Hiljaisessa autossa pimeässä illassa mietin elämääni ja oloani. Sitä, millaisia viimekuukaudet ovat olleet. Olo on kaikesta myrskystä, ajoittaisesta väsystä ja milloin mistäkin haasteesta riippumatta onnellinen ja tasapainoinen. (Hiljaisessa autossa olin, koska ajelin kotiin Lankakerhosta. Meitä oli 6 ja meillä oli ainakin mun mielestä hirmuisen kivaa!)
Usein näen mielessäni tunne-elämään liittyvät asiat vesiteemoissa. Nytkin olen nähnyt paljon uimisunia, joissa kaikki on sujuvaa ja kevyttä. Uin välillä jopa ilmassa. Joskus sen sijaan olen ollut merenneito, joka ei osaa uida. Oon vain lojunut pohjalla, jaksamatta edes hätääntyä hapen loppumisesta. Joskus olen ollut veneessä, jonka soutamiseen mulla ei ole ollut voimia, taitoa, eikä ehkä tahtoakaan. Mutta onneksi oon saanut silloin kaverin soutamaan. Itse olen maannut veneen pohjalla puhumatta ja ajattelematta enää yhtään mitään. Uittanut tukkaani kylmässä vedessä. Tuntien toki surua ja huonoa omaatuntoa siitä, että vene on yhteinen, enkä pysty hoitamaan osaani.
Tämänhetkisessä olotilassani näen suuren meren yötaivasta vasten. Välillä mennään valtavienkin tyrskyjen läpi ja välillä tuntuu synkältä. Mutta mieleni kuvassa on majakka. Tärkeimpänä, kuitenkin pienenä keskipisteenä aaltojen seassa on suuri panssarilaiva. Minä. Jykevä ja vahva. Hirveästi ei hetkauta, vaikka välillä aallot heittäisivät kuutioittain hyistä merivettä kannelle. Ja mikä parasta, musta tuntuu, että laivan matkustajilla on hyvä ja turvallinen olo. Katossa roikkuu myrskylyhty ja matkustajat pelaavat korttia. Joku nukkuu, vaikka riippumatto keikkuu aallokossa. Ja ne sanoo, että "sä oot äiti ihana" ja "kiitos huolenpidosta", ja minä hymyilen takaisin tyynenä ja tyytyväisenä. Onnellisena.
Semmoinen olo on nyt. Vahva ja tasapainoinen. (Vai uskaltaako sellaista sanoa ääneen? Tuleeko huomenna paatin pohjaan reikä?) Toki nytkin tulee hetkiä, kun suuri aalto heittää nurin jotain, mistä tulee sotkua. Mutta sotkuista ja kilahduksista huolimatta tiedän, että matka sujuu hyvin. Hassua, että tuo äsken maalaamani (vaikken nyt maalannutkaan, kuin mielikuvituspensselillä) synkkäsävyinen, myrskyinen kuva kuvastaa vahvinta ja rauhallisinta oloa. Verrattuna näihin hempeän sävyisiin ja rauhallisen näköisiin maalauksiin, jotka puolestaan ovat syntyneet hyvin epämukavista tunteista... Jälkikäteen ajateltuna ovat rakkaita sielunmaisemia nämä kaikki. Niiden kuvaaminen on ollut voimaannuttavaa.
Miltä sinun sielussasi näyttää?
(Oikeasti inhoan ja pelkään merta. Siksi kai se usein hyppääkin tunteideni tulkiksi, kun ajatukseni siitä ovat niin vahvoja. Oon muuten kirjoittanut meriajatuksistani
täälläkin.)
