Ajatuscocktail

Maanantaihin lähdetään taas tutuissa fiiliksissä: tökkii. Viikonloppu on ollut selkeästi hyvä, kun työjutut on niin totaalisesti unohtuneet. Tuntuu hankalalta taas orientoitua niihin asioihin. Mutta hyvin se menee.

Lauantaina messuiltiin ja kyläiltiin. Satojen ihmisten seassa messuilla näin joitain tuttuja ja joitain naamoja, jotka luultavasti olisi pitänyt tunnistaa, mutten pystynyt yhdistämään. Se tuntuu aina niin nololta. Jotkut "vanhojen setien" naamat tunnistin tarkemmalla tuijottamisella rinnakkaisluokkalaisikseni. Apua, näytänkö mäkin jo noin vanhalta?

Tänään oli niin sunnuntai, kuin vain olla voi. Aurinkoa ja pullakahvit pihalla kesken kevyen haravoinnin. Pihatouhujen lomassa mietin dramatisoidulla ajatuksensävyllä, että mitä mulle oikein on tapahtumassa: nautin risukasoista, märän mullan tuoksusta ja kompostin tallaamisesta. Ei kuulosta yhtään multa. Ei yh-tään.

Iltavieraiden kanssa ihmeteltiin päivän päätteeksi, että mitä ihmeen näppyjä lapsissa (varsinkin toisessa) on. Huomenna selvinnee, ovatko "sitä", mitä oon jo monesti luullut tulevaksi. Pari eilistä kummallisuutta selittyisikin hyvin "sen" ensioireina. Ja niin, huojentava havainto: kiipeilytaitoa on toistaiseksi testattu aika hillitysti ja hallitusti.

En räpsinyt kivasta viikonlopustamme yhtään kuvia, joten olkoon kuvituksena tällä kertaa puutarhateeman innoittamana viimesyksyinen marjacocktail (eikä edes omista pensaista tämäkään sato). Lisäksi Photoshopyhteistyö on tauolla, joten katsotaan, miten blogikuvien kanssa jatkossa käy...

Kiipeilijän geenit

Noin vaan Pienin oppi kiipeämään pois pinnasängystä. Iltasadun jälkeen odottelin lasten nukahtavan ja surffailin lastenhuoneen seinän takana, kun Pikkutyyppi yhtäkkiä tepsutti viereeni hymyillen muina tyttöinä. Olin silleen, et "....!... !!!? ...?!??". Tunsin ylpeyttä, mutta vähän alkoi saman tien pinnaa kiristää, sillä hilpeästä tilanteesta huolimatta tajusin, mitä on odotettavissa.

Palautin Beiben petiin, mutta jo muutaman minuutin kuluttua kikattelivat molemmat isoveljen sängyssä. Mr Piin kanssa tirskuttiin vähän oven takana ennen nuhtelua. Ja Beibe petiin. Isoveli alkoi kuiskutella toiseen sänkyyn hepulin kieppeillä "tuu tänne, tuu tänne, tuu tänne", ja muhunkin alkoi iskostua epätoivo kaoottiseksi kallistuvan tilanteen suhteen. Sisko jatkoi kiipeilyä ja minä jäin sängyn viereen palauttamaan kapuajaa peiton alle. Veljen suhteen mulla ei ollutkaan yhtä selkeää toimintamallia, sillä on vähän epäloogista ärähdellä kuiskutellen, että "nyt hiljaa", eikä sellainen kyllä hepuloivalle minkäänlaiseen jakeluun menekään.

Pienempi hyytyi siliteltynä hetkeksi sänkynsä pohjalle ja minä nappasin isomman pois huoneestaan pitääkseni toisaalla puhuttelun yltyneestä tilanteesta. Kunnes lastenhuoneesta kuului tössäys. Pieni mäsähti naamalleen lattiaan. Kiidätetään siis Isompi takaisin sänkyynsä ja ulvova reppana kaapataan tutkittavaksi ja hyssyttelyyn. Tulkitsin, että tuli lattiaan tutti edellä, mikä varmaan säästi vähän nenäressua törmäykseltä. Äidin stressitaso kuitenkin nousi nousemistaan, kun hyssytelin väsynyttä ja kolhiintunutta ulisijaa, jonka päätin viedä sänkyynsä vasta, kun villitsijäosapuoli nukahtaa.

