulkoasun, oppi kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Eskarissa halusi pitää taitonsa salassa, ja vasta useamman kuukauden jälkeen taito paljastui kavereille ja opettajalle. Häntä hihitytti salailunsa. Vielä kaksoiskonsonantit ja pitkät vokaalit puuttuvat, mutta into kirjoittamiseen on kova.

Nyt kolmevuotias on innostunut äänneleikeisestä ja sanojen tunnistamisesta. Tunnistaa Puppe-kirjasta tekstin seasta sanan Puppe ja sujuvasti yhdistelee kuulemansa pitkätkin äännerimpsut päässään sanoiksi, mikä vähän yllättää mua. Olen ajatellut syöttää hänelle infoa kirjaimista niin paljon, kuin mahdollista, sillä olisihan se nyt rehvakasta päästä sanomaan, että lapseni ovat oppineet lukemaan 5-, 4- ja 3-vuotiaina.

Oikeasti pidän sitä kyllä epätodennäköisenä, sillä äänteiden yhdistelytaidosta huolimatta ymmärrys kirjoittamisen ja lukemisen perusideasta on pienimmällä kovastikin hukassa ja logiikka menee yli ymmärryksen. Ei silti varmaankaan ainakaan vahingoita häntä, jos iänikuisen muumimuistipelin sijaan pelaamme toisinaan muistipeliä alfapetin kirjainlaatoilla? ...Ihan silleen leikkimielisesti... Pikkusiskoni voi todistaa, että olen ihan kykenevä tällaiseen "leikkimieliseen ohjaamiseen", vai mitä...? Krhm...

Kalenteriin merkattu flunssa

Vitsailin koko viikon, että torstai-iltana tulen kipeäksi. Siihen asti oli tiukkoja velvollisuuksia ja kivoja juttuja suoritettavaksi, mutta flunssa on kutitellut nielussa jo maanantaista asti. No, torstaina saatiin yrjöpotilas, jota jäin perjantaina kodittamaan. Heräsinkin itse korvat kipeinä, nuhaisena ja kuumeen kynnyksellä, ja eilisen sairastaja touhuaa reippaana pitkin taloa Paula-vauvansa kanssa. Nyt katsovat Pipsa-possua ja minä Napakymppiä ja juon pannullisen kahvia.

Oikein hyggeäkin, kunhan vain Miuku ja Paula pysyisivät hyvällä tuulella. Ihailen sohvan nurkasta uusia, valkoisia seiniä ja ajatusta siitä, mitä kaikkea värikästä voin tänne jatkossa tuodakaan. Tintit loikkivat ikkunan toisella puolella kuusen kätköissä, turvassa tuulenpuuskilta. Räystäiltä nokkuu vettä. En malta odottaa, millaisia lintunaapureita meille tänä keväänä muuttaa.

Tykkään näistä raiteista, joilla ajatukset tänään kulkevat: kiitollisuus, herkkyys ja uuvahtava lempeys.

Valkoista pintaan - sisällä ja pihalla

Lumikaaos ja tapettikaaos. Ensimmäisestä piti selviytyä itse. Jälkimmäisen ulkoistimme. Meillä siis remppaillaan keittiön ja olohuoneen pintoja. Tapetit olivat menettäneet värinsä (mistä en ollut pelkästään pahoillani) ja repsottivat jo monesta paikkaa. Tilalle saan valkoista maalia. Ihanaa. Tylsää, ja ihanaa.

Vielä on homma kesken. Periaatteessa inhoan keskeneräisyyttä, mutta toisaalta, kun hommasta huolehtii maksettu työmies, ei keskeneräisyyskään niin paljoa haittaa.

Outoa, että vaikka pahimmat pakkaset jo taittuivat, on nyt iskenyt järjettömän hytinän ja palelun aika. Viime yönä nukuin lämmittimet sukkien sisällä, ja silti meinasi jalkapohjat krampata. Yngh. En suuntaa katsettani kesään, se tuntuu näistä kinoksista käsin niin toivottomalta. Suuntaan katseeni valoisiin aamuihin. Laskelmieni mukaan saan hiihtoloman jälkeen taas herätä valoisaan aikaan. Wohoo! Palelusta aion pelastaa itseni tänään menemällä seuraavaksi niin kuumaan suihkuun, että veri kihisee pitkään. Jos ei nyt toukokuuhun asti, niin edes aamuyöhön, kiitos.