Rusinoita Maria Nordinin pullasta

Oon kesän aikana sukeltanut ajatuksiini. En niin syvälle, kun tiedän pääseväni, mutta olen pulikoinut pienesti ja turvallisesti siinä ihan pinnan tuntumassa. Oon pohtinut pinttyneitä ajatusmallejani (tietoisia ja tiedostamattomampia) ja niiden vaikutuksia hyvinvointiini. Ihan siis fyysisenkin. Olen vähän nolostellut tätä myöntää, mutta nyt sen sanon: Teen tätä itsetutkiskelua marianordinilaisittain. Ihan peräti verkkokurssin muodossa, jonka alesta talvella ostin. Olen huono ostamaan ideologioita sellaisinaan (keskittymiskykyni ja intohimoni uusia asioita kohtaan ei riitä täyshurahduksiin asti ja siksi päädyn poimimaan rusinoita pullasta), mutta kyllä tuossa Nordinin kiitollisuus- ja tietoisuuspohjaisessa hyvinvointifilosofiassa on paljon valaisevaa. Ja yllättävän paljon myös sellaista, mitä olen itsekin miettinyt ja jopa toteuttanut pienestä asti luontaisesti. Ja toisaalta se on myös vahvistanut luottamusta siihen, että meissä itsessämme on valtava vahvuus ja viisaus sisällämme. Ja paitsi että mieli voi olla kehoa korjaava, niin ehdottomasti myös sairastuttava.

Nordinhan siis puhuu siitä, miten erilaiset oireet ovat merkkejä stressireaktioista. Itseäni on puhutellut myös käsite "sisäinen suojelija", eli se, joka ylivirittyy ja alkaa löytää "kuviteltuja vaaroja", joilta itseä suojella. Se alkaa äkkiä ilmoittaa "vaaroista" erilaisilla oireilla, jopa sairauksilla. Lisäksi mieleen on jäänyt ajatus siitä, miten nämä oireet (tai mielenterveyden ongelmat, kuten itselläni esimerkiksi paniikkihäiriö tai pienemmässä mittakaavassa jokin pinttynyt taipumus ärsyyntyä tietyistä asioista) ovat ikään kuin riippuvuuksia. Tunnistan tuon: Olen ajoittain paininut olojeni kanssa yrittäen hallita paniikkia tai yrittäen estää oireita. Eli toisin sanoen olen antanut oireiden ja niiden ympärillä pyörimisen hallita, koska olen ajatellut irti päästämisen olevan vaarallista.

Mutta siis, en ole niin omistautuva, että osaisin tiivistää tämän filosofian (sitä kai se kuitenkin lähinnä on?) perusperiaatteita tähän, tai että olisin kyennyt edes toteuttamaan kurssia täysin keskittyneesti ja sitoutuneesti. Silti moni oivallus on käynyt kuin salaa napsauttamassa aivoista tiettyjä reagointitapoja pois päältä. Tärkeimpänä oppina on ollut kiitollisuuden tunteesta kiinni saaminen ja siinä kelluminen. Ihan yllättävissä hetkissä se tunne nappaa syliin ja keinuttaa mut lempeään onneen. Se on ollut hyvää jatkumoa iloetsinnöille, josta talvella puhuin.

Tässä lunastamassani verkkomateriaalipaketissa olisi itselle vielä paljon sisäistettävää ja harjoiteltava, mutten jaksa ja halua mennä tällaiseen täysillä. Ja siltikin olen saanut paljon irti.

Tekisi mieli yllyttää muitakin kokeilemaan, mutta olen ehkä vielä liian nynny suosittelemaan tuollaista, mitä nykypäivänä pidetään vilkaisemattakin huuhaana. Vielä. Mutta uskon, että se tulee jonain päivänä muuttumaan. Mieli on vahva ja keho on viisas. Enkä siis tietenkään (kuten ei tämä metodikaan, johon olen nyt tutustunut) väitä, etteikö todellakin lääketiede olisi hyvä ja tarpeellinen ja monesti täysin välttämätön. Mutta että on olemassa tosi paljon ajatusmalleja ja asioita, joita muuttamalla itsessämme voidaan voida huomattavasti paremmin, myös fyysisesti.

Onko muilla kokemuksia? Herättääkö keskustelua vai vienkö aiheen hiljaa takavasemmalle ja pidän rusinat ominani?

Opettajan kesä - onko lupa nauttia?

Mikä kesä! Ihanaa! Näillä säillä on ollut huippua lötkötellä lomassa.

