2.2.2015

Kenen myssy?






Isosisarukset ovat innoissaan tulevasta vauvasta, joka onkin heidän aloitteestaan melkein päivittäin puheenaiheena. Esimerkiksi tällaisissa jutuissa:

---

Isompi: Kesällä se pikkuveli syntyy!
Äiti: Ai, mistä päättelit sen olevan poika?
Isompi: No kun ei perheessä voi olla kolmea naista.

---

Pienempi: Hei vauva, painitaanko?! *Hyökkää mahan päälle.*

---

Äiti: Plääh, mahaan sattuu.
Isompi: Jes! Nyt se vauva sieltä plumpsahtaa ulos!

---

Isompi aamulla ensisanoikseen: Miten vauva nukkui, potkiko paljon?

---

Isompi: Mutta eihän me voida kesällä mennä minnekään, kun on se vauva.

---

Äiti: No hei Pikkusisko! Mitenkäs hoitopäivä meni?
Pienempi: Hyvin meni! Mitenkäh hun kounupäivä meni? Hyntyikö vauva jo?

---

Kuvassa on joulupukin tuoma myssy, joka aiheutti hämmennystä. Pienempi tuskaili, kun se ei mahdu hänelle, eikä edes pienelle serkulle, ja isompi intti myös, että kenelle se oikein on. Kun lopulta joidenkin päivien jälkeen paljastui, että taloon on vauva tulossa, isompi hoksasi, että joulupukki oli arvannut!

Kuvasinpa myssyn lisäksi koko jääkaapin oven, kun Elsa-Aalian blogissa oli jo kauan sitten Jääkaapin ovi -haaste. Meidän jääkaapin ovessa on päiväkodin kuvauslaput, kirjaston aukioloajat, pikkukakkospalapelimagneetti ja kahden vuoden joulukorttikuvat. Tämän fiilistelymyssyn lisäksi. Jonka väri ei muuten paljasta mitään. Saa nähdä, paljastaako loppuviikon ultrakaan.







30.1.2015

Siivouskukkia...


ennen...


Pitkästä aikaa, ehkä ensikertaa tämän vuoden puolella, sain itseltäni luvan ostaa Siivouspäivän Kukkia. Energiataso on ollut koko viikon ihan uudenlaista, ja yllättäen kaaos alkoikin näyttää vain tavaroilta, jotka voi siirtää oikeille paikoilleen. Ja minäpä siirtelin. Kaksi iltaa. Väsy ei pistänyt peliä poikki, joskin mahassa kinnasi välillä sen verran, että piti istahtaa sitä nollailemaan. Mutta väsy ei vaivannut. VÄSY EI VAIVANNUT! Jipii!

No, järjestelin kaiken ja pyyhin pölyt, mutta imuroinnin jätin miehelle ja lähdin ostamaan niitä kukkia. Löysin superalesta lastenvaatteita, lakanat, tytölle kengät ja pari purnukkaa. Unohdin kukat. Höh. Fiilis siisteydestä ei saanut täyttymystään ja alkoi murjotuttaa. Kuinka voikaan ihminen olla lapsellinen...


...jälkeen

Lisäksi murjotuttaa se, ettei kukaan täällä oikein jakanut mun intressiä. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan. Ja sitten vielä närästääkin. On se hyvä huomata, että valittamisen aihetta löytyy aina, vaikka yksi syy poistuisikin. Hah...






29.1.2015

Minäkin Haluaisin



Oon törmännyt monessa blogissa Haluaisin-haasteeseen ja lueskellut haluamisia miettien, että mitäköhän itse haluaisin. Nyt haaste osuikin omalle kohdalle, kun Uraäiti haastoi. Heti alkoi raksuttaa. Sitten erehdyin lukemaan haasteen alkuperäisen innoittajan, Markus Kajon Itse haluamiaan -tekstin, ja nyt en osaa haluta senkään vertaa, kuin aikaisemmin olin onnistunut jo luonnostelemaan. Kun se halusi niin hauskoja juttuja, ja mä haluaisin vain mustikkakiisseliä ja jugurttia. Ja Artekin ritiläpenkin.

Kokeillaan kuitenkin unohtaa Kajo ja haluta paineettomasti.

* No, haluaisin jonain päivänä Artekin koivunvärisen ritiläpenkin.

* Haluaisin tykätä maidosta. Sen maku vain tökkii. Oikein kylmänä menettelee, mutta jälkimaku on kamala, joten töissäkin kiskaisen lasillisen aina ykkösellä. Että tulee se jälkimaku vain kerran.

