Väliaikatietoja

Remontti on junnannut tänään. Maalasin aikani kuluksi vielä yhden kerroksen.

Ruusut on auenneet näteiksi.

Viikko alkoi jotenkin rytinällä. Vaikka hyvä maanantai olikin. Viikonlopun aikana nollasin, kuten olin suunnitellut. Tänäaamuna sitten järkytyin siitä töissä odottelevasta todo-listasta, vaikka yritänkin rauhoitella itseäni, etten VIELÄ ole myöhässä minkään asian kanssa. Että ehdin kyllä, kunhan ajattelen ja järjestelen rauhassa.

Nypeltämistä

Voiko parempaa extemporeideaa lauantaille keksiä, kuin makkariremontti? No, joitain fiksumpia tulee mieleen, mutta tuolla idealla mentiin ja laatikkopyöräiltiin kevätsäässä rautakauppaan valitsemaan tapetteja ja maaleja.

Toistaiseksi ollaan saatu revittyä ne tapetit, jotka jo talon ekalla näyttökerralla ilmoitin haluavani pois. Strömssö-henkisistä nettiopuksista poiketen revittiin osa tapeteista irti puolen sentin silppuna. Yllättävintä oli, että roolit vaihtuivat päinvastaisiksi, kuin monessa muussa puuhassa (kuten vaikka elämässä ihan yleensä): mr Pii puhisi, tuskaili ja analysoi syitä ja parannusehdotuksia, kun minä taas tein reippaana hommia: nypelsin, kyykin, sumuttelin, nypin ja hinkkasin. Tuntikaupalla, tyytyväisenä. Oli hauska huomata, että kun pitkästä aikaa keskittyy tekemään jotain, missä ei tarvitse ajatella yhtään, putkahtaa mieleen ihan yllättäviä juttuja.

Mietin montaa hyvää ystävää, ja montaa sellaista, jota enää hyvin harvoin näen. Iloitsin niistä monista, jotka odottavat vauvoja ja jotka ovat rakastuneet. Fiilistelin eräiden uusia työpaikkoja ja mietin muutamaa muinaista tuttua, että mitäköhän heillekin nykyään kuuluu. Hassuinta oli, että yön pimetessä, nyppimisen edelleen jatkuessa, putkahti mieleen ihan hassuja yksittäisiä maisemia, paikkoja ja tunnelmia. Ihan kuin unia. Omituisten, kivojen fiilisten ohessa kehittelin päässäni keskustelun, jossa mr Piille hehkuttaisin, miten terapeuttista ajattelua vaatimaton puuhastelu onkaan. Mielikuvassani ehdotin, että jospa sittenkin rakennettaisiin oma talo. Ja näyssäni lankesi painokas hiljaisuus. Ajatuksistani mut havahdutti mr Pii, kysymällä "mitä". Olin kuulemma tirskunut ääneen.

Ei, ei nyt sentään rakenneta taloa. Kun nyt saataisiin edes tämä kunnialla valmiiksi. Mr Pii veikkasi huoneen olevan valmis maanantaina. Minä torstaina, ja Poika ensi kesänä. Aion olla oikeassa.

Näkyyks kello?

Mulle tuotiin naistenpäiväruusuja huomista varten, jee! Kuvissa minä, meidän talon Pienempi Nainen, ja mun uusi kelloni.

Kellosta kiitos jokaiselle, joka lahjoi mua synttäreinäni kuorella, jonka päällä luki "Hemmottele itseäsi". Hemmottelin ensin kampaajalla, mutta kun en mitään suurta operaatiota teettänyt, jäi hemmottelurahaa vielä sen verran, että kellotarjouksen ääreen jo monetta kertaa puntaroimaan palatessani tajusin, että onhan sekin itseni hemmottelua, ja voin käyttää korvamerkityt rahat siihen. Eikös niin? Mulla ei kunnon kelloa oo hetkeen ollutkaan, ja töissä huomasin sellaista tarvitsevani. Tykkään siitä, ettei mun tarvitse (varsinkaan juuri töissä) kelloa katsoakseni kaivaa kännykkää esiin.

Tänään välituntivalvonnassa seurasin monen ikäisten koululaisten sadepäivätouhuja. On aina yhtä pysähdyttävää tajuta, että jonain päivänä, kuulemma piankin, omani ovat jo tuon ikäisiä, noissa samoissa tilanteissa. Leikkimässä, neuvottelemassa ja riitelemässäkin. Mietin siinä, että jos saisin valita vain ja ainoastaan yhden taidon omille lapsilleni, ottaisin epäilemättä sosiaaliset taidot. Toisaalta en tiedä, valitsisinko sen vain säästääkseni itseäni siltä surulta, mitä riidat ja kaverisuhteiden kolarit (tai jopa puute) aiheuttavat paitsi heissä, myös mussa. Tiedänhän kuitenkin monen sosiaalisesti kömpelömmän kasvaneen aikuisena kaikkein menestyneimmäksi ja suosituimmaksi... Mutta se lapsuus vain sujuisi niin paljon kivuttomammin niillä, joilla toimii leikit kaverin kuin kaverin kanssa...

