Pakkomielle sänkyjuttuihin

Haha, eikös hieno otsikko?

Mutta siltä tuntuu. Etsin kuumeisesti Täydellistä Kerrossänkyä. Selaan Tori.fin monta kertaa päivässä. Huuto.netin myös. Selaan varmuuden vuoksi pelkät sängytkin, jos sattuisi yksittäisinä löytymään kaksi niitä Juuri Täydellistä.

Silloin tällöin lemppareita tulee myyntiin. Helsingissä, Espoossa, Laukaalla... "Ei onnistuis kuljetus?" Ja taas sama homma alusta, kun ei tietenkään onnistu.

Eikä tällä oikeasti olisi edes kiire. Tiedättekö sen tunteen, kun pieni ajatus muuttuu suunnitelmaksi ja sitten pakkomielteeksi, jonka syitä ja tarpeellisuutta ei meinaa enää hahmottaa? Tosi ärsyttävää. Tuntuu, etten saa tätä mielestäni ennen, kuin sängyt on hommattu. Ja vasta sitten kykenen järkevästi arvioimaan, oliko hankinnassa mitään tolkkua ja mitkä kriteerit olisivat oikeasti olleet kaikkein tärkeimmät.

Pinnalaitaiset (tai ainakin korkealaitaiset) PIENET sängyt siis haluaisin. Esim. sellaiset, jotka meilläkin oli pienenä. Sellaiset, jotka voi laittaa päällekäin tai vierekkäin. Halvalla, läheltä.

Saa ehdottaa.

Seuraava pakkomielle liittyykin ideaan päiväpeitoista. Rasittavaa, kun sitä ei voi toteuttaa vielä kunnolla edes suunnitelman tasolla, kun pitäisi olla mitat ensin... Enkä tiedä, onko siinäkään visiossa oikeasti mitään järkeä...

(...Jaetun näytön toisella puolella Ninni muuttui juuri näkyväksi. Oih...)

Pää kuntoon ja muita riemuja

Rakas Päiväkirja.

Tänään sattui monta asiaa, joista tunnen erityistä syytä riemuita.

- Taannoin aloittamani hammaslääkärirumba on nyt päätöksessä, suu on kunnossa. Jes! Seuraavaksi hieroja ja kampaaja. Päätin jo aiemmin, että palkitsen itseni sitten niillä. Eli kokonaisvaltaisesti pää kuntoon. (Joku terapiaistunto tietysti kuuluisi siinä mielessä joukon jatkoksi myös, heh, heh.)

- Käväisin iltapäivällä koululla lasten kanssa ja heti illalla tuo kaksi vuotta täyttävä osasi laskea "ykki, kakki, poome, neejä, viiti, kuuti, tehmän..." Tehokasta tämä nykyopetus. Enkä ole edes opettanut numeroita.

- Enkun opeopas näytti taivaallisen selkeältä ja helppokäyttöiseltä. En oo uskaltanut avata sitä ennen, kuin on pakko. Tänään oli viimetippa, ja yhtäkkiä tipahti ammatillisilta harteilta muutama kilo turhaa pois.

(Tämänpäiväinen kuvituskuva jatkaa hatarasti "pää kuntoon" -teemaa. Ajauduin kivaan blogiin, jonka yllyttämänä oon testaillut erilaisia uusia lettiviritelmiä.)

Vähän vaille 2

Tulevalla viikolla Pikkiriikkinen täyttää 2 vuotta. Onnea hänelle, ja onnea meille hänestä!

Synttäreitä on juhlittu pienissä erissä tällä viikolla, niin tänäänkin. Sankari itse osaa jo olla tohkeissaan lahjoista ja kynttilöiden puhaltamisesta.

Kaksivuotiaamme on supersöpö. Niskaan on kasvanut ihan viimeviikkoina sitä vielä entisestään korostava kiehkura. Ja ihanan viihdyttävässä iässä hän on. Oppii koko ajan uutta, ja kaikki opittu jää mieleen ja pääsee sopivan tilaisuuden tullen käyttöön. Ihmettelin, kun osasi nimetä kaupan pihassa näkemänsä trukin ja Candy King -pussin kyljestä prinssin. Tosin hän lausui sen selvällä suomenkielellä "hintti".

Isoveljen perässä pysyttely on opettanut kiipeilemään, juoksemaan, temppuilemaan ja yrittämään. Ihana taito. Yrittäminen, sinnikkyys, lannistumattomuus. Jalkapalloa hän potkii ihmeellisen napakasti.

Sopivissa määrin löytyy prinsessaa ja rämäpäätä. Lempilaulun (Aakkostanssi, tietenkin. Opettajien lapsi kun on...) tahdissa alkaa tanssittaa ja suosikki-iltasatu taitaa tällä hetkellä olla ankkakirja. Haluaisi jo osata pyöräillä, mutta kun ei ylety polkimille... Naapureista tykkää kovasti, samoin tädeistäsedistäenoista ja serkusta. Ja isovanhemmista ihan hirveästi. Ja herkuista.

Ihana tyttö, hymynaama, tinttaliisa. Vitsiniekka ja velmuilija. En malta odottaa, että tuleva vuosi taas valottaa enemmän tuota pientä suurta persoonaa. Mitäköhän tästäkin naperosta isona tulee?!