* Haluaisin syödä terveellisemmin. Haluaisin, etten yhtäkkiä tykkäisi yhtään sokerista ja pullasta. Tai en oikeastaan haluaisikaan. Se se ongelma varmaan onkin. Tai siis ei se olisi ongelma, ellei blogeissa mainostettaisi raakasuklaata ja sokerittomia superfood -ruokavalioita. Haluaisin, ettei mainostettaisi.

* Haluaisin kylpyammeen. Semmoisen ylellisen tassullisen. Taikka tavallisen. Ja keittiöremontin. Mut en haluais niitä kyllä oikeasti, koska nyt ei kiehdo remontit ja keskeneräisyys yhtään.

* Haluaisin paremman muistin. Että muistaisin ihan käytännön asioita ja lupaamiani juttuja paremmin. Tärkeitä muistojakaan ei ole kiva unohtaa... Ja haluaisin muistaa kaiken, minkä kerran opin. Enkun kielioppipoikkeuksetkin joudun opettelemaan joka kerta uudelleen, kun sitä peräkkäisinä vuosina opetan.

* Haluaisin varmuuden siitä, että elämä tulee menemään ihan hyvin. Että säästyn kaikelta, tai ainakin enimmältä niistä asioista, joita välillä hulluna pelkään.

* Haluaisin, että lapsistani kasvaisi tasapainoisia, ystävällisiä ja pärjääviä aikuisia.

* Haluaisin, että meillä olisi pitkästä aikaa oikein tosi siistiä kotona.

* Haluaisin saada tavaran vaihtumaan kätevästi ja sujuvasti: myytyä itselle tarpeettoman vaivattomasti ja löytämään tilalle tarvitsemamme edullisesti. Haluaisin muuten mankelin.

* Haluaisin olla motorisesti ja liikunnallisesti taitavampi. Että voisin edes joskus kuvitella osallistuvani jollekin ryhmäliikuntatunneille. Vaikken oikein osaakaan hahmottaa, miksi ihmiset kokevat sen jotenkin hauskana. Mä oon semmoinen kotijumppavideotyyppi, jos edes se.

* Haluaisin osata manipuloida ihmisten asenteita. Mietin tässä nyt lähinnä oppilaiden oppimismotivaatiota ja omien lasten osittaisia asennevammoja. En mitään sen kummempia maailmanvalloitus tai -pelastussuunnitelmia.

* Äskeisestä tuli mieleen, että oon jo pitkään miettinyt (eli haluaisin tietää...), millaista olisi, jos maailman asioista päättäisi pelkästään Viisaat, Rauhaa tavoittelevat ja Sydämelliset ihmiset. Että onnistuisko sellainen. Vai tarvitseeko maailma kovaa johtamista ja sotia? Vai enkö vain ymmärrä, ettei se ole pelkästään sitä?

* Haluaisin olla fiksumpi. Sivistyneempi, helpommin uutta omaksuva ja nokkelampi.

* Haluaisin, että eilinen ja toissapäiväinen energisyys ja väsyttömyys olisivat uuden alkua. Että se raskausväsy olisi tosiaan kestänyt vain puoliväliin, ja nyt puskisi virtaa ja tarmoa ja siivouspuuskaa edellistenkin kuukausin edestä.


Mitä sinä haluaisit?




27.1.2015

Odotusta, pelkoja, suunnitelmia...









Löysin vanhan Bolakorun ja ostin siihen mustan nyörin tilalle uuden ketjun. Näyttää taas kivalta, vaikka onkin lommoinen. Helinää vauvalle.

Hassusti tämä mahan kasvaminen hämmentää. Vaikka odotus on ollut luontevaa ihan alusta alkaen, on silti jotenkin vaikeaa ymmärtää, että siellä Se jo on. Se, jota haaveilen joidenkin kuukausien päästä piteleväni sylissä. Kun oikeasti pitelen jo.

Mahan kasvun myötä myös tulevaisuuden pelot taas konkretisoituvat. Eniten jännitän syksyä. Jossain vaiheessa pitäisi tehdä päätöksiä sen suhteen, miten käytännön arki hoidetaan. Tällä hetkellä, näissä jatkuvasti jauhamissani väsyissä, en näe mitään mahdollisuutta selvitä kolmilapsisesta arkipäivästä uhmineen ja erilaisine tarpeineen ja rytmeineen yksin, ainakaan menettämättä hermojani ja järkeäni. Mutta enhän mä näin väsynyt varmaankaan silloin enää ole? Ja mistäs tiedän muutenkaan, millaisia haasteita nämä isommat siinä vaiheessa sitten tarjoavat (jos mitään), puhumattakaan siitä pienimmän luonteesta ja tarpeista.