Tosin opettajien kesistä vitsaillaan ja vinoillaan niin paljon, että sitä väistämättäkin alkaa tuntea välillä huonoa omaatuntoa lomalaisuudestaan ja toisaalta painetta siitä, että osaako ja ehtiikö sitä kuitenkaan nauttia riittävästi ja palautua. Itse olen pyrkinyt tietoisesti ajattelemaan - niin kuin instassakin totesin ja varmaan täälläkin olen joskus sanonut, että kaikille mahdollisista vaihtoehdoista olen ihan itse ammattini valinnut. Ja koulutuksen ja työpaikan hankkimalla sen (lomineen päivineen) myös ansainnut. Jos joskus kadehtisin vaikkapa toisten palkkakuitteja, voisin samalla logiikalla ajatella, että itse olen valinnut. Eikä sillä, kyllä opettajien kesistä saa vitsailla, ja kestän sen kyllä. Vitsailen itsekin, koska onhan se nyt ihan huvittavan ihanaa.

Tänä kesänä olen päässyt yllättävän nopeasti kesämoodiin. Oikeastaan ensimmäisen viikonlopun jälkeen. Joinain vuosina olen vielä juhannusviikon torstaina noussut neljältä aamuyöllä kirjoittamaan ylös tukiopetusideoita. Ja toisaalta alkanut heti heinäkuussa stressata töiden alkua. Käynyt toisin sanoen kireillä ylikierroksilla. Nytkin huomaan, että ajatukset välillä karkaavaat syksyyn, mutta tietoisesti työnnän ne pois, ja päätän luottaa itseeni. Luottaa siihen, että keksin nämä mieleen pyrkivät "huippuideat" kyllä uudelleen sitten, kun on oikeasti aika miettiä niitä.

Välillä pohdin myös sitä, miten pitkään on ok olla tekemättä mitään. Huomaan tarkkailevani toisia. Niitä, jotka käyttävät luppoaikansa voikukkien kitkemiseen ja nurkkien pölyttöminä pitämiseen. Olen opetellut ajattelemaan, että on oma valintani, onko nurkissa pölyä tai nurmikolla voikukkia. Ettei ole väärin istua 1½ tuntia aamulla korituolissa hymyilemässä kahvikuppi kädessä takapihan lintukonsertille. Aika harva asia on pakollinen. Ja pakollisuuden määrittelen lopulta monessa kohtaa minä itse. Ja sen, milloin ne pakolliset sitten teen: hampaat irvessä silloin, kun pitää, vai ehkä sitten huomenna.

Elämä on valintoja. Ja on turhaa miettiä, kelpaavatko valintani muille. Valitsen itseäni varten (ja kyllä, totta kai muita taloudessani asuvia varten, mutta sepä sitten riittääkin).

Ja laiskotteluun luvan antamisen jälkeen esittelen teille kompensaatioksi pihapiirini hyötykasvit, jotka minusta riippumatta ja suuria ponnisteluja vaatimatta kasvattavat satoa syksyyn:

Valkoinen tai punainen herukka, mistä näistä tietää?

Raparperi

No se toinen, punainen tai valkoinen herukka.

Mansikka

Tämä on musta!

Perunamaa

Herne, en kyllä tiedä, tuleeko näistä satoa, ja jos, niin miten.

Salaattikin aloitti vihdoin kasvuspurtin.

Paprika, taitaa jäädä vain koristeeksi.

Omenan kukkien alta pullistuu hedelmän alkuja.

Samoin kirsikankukista.

Tomaatti näyttäisi tekevän hyvän sadon myös. Kyllä meidän kelpaa!

Pensasmustikka jäi kuvaamatta, samoin tyrni. Mutta kyllä on kuulkaa opelle nautittavaa, kesäloman lisäksi, pitkälle syksyyn!

Kesäkesäkesä ja kevyet fiilikset

Olen saanut ilokseni purkaa tuntojani niin monen kanavan kautta (kiitos Sontsikat, Ihanat naiset, Apinat, Lankakerho ja muut kurnutukseni kuuntelijat), että blogi jää helposti hiljaiseksi. Haluan kuitenkin tännekin päivittää kesäloman alun fiilikset:

Viimeiset koulupäivät olivat paljon leppoisampi, kuin muutamat niitä ennen. Saatiin hyvä fiilis, otettiin ryhmäkuvia, leikittiin ja hitusen verran haikisteltiinkin. Kesäloman alkaessa olin jo aika lomaoloissa, vaikka olin varautunut aallonpohjaan. Oli myös vahva tuntu, että näen työkaverit syksyllä. Että se on "näkemiin" kaikille, ja että kuulun tiivisti porukkaan jatkossakin.