Viimein ulvonta ja venkulointi hiipui ja kiipeilijä valahti takaisin vauvaksi nukahdettuaan mun syliin. Isompikin oli ehtinyt nukahtaa. Oma stressi loppui äkkiä ja tajusin, että ei nämä illat ehkä lopullisesti menneet plörinäksi, vaikka Hän nyt pääseekin sängystään pois. Että kai ne lapset sen jossain vaiheessa tapaavat aina oppia. Mutta en voi väittää, etteikö jännittäisi, millaisia tilanteita tästä nyt sitten seuraa. Mäsähdyksiä, äidille aiheutuvia tykytyksiä yllättäen tyhjentyneen sängyn edessä vai tällaisia iltahepuleita? Toivottavasti ei mitään, ainakaan liikaa. Mieleen palasi vain liian elävästi kaikki nukuttamiseen liittyvät vaikeudet, joita 3½-vuotisen urani aikana oon kohdannut. Siinä hyssytellessäni ehdin laskea, että olihan tässä jo ehkä kuukauden verran helppoja nukahtamisia. ...No, ehkei kannata vielä valmistautua kaikenmaailman skenaarioihin. Sitä paitsi seinän takana näyttää nyt tältä:

Eli aika ihanalta.

Yöksi nupulle.

Tällä viikolla oon kirjoittanut kolme sellaista tekstiä, joille oon "julkaise"-napin sijaan painanut vaan "tallenna". En tiedä, miksen oo saanut niitä sen hetken fiiliksiä julkaistua, varsinkin kun ovat olleet ihan positiivisia juttuja kaikki. Oon joka päivä ajellut onnellisena töistä kotiin ja miettinyt hempeitä rimpsuja, joita noista työmatkani lempilakeuksista ja ihanasta elämästäni kirjoittaisin. Siitä jännästä tunteesta, kun mielen päällä hyrisee hyvä fiilis. Semmoinen, että miettimällä miettii, että olikos elämässä muka jotain  spesiaalia meneillään, joka vaikuttaa vireeseen. Mutta ei oo. On vain kaikki tavalliset asiat niin hyvin ja kivasti. Ja kuinka kaupunkikin on yht'yllätten alkanut tuntua Kotikaupungilta.

Iltapäivisin oon raapustellut muistilistaa bloggeriin. Sitten illalla, kun olisi aikaa kirjoittaa jutut loppuun, on  hektinen iltatoimioperaatio ja seuraavaan päivään valmistautuminen imenyt voimat niin, ettei päivän lällyilyistä tunnu sillä hetkellä enää rehelliseltä kirjoittaa. Eikä ne iltapäiväiset ajatukset silloin pimeässä enää visualisoidu yhtä ihaniksi, kuin mitä ne auringonpaisteessa olivat.

Tänään yritänkin siis olla ajoissa asialla. Postinkantaja oli tuonut tilaamani kirjan (pystytkö tiirailemaan kuvasta?) ja mr Pii toi ensimmäiseen sovitukseen työn alla olevan uuden kalusteen. Lupaavia juttuja kumpikin, molemmista veikkaan kertovani jonain päivänä enemmän. Eikös muuten olekin epäsovinnaista laittaa blogiin kuva petaamattomasta sängystä?

Mieli on valoisa kuin nämä kevätpäivätkin. Ja joka ilta olo hiipuu hitusen himmeämmäksi yötuntien ajaksi, mutta nupullehan kukatkin yöllä vetäytyvät.

Tämmöistä kuuluu. Ja kuuluu. Ja taas.

Muilta osin tämä vivahteikas päiväni on kyllä ollut mitä parhain.

Siirappinen maanantai-iltapäivä

Käväisin pikaisesti kotona kääntymässä ennen kuin hain lapset hoidosta. Keittiö oli hiljainen, aurinkoinen ja houkutteleva, siitäkin huolimatta, että auringonpaiste paljasti armottomasti edessä olevan ikkunanpesu-urakan. Päätinkin heittää takin naulaan ja käyttää tehokkaasti arvokkaat 7 minuuttia jätskikipon äärellä, lempipaikalla apupöydällä pikkuikkunan alla. Kivaa! Tai jättikivaa, kuten Pojalla on tapana paisutella kaikkia adjektiiveja tätä nykyä.

Eiks ookin vähän ällöttävä ajatus laittaa siirappia jäätelöön? Mulla on ihan pohjaton makeansietokyky... Sain virtaa pienestä tauostani niin, että jaksoin kierrättää konkkaronkkaa kirjakaupat ja kirjastot läpeensä, yhden tavaratalonkin. Ei löytynyt Tunne lukkosi -kirjaa eikä kumppareita.