Ekan viikon fiiliksiä

Päivä sujui hyvin, mutta oppilaiden lähdettyä työpöydälle syntynyt kaaos hyppäsi yhtäkkiä päähän, eikä ensi viikon suunnittelusta tullut mitään. Vasta kotona sain hermotukoksen auki, kun huomasin lukujärjestyksessä mahdollisuuden tuntien sumplimiseen. Saankin kässät kaksoistunniksi ja yhden ylimääräisen jakotunnin äidinkieleen.

Viikon aikana näin kahta unta. Toisessa olin näytelmän pääroolissa ja kesken kaiken iski totaalinen black out. En hermoillut, vaikka ymmärsinkin tilanteen tosi noloksi. Tämähän on kuitenkin pikkujuttu. Kävin vastanäyttelijältä supattamassa vuorosanani.

Toisessa unessa olin sellaisessa sokkelotalossa, joka välillä oli hauska huvipuisto ja välillä kaamea pelottava rottakellari. Tiesin koko ajan, että olen joutunut samanlaiseen sokkeloon ennenkin, ja silloin sieltä oli tultava pois kamalan ahdasta ja vaikeaa reittiä pitkin. Sellaista, joihin jää jumiin tai joihin en suostu menemään ollenkaan.

Kun sitten kuljettiin sokkeloa ulos päin, huomasinkin sen olevan ihan iisiä, kivaa ja helppoa. Ei ahtaita tunneleita ja ryömimistä pimeässä, vaan väljiä käytäviä, hurjia liukumäkiä ja värikkäitä seiniä. Hirveä vauhti oli koko ajan ja välillä jännitti, mutta meno oli helppoa.

Siinä teille työfiilikseni uniin naamioituna.

(Koska en osaa julkaista tekstiä ihan kuvatta, piti valikoida jokin epäsopivista. Tämä kännykän vahinko-otos ilmentää ihan sopivasti käytävissä juoksemisen fiilistä, joten olkoon tämän päivän kuvana.)

Hirveän hyvä idea...

Ei siis oikeasti ollut, vaikka periaatteessa siinä ei ollutkaan mitään vikaa.

Tuli nälkä. Ruokakaupassa ei ehditty käydä ennen nälkää, joten ilmoille heitetty pikaruoka sai kannatusta. Hullutteluehdotukseni kuului seuraavanlaisesti: isomman kaupungin Prisma. Ensin syödään Hesessä, sitten tehdään siinä vieressä ruokaostokset. Ja kätevästi voidaan samalla ostaa se lamppu, jota parempaa ei olla etsiskellessämme bongattu.

No. Söimme Hesessä. Otettiin kahdet autokärryt, ihan vain päästäksemme helpoimmalla. Ei onnistunut, kun eivät ensinkään niissä kärryissä hepuleissaan pysyneet. Lamppu saatiin kuitenkin kyytiin, se rimpuili vähemmän. Ruokaosaston kohdalla itsellä oli itkettävän iso väsyreppanuus. Pyysin armoa, lähdetään kotiin. Mr Pii oli samaa mieltä.

Nyt meillä on lamppu ja aleyökkärit, mutta ei ruokaa huomiselle. Lapset taisivat sopeutua meitä aikuisia vähemmillä ensiväsyillä uuteen elämänrytmiin. Paitsi että hetkinen... nyt kuuluukin taustalta uupunutta ulinaa.

Fiilis töiden suhteen on kuitenkin hyvä, toivottavasti myös sillä kanssani aloittaneella laumalla.

Orientoitumispäivä

Kävin tänään työpaikalla. Siirtelin kirjapinoja pöydän nurkasta toiseen. Paljon muuta en tuntenut saavani aikaiseksi. Tosin mieli on nyt rauhallisempi, joten ehkä se oli orientoitumista. Vielä en tiedä yhtään, miten aion käytännössä handlata yhdysluokan.

Kaksi pientä hoitoreppua on pakattu eteisen lattialle. Itselleni hankin täksi vuodeksi korin. Sekin on pakattu. Kahvipaketti ja kalenteri. Kyllä mua vähän nyyhkytyttää omieni puolesta, kun keskiviikosta alkaen omistaudun taas puoliksi toisten lapsille. Ja hoitopaikan kynnys on jostain syystä kesällä kasvanut ihan ylivoimaiseksi.

Mutta oman orientoitumisen onnistumisesta kertoo keväältä tuttu, tänään palannut ilmiö: kutsun taas vahingossa mainoskatkoja välitunneiksi.

Taitteen todot

Ollaan melkein taitteessa. Talossa tuntuu käsinkosketeltava hermostus.

Mulla on monta listaa. Asioista, jotka pitäisi tehdä. Asioista, joita vielä haluaisin ehtiä tekemään. Ja asioista, joihin pitäisi syventyä tuntikaupalla, jotta saisi niistä jonkun otteen. Ja jotka myös pitäisi ehdottomasti ja välittömästi tehdä.

Tuntuu liialta. Keitän kahvit, otan salajätskin ja istun Bloggerin ääreen. Päivittäkää nyt arvoisat kanssabloggaajat blogejanne, ettei mun tarvitse käydä käsiksi todoohon, kahvikin loppui jo.