Viimeisten kolmen päivän aikana on ollut hakurumba haastatteluineen ja henkisine ylikierroksineen. Koska olin ollut niin orientoitunut jatkamaan omassa tutussa työyhteisössä, tuli pölähdyttävänä yllätyksenä valinta eri kouluun. Se on ihana koulu, joskin vähän kauempana meiltä. Nyt, kun luovuin ajatuksesta tuossa tutussa yhteisössä jatkamisesta, oon oikeastaan tosi tosi tyytyväinen! Tuleva vuosi tuntuu ajatuksena Raikkaalta Tuulahdukselta! Työ upouudessa jättikoulussa olisi ollut Työläs Urakka, joskin toki kiehtova. Mutta varmasti just hyvä näin. Pitää vain pitää huoli, että kun en enää saa kutsua tiettyjä ihmisiä "työkaveriksi", niin opin ylläpitämään ihan perinteistäkin ystävyyttä.

Ja niin, se itseni palkitseminen tämän kevään jäljiltä: Hankin oppilailta saadulla lahjakortilla kaksi kirsikkapuuta. Vaateihanuuksista en osannut kuitenkaan valita mitään. Ehkä vielä kesän aikana joku asia tai tavara tuntuu "siltä oikealta" ylellisyydeltä, jonka voin oikeuttaa tällä palkitsemisajatuksella. Eikö niin?

Mutta ihanaa, kesä! Nautin istua takapihalla kukkien ja pikkulintujen keskellä! Kanat on söpöjä ja tänään on jokainen viidestä muninut munan! Oho, luulin, että vain kolmesta isosta olisi munimaan! Metsässä piipittelee hippiäinen, siihen haluaisin tutustua lähemmin. Kesä. Kesäkesäkesä. Ja syksykään ei stressaa, ihanaa, kevyttä!

Jaksoin. Jotenkuten.

Selasin työpäiväkirjaa. Olin syyskuussa kirjoittanut, että mulla loppuu keinot, en selviä. En käsitä, miten olen selvinnyt tähän päivään saakka. Monella mittarilla kyllä huonosti, mutta silti jotenkin yhä tolkuissani.

Muistiin itselle: Mun on jatkossa pystyttävä työssäni olemaan järjestelmällisempi. Jos järjestelmällisyteen ei löydy voimavaroja, olen työtehtävien karsimisen tai tauon tarpeessa. Epäjärjestelmällisyys johtaa laiminlyönteihin, riittämättömyydentunteseen ja epävarmuuteen ja ne taas syövät mielenterveyttä ja tyhjäävät akut. Uskoisin, että järjestelmällisyys on itselläni tärkein jaksamista edistävä (tai jaksamisesta kertova) asia.

Ei sillä, turha sellaista nyt miettiä, kun syksy ja tulevaisuuden työt on auki yhä. Pidän siitä ajatuksesta, etten vielä tiedä. Jos tietäisin, pää alkaisi käydä jo kierroksilla ja suunnitella. Nyt uskoisin saavani lomasta paremmin kiinni. Ehkä.

Vielä vähän matkaa. Ihana opeyhteisö kannustaa keväällä toisiaan kuin maratonin maalilinjalla katsojat konsanaan. Mikä kevät! Vittu vieköön, mikä kevät, muutenkin käsittämättömän vuoden kukkuraksi. Vielä en itke. Koska kun aloitan, en tiedä, osaanko lopettaa.

Viimeisen viikon aatto

Kesä ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, ja mä jo pohdin, maltanko syksyllä luopua Kananteenistani.

Ensi viikon suhteen en osaa ajatella järkevästi ja loogisesti. Oppikirjat on yhä pieniltä osin kesken, mutta olen antanut itselleni luvan luistella tarvittaessa joidenkin aihealueiden ohi. Oon niin töötissä, yritetään selviytyä vaan ehjinä laitumille asti. Haluaisin totta kai keksiä jotain ikimuistoista ja kivaa viimeiselle viikolle, mutta töötissä ei nyt oikein lähe.

Lukuvuoden viimeinen sunnuntaimasis meneillään. Perhe ihmettelee, mitä oikein murjotan. Eivät muista, että on sunnuntai. Ja viimeisen tunteikkaan viikon aatto raskaan kevään jälkeen. Eikö nyt ole ihan loogista, että on pää ja mieli lujilla?

Kanat hymyilyttää kuitenkin.