(Vastaanotetaan keittiöremontti-ideoita ja -tekijöitä...)

Älylaitepaniikki

En aio väittää, ettäkö olisin miettinyt tänäänkään mitään asiaa enempää, kuin tuota perjantaista testitulosta. Kiitos kommenteista, joita ootte kirjoitelleet, oon saanut paljon uutta pohdittavaa ja näkökulmaa asioihin!

Sentään jotain muutakin on satunnaisesti käynyt mielessä. Nimittäin älypuhelimet ja jatkuva online-elämä. Se pelottaa mua.

Mua ahdisti, kun kerran itse jäin koukkuun lainapädiin. Mua ärsyttää, että puhelin polttelee kaikilla "tylsillä" hetkillä, kuten mainoskatkoilla ja ruokapöydässä, kun ite odottelen pienempien saavan lautasensa tyhjiksi. Mua hermostuttaa, jos joku (ehkä minäkin?) ottaa puhelimen esille sanomatta mitä sillä tekee. Kun en voi tietää, tarkistaako lyhyesti jotakin tärkeää vai pelaako shakkia tai käy facebookissa.

Saatan olla vainoharhainen ja tietämätön, mutta koen älylaitteiden uhkaavan mun yksityisyyttäni. En tiedä koskaan, minne uskallan kirjautua ja missä mitäkin sanoa. Täällä voin toki sanoa mitä vaan, koska minä päätän, ja olen tietoinen sanomisistani. Mutta sitten Spotify ilmoitti kaikille facebookissa, että kuuntelen Reggaevirsiä ja lasten tuutulauluja. Ei siinä, olisin sen voinut itsekin sanoa, mutta säikähdin, että jos olisinkin kuunnellut jotain nolompaa (=mitä?), ja sitten se olisi ollutkin tietämättäni koko maailman nähtävillä..

Ja sitten mua huolettaa aivan hirveästi, kun koululaiset pelaavat ihan oikeasti ihan koko ajan. (K-18-pelit huolettavat sitten vielä ihan toisella tasolla...) Joku asiantuntija heitti veikkauksen, että nykylapset addiktoituvat aikuisina helposti kaikenlaisiin asioihin, kun jo lapsena oppivat tämmöisen riippuvuuden. Apua. Miten suojelen lapseni ja itseni tältä kaikelta?

Ja jotenkin kyllä luulen, että oon enemmän kauhuissani, kuin olisi tarve. Kai se 24/7-online on tulevaisuutta, ja kai siinä hyötynsäkin on. Kai tuleva sukupolvi oppii toimimaan tuon elämäntyylin tuomien haasteiden kanssa. Kai. Oppiiko? Miten? Huojentakaa pliis mun mieltäni.

Voiko olla tylsempää näkyä?

Junnaan eilisessä

Mua joskus ärsyttää blogit, joissa on joka kerta samanlaisia kuvia samoista kohteista. Silti mun tulppaanit pääsevät vielä päivänvalossa kuvattuina tänne. Tykkään niiden hassusti kihartuneista varsista.

Vietän viikonloppua kolmestaan naperoiden kanssa. Mr Pii on reissussa, ja mulla on kaappi täynnä mielialalääkkeitä, joita varmuuden vuoksi eilen herkkukauppa-Lidlistä hain. Eli sipsiä ja muuta hyvää. En osaa tehdä Lidlissä viikko-ostoksia, mutta herkkukauppana se on mun ykkössuosikki. Harmi, että söin lounasta niin paljon, ettei tee yhtään mieli herkutella päiväuniajan kunniaksi. Eikä mielialakaan kaipaa lääkkeellistä (siis niistä herkuista puhun edelleen) kohennusta, vaikka tuon eilisen testin takia huomaankin kesken ulkoleikkien tai ruokailun vaipuvani murjottamaan noita oivaltamiani lukkoja. Ajatukset pyörii aikalailla niissä tunnelmissa, mutta jatkan toistaiseksi niiden ruotimista joko pääni sisällä, tai sitten kyseisen jutun kommenttiboksissa. En nyt usko ketään niin paljon kiinnostavan mun tänkertainen identiteettikriisini. (Todennäköisesti kuitenkin palaan siihen joskus....)

Isoveli paimensi sylissään rimpuilevaa Pikkusiskoa, ja kutsui sitä lempeästi sekä Tonttuseksi, että Kinkkupussiksi. Ensimmäistä oon varmaankin käyttänyt itse, mutta jälkimmäinen on nyt kyllä kuultu vähän väärin. Ei siinä mitään.