Päässäni kuulen kommentteja, joita saisin, jos päättäisimme viedä isommat lapset syksyn tullen hoitoon. Tietenkin kuulen ne kummastelevina ja syyllistävinä. Ja sitten taas, kun mietin, miten rankka oli edellinen vauvavuosi, näen parhaana vaihtoehtona itseni (ja isompien lasten) kannalta, että isosisarukset ainakin välillä pääsisivät muiden hoidettaviksi ja leikkikavereiden seuraan. Ja että minä saisin keskittyä vauvaan ja itseeni.

Eihän tätä vielä tarvitse tietää ja päättää. Meillä on onnellinen tilanne, että koko perhe kesälomailee vauvan ensikuukaudet. Tietenkin joku suunnitelma pitää jo keväällä olla.

Mitä te tekisitte tai olette tehneet? Mitkä asiat päätökseen vaikuttaisivat? Mitä ajattelet siitä, jos isommat viedään hoitoon ja äiti keskittyy hoitamaan täyspainoisesti vauvaa ja itseään? Haluaisin ajatella, että vaikka kaikki kummastelisivat ja neuvoisivat toisin, uskaltaisin tehdä päätöksen itse. Tai perheen kesken. Mutten kyllä tiedä, uskaltaisinko oikeasti...


26.1.2015

Ne Kahvikupit





Siellä huuto.netissä nämä huusivat minun nimeäni, ja minä niiden: Arabian Filigran! Mr Pii puolestaan huusi hyvän huudon, ja tänään ne tulivat ehjinä ja Niin Nätteinä perille.

Kyllä tämä taitaa olla Se Kuppirakkaus, vaikka iskikin nopeammin, kuin mihin oikeastaan olin valmis.












25.1.2015

Retkillä Vaasassa ja vaatekaapissa




Käytiin eilen Vaasassa. Alkuperäinen ajatus oli mennä koko perheellä teatteriin, mutta tietenkin liput olivat loppuneet juuri ennen soittoamme. No, mentiin kaupoille ja kahville. Jaksoin kiertää tasan kaksi tuntia. Sitten alkoi silmä hakea laukkujen ja vaatteiden sijaan istumapaikkoja. On vähän vaikea hyväksyä tätä, että kroppa määrää. Kun mieli tekisi kaikkea muuta. Kuten uutta käsilaukkua.

Poika osti isänsä kanssa retkipatjan, koska olin leikellyt edellisen askarteluihini. Jo kotimatkalla mietti, että "missähän minä voisin tällä yöpyä". Koska lapsistamme juuri tämä on perinyt isänsä nukkumis- ja nukahtamistaidon, ei ollut iso kynnys ehdottaa, että voisit mennä vaikka eteisen kaappiin nukkumaan. Sinne sitten teki pesän ja otti taskulampun. Vähän piti hyöriä, kun ei ihan heti tahtonut uni tulla, mutta kun isä kävi huikkaamassa, että voisi olla parempi siirtyä omaan sänkyyn, oli aika antaa nukkumatille periksi. Ja siellä kuorsasi sitten koko yön.

Pienestä ne lapsuusmuistot syntyvät. Ja retkifiilis.




23.1.2015

Lisää tunnelmanluojia kotiin



Viikonloppu. Menosuunnitelmia. Voi olla, että leposuunnitelmiksi vaihtuvat kehon vaatimuksista, mutta jo suunnitteleminenkin tuntuu hauskalta. Tänään lähdin pitkästä aikaa yksin kotoa illanviettoon, kynttiläkutsuille.

Vaikka mr Pii miten arvostaa ja oma-aloitteisesti meistä useammin jopa luo tuikkutunnelmaa, en mun arvokkaiden kynttiläkippojen tarpeellisuutta oikein saanut sille vakuutettua. Tosin se vain hymähteli, eli eikös se oo melkein hyväksyntä? Ihmeellinen hyväksyntä tuli myös mun älyttömälle kahvikuppikuumeelle: olin pyöritellyt yhtä huuto.netin kohdetta, ja kun en saanut mössöaivoisuudessani päätöstä tehtyä, se käväisi vaivihkaa 5 minuuttia ennen huudon loppumista huutamassa. Ja hyvät kaupat tekikin kaikkine kaupanpäällisineen. Ihmeellinen mies. Vaikka miten oon nuiva ja kykenemätön ja olematon, se tekee mun puolesta kaiken. Ihan hömppäostoksista alkaen. Lämmittää auton joka aamu, pukee lapset ja ruokkiikin useimmiten. Ja pesi uunin.

Kahvikupit esittelen sitten varmasti, kun tulevat perille. Paitsi jos olivatkin ihan huono sika säkissä. Sitten en mainitse mitään, älkää tekään. Eikä varmaan mr Piikään, hymähtelee vain. Semmoinen se on oppinut olemaan.



Syleile elämää. Koko sydämestäsi. Just. Syleilin.