Huojentuneet terveiset lähiopetuksesta

On ollut edellistekstiä parempi olo, huh. Kouluarki on ollut (jos ei niin raskasta, kuin pelkäsin, niin) outoa. Siinä, missä aiemmin luokallani oli useita eri opettajia ja itselläni useita eri ryhmiä päivässä, ollaan nyt koko päivä aamusta iltapäivään yhdessä. Vapaiden välituntien sijaan käymme paristi päivässä 10 minuutin tauolla koulupihan perimmäisellä alueella. Ajattelin, että se olisi hirveän uuvuttavaa kaikille. Toki vähän sitäkin, ja kahvit jää kyllä juomatta ja vessatauot pitämättä. Toistaiseksi päivät on kuitenkin rullanneet niin joutuisasti - ja uskaltaisiko sanoa, että sujuvasti, että itsellä on helpottunut olo.

Arjen outouksia ovat kiellot, porrastetut aikataulut, hiljaiset käytävät ja tietenkin jatkuva käsienpesu, mennen ja tullen. Itse leikkasin kätevänä tyttönä pari päivää sitten saksilla etusormen tyveen ison vekin. Olin varmaan hauska näky luokan edessä, kun  säikähdin saadessani tosissani kipeää. Veri lensi, ja joku kysyi kuin tyhmältä, että "Mitä sä nyt noin teit?" Niinpä. Mutta vekki ei oo käsienpesutalkoiden takia päässyt paranemaan, vaan aukeaa koko ajan kipeäksi haavaksi. Siispä eilisestä asti olen käyttänyt toistuvien käsienpesujen sijaan kertakäyttöhanskoja. Myös se tekee oudon olon oppitunnille, joka tuntuu välillä unohduksen hetkissä jo melkein normaalilta, mutta sitten ei kuitenkaan. Käytävillä tuoksuu sairaalalta. Ruokaa jakaessa käytän maskia, mikä oli oppilaiden (ehkä leikillinen) toive, ja helppo toteuttaa, vaikken sen hyödyistä tiedäkään. Sen pukiessani muistan taas vahvasti eläväni koronakevättä. Ja silti samalla jotenkin uutta normaalia.

Päivän rytmi on löytynyt niin, että aamulla pusketaan tärkeimmät hommat yhden tauon voimin. Ruoan jälkeen tauotetaan tiuhemmin, mutta ulos ei vääntäydytä joka tauolla, koska se tietää aina pesurumbaa. Iltapäivällä kaikenlainen siirtyminen sujuu hitaammin ja sekoillen. Viimeiselle tunnille pitää ottaa jotain tuottamatonta, kuten ruutua tykiltä tai leikkiä ulkona.

Toivon, että tämä outo kelluskelu koulupäiviä etäisesti muistuttavissa tiloissa olisi omiaan luomaan kivoja, yhteisiä muistoja koviakin kokeneelle ryhmällemme, joka tämän kevään jälkeen menee kaikilla tavoin osiin. Ja itselleni toivon lupaavasti alkanutta eheyttävää päätöserää.

Ei tästä tullutkaan hurjaa loppuvastusta, vaan pehmentävä loppusäe. Siis JOS nyt uskaltaisi tässä vaiheessa sanoa, kun vielä 1,5 viikkoa 2:sta jäljellä.

Ei muistamisia (paitsi yhdeltä)

Mulla on tänä keväänä ollut sellainen inhottava tunne lahjonnasta. Äitienpäivänä oli sellainen ja tulevasta päättäjäispäivästä on jo etukäteen. En haluaisi mua muistettavan mitenkään, sillä koen vahvasti epäonnistuneeni tai vähintään alisuoriutuneeni.

En syvimmiltään halua uskoa, että kaikki muut kokisivat osuuteni äitinä, vaimona tai opena noin, mutta silti oma ikävä tunne on vahva, eikä väisty tsemppaamallakaan. Outo negatiivisuus johtunee enimmäkseen suunnattomasta väsystä ja stressistä, jota tämä kummallisuuksien kevät on aiheuttanut. Mutta sitä olen jo pidempään ajatellut, että ITSE haluan palkita itseni SELVIYTYMISESTÄ. Jos en kenenkään muun odotuksia uskokaan täyttäneeni, niin tiedän kuitenkin tehneeni kaiken, minkä tässä tilanteessa olen pystynyt. Vaikkei se sitten kaikille riittäisikään.

Olen tonkinut nettikauppoja, että mikä olisi se hinkumani ylellisyysasia, jonka hankkisin palkinnoksi tästä vuodesta? Merinovillakaapu? Marimekkoa? Noshin uutuuksia? Lumoanin Vanamolegginsit? Tatuointi? Älykello? Kalevalaa? Kauniit kengät? Ihania astioita?

Oman tämänhetkisen oloni tietäen en varmaan osaa päättää ja ostan lopulta pussillisen perunoita ja vaihdatan vanhaan kelloon patterit. Auttakaa päättämään. Ja palkitsetteko te koskaan itsejänne? Miten?