Hmm... Mun piti kirjoittaa asiasta vain sen verran, että sosiaaliset taidot valitsisin, piste, ja nyt en osaa päättää, jätänkö pohdinnan loppuosan pois vai en. Onko siinä järkeä vai ei. Ja että ajattelinko alunperinkään riittävästi valintaani, jos nyt tosiaan VAIN yhden taidon saisin valita... Hmm.. Otinkohan liian vakavasti kevyen pohdintani? No, olkoon. Viikonloput, itse kullekin!

Pikkujuttuja

Nyt on semmoinen olo, että on liikaa hommia. Ei mitään isoja, mutta tuhat pikkujuttua, joihin on helppo sanoa joojoo, ja sitten on ihan yhtä helppo unohtaa koko juttu.

Tosi ärsyttävää, kuormittavaa. Kymmenittäin asioita, joita en oo tajunnut kirjoittaa ylös minnekään, mutta jotka kutkuttelevat painostavasti siinä tietoisen muistamisen rajamailla. Mutten muista. Ja toisaalta parempi niin, koska ei mulla oikeastaan olisikaan yhtään enempää aikaa hoitaa edes niitä pikkujuttuja. Kunhan vain saisin nyt kaiken jotenkuten pysymään koossa vielä huomisen, sitten nollaillaan taas pari päivää.

Olisi voinut luulla, että hiihtoloman jälkeen olisi iisi ote arkeen. Päinvastoin. Ehkä se tästä taas, kun lomailukin unohtuu hiljalleen.

Minä ja turhan paljon pikkupuuhaa

Niiskuneiti-kaveri

On niin söpöä, kun pienimmäisemme on ottanut Muumimaailmatuliaisniiskuneidin suojatikseen. Osaa etsiä sitä, jos se on hukassa, ja kantaa sitä sitten onnellisena vasemmassa kainalossaan. Selvästi saa muumistaan turvaa ja lämpöä. Se on jo ihan suttuinen reissattuaan autossa ja pyörittyään milloin missäkin menossa mukana, vaikkei olekaan kuin himpun verran yli viikon vanha.

Nukkumaan mennessä Tyttö kerää kainaloonsa sekä Niiskuneidin, että Ketun, ja menee muumiasentoon köllöttelemään: polvet mahan alle ja pylly kohti kattoa. Ja minä laitan peiton päälle, niin kuin Muumimamma siinä ohjelmatunnarin alussa Muumipeikolle. Somaa. "Sisko on liian ihana", sanoi Isovelikin, kun äsken mentiin nukkumaan. No niinpä.

(Kähvelsin samaisen Niiskuneidin kuvan Netanttilan sivuilta,
kun en viitsinyt mennä häiritsemään vaiheessa olevaa nukahtamista.)

Pieni suttu vain

Mulla piti olla jotain sanottavaa paluusta arkeen, paastosta, apinoista, tietokonepelien pelaamisesta ja ikärajoista, rasittavasta olotilasta, usvametsän neidosta, somista lapsistani ja uusista opituista sanoista. Ja tosi ihanasta hiihtolomasta hienoine juhlineen.

Mut ei nyt irtoo kokonaisia ajatuksia, saati lauseita. Tyhjänä pysyy luonnoslehtiöni, odottelusta ja aloittelemisesta huolimatta, tätä pientä suttua lukuunottamatta.

Kaipaan iloista vipinää ja selkeitä ajatuksia.

Kuvan poliisikin on vähän pihalla ja hukassa tästä porukastaan, reppana.

Mäkin itken

Kyllä mä tarkemmin ajatellen ymmärrän, että (ehkä) viimeinen olympialaisissa pelattu maajoukkuepeli itkettää. Mutta jotenkin mä nyt koin silti hirveän hilpeänä noi pronssipelin jälkeiset itkuhaastattelut. Naiset nyt itkee Juhlamokan mainoksillekin (en tunnusta ääneen omakohtaisia kokemuksia), mutta että Se Yksi ja Ainoa juttu, joille miehet itkee, on siis jääkiekko!! Ahaa! Yllättävää, kiinnostavaa, ja, no, hilpeää.

Kun Ylex soitti tämän (klikkaa!) kappaleen kesken hiljaisen ajomatkan, mäkin itkin. Hysteerisen hihityksen varjolla, en oikein edes tiedä miksi. Kai mä tajusin, miksi luulen Jenspankin pitäneen hauskana ideana koostaa tollanen "biisi". Jotenkin niin liikkiksiä noi jääkiekosta isoimmin liikuttuvat mörrimöykyt.

(Kuva ei ole itse otettu. Kaappasin Googlen avustamana.)

No, itkettikö teitä tämä kappale (ilosta vai surusta?), vai se pronssipeli? Tunnustakaa! Entäs te miehet? (Naiset saa myös tunnustaa miestensä puolesta halutessaan.)