Käykö teille muille koskaan niin, että puheentäyteisen tapaamisen jälkeen iskee karmaiseva olo siitä, mitä tajuaa puhuneensa.
Mussa on joku sellainen vamma, että kun yritän sanoa jotain tosissani, saatankin heittää sen hämmennyksissäni sellaisena vitsinä, että kuulostaa tosi tökeröltä ja ajattelemattomalta.
Niin kuin vaikka vauvan sukupuolesta puhuttaessa saatan ajatella, että eihän sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä, ja että eihän sitä tiedä yhtään, miten "tyttömäinen" tai "poikamainen" siitä tulee. Ja päätän muotoilla lauseeni naurahdukseen, että "no, mistäs sitä tietää, kumpiko hän isona päättää olla, höhö", jolloin kuulostan vitsailevan alentavasti asialla, jonka tärkeyttä päin vastoin yritin tuoda sivulauseen verran esille.
Tulee mieleen niin monta vastaavaa juttua, että ihan puistattaa. En niitä viitsi ääneen sanoa, sillä onhan tässä vielä se mahdollisuus, että juttukaverit tulkitsivat mua lempeästi ja loukkaantumatta.
Usein havahdun hämmästelemään lauseita, joista juttukaverini kertovat muiden kanssa käymissään keskusteluissa loukkaantuneensa. Lauseita, jotka omaan korvaan kuulostavat harmittomilta - juuri sellaisilta, mitä itsekin olisin saattanut rentouksissani heittää. Alkaa pelottaa niiden ihmisten kanssa juttelu, kun pelkään väärin valittuja heittoja ja huonosti ajoitettuja naurahduksia.
Ja sitten, jos en joskus olekaan spontaani reaktioissani, jään häpeämään niitä hiljaisia sekunteja, jotka keskusteluun jää. Vitsi, kun saisi aivonsa taas jonkinlaiseen toimintakuntoon. Sellaiseen, jossa olisi vähän tilanteenlukutaitoa ja parempi reaktionopeus ja arviointikyky...
(Kuvaksi kelvatkoon prinsessaleikkien lomassa otettu möläytyksentajuamistunnettakin kuvaava ilme.)
